Carol Reed: Toiveitten laitakatu. Jack Calyton: The Bespoken Overcoat
Vuonna 1955 ilmestyi kaksi elokuvaa, jotka kirjailija Wolf Mankowitz oli käsikirjoittanut omien teostensa pohjalta. Näistä paremmin tunnettu on Carol Reedin ohjaama Toiveitten laitakatu (A Kid for Two Farthings). Se on Lontoon ahtaisiin juutalaiskortteleihin sijoittuva yhteisön kuvaus, joka lähentelee melkein niin sanottua realistista satua.
Ahtaan ja meluisan kauppakadun keskellä elää pieni poika, jonka kautta tarinaa kerrotaan. Eläinrakasta poikaa majoittava juutalaisräätäli kertoo tälle tarinoita yksisarvisista, jotka voivat toteuttaa toiveita. Poika, jonka ympärillä ihmisillä on runsaasti unelmia paremmasta elämästä, löytääkin sattumalta sairaalloisen kilin, jolla on vain yksi sarvi. Tämän avulla hän lähtee toteuttamaan lähipiirinsä toivomuksia.
Erityisesti huomiota saa räätälillä työskentelevä kehonrakentaja ja hänen kihlattunsa, joka ei vielä neljänkään vuoden jälkeen ole saanut sormusta nimettömäänsä. Monomaanisesti lihaksiinsa aiemmin keskittynyt mies päätyy rahanpuutteessa haastamaan kovan tason raskassarjalaisen vapaapainiotteluun. Toiveitten laitakadussa on kuitenkin sellaista henkilöhahmojen, kuvan ja äänen runsautta, että yksittäisen juonikuviot risteilevät vauhdikkaasti, kun yrittävät edetä markkinoiden tungoksessa.
Tämä jatkun liikkeen, kiireen ja samanaikaisuuden vaikutelma onkin elokuvan vaikuttavimpia puolia. Etenkin äänisuunnittelu on kunnianhimoista. Sekasorron tuntu on kiistaton, mutta ahdistavaksi se ei koskaan ylly. Ainaista kaaosta tasoittaa ihmisten hyväntuulisuus ja solidaarinen henki. Lämminhenkinen kyläkertomus voi tuntua hiukan naiivilta, ellei kiinnitä huomiota melun jalkoihin jääviin synkkiin alavireisiin. Näennäinen myönteisyys ja elämänilo on monelle selviytymiskeino. Kun tulee mahdollisuus toivoa parempaa – vaikka sitten sairaalta vohlalta – siihen halutaan tarttua. Eteenpäin katsova lapsenusko kantaa lopulta parhaiten.
Vuoden toinen Mankowitz-filmi oli Jack Claytonin esikoisohjaus The Bespoke Overcoat, joka voitti parhaan lyhytelokuvan Oscar-palkinnon. Elokuvan pohjalla on Mankowitzin näytelmä, joka puolestaan perustuu Gogolin novelliin. Siinäkin tärkeä hahmo on juutalainen räätäli (jota nytkin esittää David Kossoff). Hänen köyhä ystävänsä Fender tarvitsee uutta päällystakkia, jottei palelisi työssään vaateliikkeen varastossa. Esimies ei ole suostunut antamaan liikkeestään uutta takkia edes osamaksulla vaan antaa miehelle potkut liki viidenkymmenen vuoden uran jälkeen. Räätäliystävä on lupautunut tekemään takin reiluun alihintaan, mutta se ei ehdi valmistua ennen kuin Fender jo kuolee. Vaan tämäpä palaa aaveena, jotta pääsisi hakemaan vaatevarastolta takkinsa, ikään kuin hyvityksenä.
The Bespoke Overcoat on surumielinen, hyvin ankea tarina solidaarisuuden merkityksestä. Ystävä tunnetaan vielä haudan takaakin –samoin muistetaan kaltoinkohtelu. Sinänsä yksinkertainen tarina antaa runsaasti tilaa kahden pääroolin nyansseille. Kosoff ja Fenderiä esittävä Alfie Bass ovat ilmiömäisiä. Vaikka usein teatraalisuus on elokuvassa moitittavaa, tässä tapauksessa se merkitsee sellaista intiimiyttä, joka tulee katsojan iholle. Fenderin ja räätälin murhe on katsojankin. Clayton luottaa näyttelijöiden lumovoimaan, mutta pari pientä elokuvallista kikkaa ovat sitäkin vaikuttavampia.
On harmi, että lyhytelokuva on jäänyt välitilaan, johon se unohdetaan niin helposti. The Bespoke Overcoat on oiva esimerkki elokuvasta, joka on taidokkaampi kuin moni tunnettu työ mutta joka jää huomiotta vain mittansa vuoksi. Erityisesti tällainen hieman alle neljäkymmentäminuuttinen elokuva on vaikea tapaus – se on liian lyhyt ”koko illan” näytökseksi ja liian pitkä pääelokuvan alkukuvaksi.
Pedro Almodóvar: Naisia hermoromahduksen partaalla
Naisia hermoromahduksen partaalla (Mujeres al borde de un ataque de norvios, 1988) oli ohjaaja Pedro Almodóvarin kansainvälinen läpimurto ja tuntuu edelleen olevan monen suosikki. Itse arvostan eräitä Almodóvarin elokuvia hyvinkin korkealle, mutta Naisia hermoromahduksen partaalla on aina ollut vähän hankala. Tällä katselukerralla se tuntui kuitenkin avautuvan taas hiukan paremmin.
Naisia hermoromahduksen partaalla on kuin sirkiläisen melodraaman ja screwball-komedian hyperesteettinen epäsikiö, jonka geenipooliin on sekoitettu mausteeksi telenovelaa ja hieman hitchcockiakin (esimerkiski suora viittaus Takaikkunaan). Vaikka elokuvan tarina onkin höpsö, sen ytimessä tuntuu olevan aitoa välittämistä hahmoistaan. Parisuhteen katkeamisen masentama näyttelijä yrittää epätoivoisesti saada yhteyttä entiseen rakastettuunsa. Hänen tapansa käsitellä suruaan ovat laadultaan vähintäänkin epäterveellisiä. Samalla ympärillä pyörii karnevalistinen joukko ihmisiä ja tilanteita, jotka kaikki taianomaisesti kietoutuvat yhteen yhä tiukemmalle, kunnes finaalissa osoittautuvat kohtalon ratkaisuksi kaikkien ongelmiin.
Hahmokavalkadissa kuuluu niin Ealing-komedioiden kuin 1940-luvun screwballin vaikutus; modernimmasta elokuvasta mieleen tulevat Coenin veljesten teokset. (Varmasti mukaan mahtuu paljon myös sellaista espanjalaista perinnettä, jota en tunnista.) Carmen Mauran esittämä päähahmo tuntuu kaikkine ongelmineenkin elokuvan maadoituspisteeltä, vierellä sinkoilevat feministiasianajajat, synkronoidut poliisit, hullut ex-vaimot, shiiaterroristit, täyden palvelun taksi ja unilääketerästetty gazpacho. Liioittelevuus on onneksi johdonmukaista ja tasavahvaa läpi elokuvan.
Parasta Naisissa hermoromahduksen partaalla on kuitenkin sen taidokas visuaalisuus. Tarinan puolesta elokuvan voisi kuvata muutaman lokaation teatterikappaleena, jossa pääpaino on dialogissa. Almdóvar käsittelee (itse kirjoittamaansa) materiaalia kuitenkin monipuolisen visuaalisesti. Harkittu värimaailma, yllättävät ja epätavalliset kuvakulmat, leikkauksen rytminen leikkisyys, ajoittaiset itsetietoisen teennäiset asetelmat pysyvät ohjaajan hallussa ihailtavan taitavasti. Kyse ei ole vain näyttävyydestä sen itsensä vuoksi vaan elokuvan maailman myötäilystä ja hahmojen mielenliikkeiden peilaamisesta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti