Keväästä kesään
Kertomus Irja Raikkaan kehitysvuosista
Porvoo: Werner Söderström Osakeyhtiö, 1926, 108 s., nid.
Kotimaisten "naisviihteen" kirjoittajien loputtomaan suohon unohtunut Kaarina Kaarna (os. Viitainoja, 1898–1972) on keräilijän kannalta konstikas tapaus. Antikvaarin hyllyjä saa tutkia useammastakin kohdasta ennen kuin koko tuotanto on tarkistettu – yleensä huonolla onnella, koska kerttakäyttöviihteenä julkaistujen kirjojen kohtalo on ollut aina tyly. Omalla nimellään Kaarina Kaarna julkaisi vain yhden romaanin 50-luvulla.
Suurin osa hänen tuotannostaan ilmestyi oululaisen Perjantain kustantamana salanimellä Tuulikki Kallio. Tunnetuin Kallio-kirja on epäilemättä Kaivopuiston kaunis Elsa (myöhemmät painokset nimellä Kaivopuiston kaunis Regina). Aiemmin salanimellä Kleopatra julkaistu Katariina ja Munkkiniemen kreivi julkaistiinkin sekin uudestaan Kallion nimen alla. Ei voine korostaa, mikä merkitys romaanien pohjalta tehdyillä elokuvilla on nimien säilymiseen kollektiivisessa muistissa. Muita Kaarnan kerran tai kahdesti käyttämiä nimimerkkejä olivat Kaisu Vaara, Irja Vuosalo ja Katri Viita. Viimeki mainitulla hän julkaisi paitsi esikoisteoksensa myös käsikirjoitti kaksi tulevan miehensä Kalle Kaarnan elokuvaa (kadonnut mykkäelokuva Työn laulu sekä Kuisma ja Helinä). Naimisiin he menivät vasta 1943.
Katri Viidan Keväästä kesään. Kertomus Irja Raikkaan kehitysvuosista on monella tapaa tyypillinen esikoinen. Kari-Otso Nevaluoman mukaan tarina on omaelämäkerrallinen – mikä olisi tavallisempi nuoren kirjailijan lähtökohta. Teos on myös melko naiivi kuvatessaan ihmisiä ja heidän sileäotsaisia ajatuksiaan ja suuria tunteita. Toisaalta tällaisen voi nähdä kuuluvan myös lajityypin tyyppipiirteisiin. Nevaluoman mukaan kirjailija muussakin tuotannossaan "oli dramaattisten tehojen uskollinen käyttäjä, tulisten intohimonpurkausten, vapisevien käsien ja vavahtelevien sydänten armoitettu kuvaaja. Kaikki väreilee, hehkuu ja kuohuu hänen romaaneissaan."
Tarina alkaa päähenkilönsä Irja Raikkaan ylioppilaskeväästä. Aloituskohtauksessa tyttöjoukkio vertailee tulevan kesän matkasuunnitelmiaan kanamaiseen tapaan. Ainoastaan Irja ei ole lähdössä avartamaan maailmankuvaansa ulkomaille, mutta piankos se korjaantuu, kun isälle hieman lepertelee. Laivamatkalla Tukholmaan Irja sitten ensitöikseen kohtaa häntä miellyttävän maisteri Vaaramon. Tunne ei tietenkään ole yksipuolinen. Ruotsin-kesän jälkeen Irja ja hänen maisterinsa tapaavat jälleen Helsingissä ja – kuten tapana on sanoa – yksi asia johtaa toiseen, lopulta kosintaan.
Tarinan alkupuolen kuviot ovat kovin tavanomaiset ja arvattavat. Sitä ne ovat taatusti olleet jo kirjan ilmestymisen aikaan 1920-luvulla. Viita saa kuitenkin tässä vaiheessa puhtia kerrontaansa ja tilaa sanottavalleen. Irja ei halua pilata suunnitelmiaan – yliopisto-opiskelua ja maisterinseppelettä – Vaaramon hänelle tarjoamilla tulevaisuudenkuvilla avioliitosta ja äitiydestä. Kirjailija ottaa siis kantaa naisen aseman ja tasa-arvon puolesta, ei kovin voimallisesti mutta vilpittömän tuntuisesti. Kevyet pohdinnat siitä, mitä mahdollisuuksia naisella tarinan nykypäivänä onkaan, tuovat tarinaan ja sen päähahmoon sävykkyyttä.
Valitettavasti romaanin loppu kääntyy jälleen perinteellisemmille vesille. Sivujuonteina kuvatut Irjan lähipiirin ihmissuhteet (vuosikymmenten jälkeen nuoruudenrakkaansa saava täti ja ystävä, jonka sulhanen on huikentelevaista sorttia) heijastuvat häneen omaan hahmoonsakin. Rakkaus Vaaramoon ei ole kadonnut opiskeluvuosina, vaikka pari ei olekaan toisiaan nähnyt. Kun seppele on laskettu päähän, ei maisterius enää hohdakaan entiseen tapaansa, mutta vanhan ystävän lapset herättävät todellisen naisen seppeleen alla. Onneksi tunteissaan yhä vahva Vaaramo on tällä välin väitellyt tohtoriksi, jotta perheen sisäinen arvovalta säilyy avio-onnen takaajana.
Keväästä kesään tarjoaa kevyen kerrottavansa joukossa viehättävää ajankuvana, eritoten pienissä nuorisoslangin välkähdyksissä. Lisäksi mielenkiintoista on paikoin katkelmallinen kerronta. Välillä tarinaa viedään eteenpäin hyvin elokuvamaisin leikkauksin. Pieni lupaus tulevasta?
Lähteet:
* Marja Luova: Mummin muistelmat. Pieniä sattumuksia elämän varrelta. Helsinki: Kirja kerrallaan, 2002
* Kari-Otso Nevaluoma: "Tuulikki Kallio". Teoksessa Ritva Aarnio, Ismo Loivamaa (toim.): Kotimaisia naisviihteen taitajia. 100 vuotta rakkautta. Helsinki: BTJ Kirjastopalvelu, 1999
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti