Washington Irving: Old Christmas. From the Sketch Book of Washington Irving. London 1886: MacMillan & Co. Kuv. R. Caldecott. 5. l. – Project Gutenberg.
Sanotaan, että siinä missä Charles Dickens palautti englantilaisen joulun kummitustarinoillaan, amerikkalaisten innon joulun juhlintaan herätti Washington Irving. Hänen jouluaiheiset kirjoituksensa ilmestyivät alun perin kokoelmassa The Sketch Book of Geoffrey Crayon, Gent. vuonna 1820; sittemmin myös erikseen Old Christmas -nimisenä kirjasena ja usein kuvitettuna. Suomeksi niitä ei ole tietääkseni julkaista, vielä.
Jouluesseensä Irving kirjoitti Englannissa viettäminään vuosina. Niissä hän kuvaa havaintojaan englantilaisesta joulunvietosta – ja nimenomaan vanhojen perinteiden mukaisesta joulusta. Viisi toisiinsa kytkeytyvää kirjoitusta (joista en tiedä, ovatko ne fiktiota vai idealisoituja tositapauksia) vievät lukijan ja Irvingin kertojan keskelle Englannin maaseutua ja perinteitä vaalivaa kartanoelämää. Erikoislaatuinen kartanonherra pitää kunnia-asianaan, että hänen tiluksillaan noudatetaan entisaikain tapoja niin ruokapöydässä kuin rukoushetkessä.
Eri tekstit esittelevät joulunvieton eri puolia: joulun odotusta ja sen vaikutusta ihmisiin, jouluaattoa palvelusväen parissa, joulupäivän hartaushetkeä ja lähiseudun yhteisöllisyyttä sekä runsasta jouluateriaa ja sen jälkeistä ilonpitoa. Kristillinen puoli pilkistelee ajoittain tapahtumissa, mutta pääpaino on hauskanpidossa (jopa riehakkaassa sellaisessa) ja ihmisten välisessä lämmössä. Yllättävän paljon Irvingin kuvaamasta joulusta tuntuu tutulta nykypäivän Suomessakin, ainakin mielikuvissa ja ihanteellisissa odotuksissa.
Vaikka välillä Irvingin joulutekstit tuntuvat hiukkasen opettavaisuuteen pyrkiviltä, ne onnistunut samalla olemaan varsin kauniisti kerrottuja. Kertojan innostus englantilaisten ilosta, ihmisrakkaudesta ja kaikenpuolisesta hyväntuulisuudesta tarttuu lukijaankin. Ja vaikka joissain yksittäisissä kohdissa nykylukijan hieman vierastaakin luokkajaon asetelmaa ja satunnaista naisstereotypiaa, on kertomusten maailma hyvin vastaanottavainen ja luokseenkutsuva.
Irvingin esseet saivat yhdysvaltalaiset innostumaan jouluajan juhlinnasta uudella tavalla ja kehittelemään uusia, omia tapojaan. Ehkäpä merkityksellisin Irvingin yleiseen tietoon tuoma seikka – joskaan se ei esiinny juuri näissä teksteissä – oli Pyhän Nikolaoksen hahmo, josta sitten muut kehittelivät nykyaikaisemman Santa Clausin.
Arthur Conan Doyle: Dangerous Work. Diary of an Arctic Adventure. Chicago 2012: The University of Chicago Press. 368 s. Ed. Jon Lellenberg & Daniel Stashower.
Vuonna 1880 parikymppinen lääketieteen opiskelija Arthur Conan Doyle pestautui valaanpyyntialuksen lääkäriksi. Hänen opiskelijatoverinsa, joka oli alun perin ottanut pestin, joutui perumaan ja tarjosi paikkaa Doylelle, joka seikkailunhaluisena miehenä otti haasteen vastaan. Siitä alkoi puolisen vuotta kestänyt matka Arktiksella Hope-aluksen kyydissä. Koko matkan ajan Doyle piti päiväkirjaa, joka julkaistiin 2012 teoksessa Dangerous Work.
Jon Lellenbergin ja Daniel Stashowerin toimittama suurikokoinen kirja sisältää Doylen päiväkirjan kokonaisuudessaan sekä valokuvattuna faksimilena että puhtaaksi kirjoitettuna ja kommentoituna laitoksena. Jälkimmäinen onkin tarpeen, vaikka Doylen pieni käsiala ei olekaan mitenkään mahdotonta lukea. Toimittajien laaja kommentaari on taiten koottu ja avartava; se keskittyy etenkin mainittujen henkilöiden taustoihin sekä laajemman Britteinsaarten pohjoisen valaanmetsästyksen kontekstin avaamiseen.
Doylen teksti on vahvaa ajankuvaa. Valastus on ollut vakavaa puuhaa – ellei saalista tule, on koko miehistö saanut kituutella talven pelkällä silakanpyynnillä. Hopekin sai odottaa pitkään, ennen kuin kohdalle osui kaksi valasta, jotka saatiin kyytiin. Kilpailua on paljon, ja kuten jo Doylekin huomauttaa, eläimet alkavat käydä vähiin. Onkin kiintoisaa huomata, että jo 1880-luvulla tunnistettiin monia metsästyksen eettisiä kysymyksiä. Toisaalta se olikin brittiläisen valaanpyynnin viimeisiä aikoja. Erityisen kylmäävää on seurata melkein neljäntuhannen hylkeen teurastusta. Ja vaikka Doyle tunnustaakin työn raakuuden, on hän selvästi myös innoissaan jahdista. Nuorukaisen äänessä kuuluu usein myös pätemisen tarve, kun aloittele seilori latelee faktoja kuin vanha tekijä (tietäväinen sävy ei kyllä Doylelta koskaan katoa täysin). Tekstiään Doyle elävöittää myös monin piirroksin; hän oli sukunsa miesten tapaan kuvallisestikin taitava.
Paitsi päiväkirjan Dangerous Work sisältää tekstejä, joissa Doyle palaa valastusaikoihinsa. Toimittajien kirjoittama essee käy läpi hänen Portsmouthissa hieman myöhemmin pitämäänsä luentoa Arktiksen valloittamisesta. Lisäksi mukana on Doylen The Strand -lehteen kirjoittama muistelma kesästä 1880 sekä kaksi novellia, varhainen onnistuminen Captain of the ’Pole-Star’ ja Sherlock Holmes -juttu Black Peter. Tututkin kertomukset saavat uusia sävyjä, kun ne lukee Doylen kokemukset jäätiköltä tuoreessa muistissa. Varsinkin päiväkirjamuotoinen Captain… ammentaa runsaasti Doylen kokemuksista.
Emil Santtu Uuttu: Huomioita nimestä. Helsinki 2024: Tutkijaliitto. 142 [+ 1] s.
Kerrankin tartuin kirjaan ihan vain ulkoasun perusteella, ja se kannatti. Emil Santtu Uutun Huomioita nimestä -kirjan ulkoasusta on vastannut Samuli Saarinen, jonka jälki on yhtä aikaa omaperäistä ja teoksen sisältöä tukevaa. Sillä omaperäistä on Uutun tekstikin. Kirja sisältää hänen näytelmänsä Ihana tytär Erika – Huomioita nimestä sekä esseen, joka täydentää näytelmän teemoja.
Ihana tytär Erika on dokumenttinäytelmä, jonka henkilöhahmoissa on tosielämän ihmisiä, kuten tutkijoita ja Uuttu itse. Iso osa tekstistä pohjautuu hänen tekemiinsä haastatteluihin. Keskiössä 1960-luvulla SKS:n arkistoon saapunut hyvin lyhyt muistiinpano, jossa kerrotaan Karjalohjalla vuosisadan alussa eläneestä ”Jakovan Erikasta”, joka oli syntymässä ilmeisesti saanut miehen nimen ja pukeutui sekä naisten että miesten vaatteisiin. Muistelus on sittemmin painettu neljään otteeseen 1980–2000-luvuilla; vain toistaen kerrotun, ilman pohdintaa ihmisestä sen takana. Uutun näytelmä käsitteleekin sitä, miten todellinen ihminen voi pelkistyä arkistoissa pelkäksi kansanperinteen hahmoksi. Lopulta Uuttu ei löydä mitään varmaa tietoa Erikasta tai tämän henkilöydestä.
Kirjan toisen puoliskon muodostava essee että hän kirjoitti itsensä näkyviin ja sitten vapaaksi avaa erästä näytelmässä ohimennen mainittua tapausta. 1910-luvulla entinen opettaja muokkasi henkilöpapereitaan, vaihtoi niihin itselleen uuden nimen ja muutti merkinnän ”vapaa nuori nainen” muotoon ”vapaa nuorukainen”. Muutaman kuukauden hän sai elää sinä, miksi itsensä koki, pukeutua miesten vaatteisiin ja tehdä miesten töitä. Vaan sitten seurasi oikeudenkäynti ja mielentilatutkimus. Uutun essee käy asiakirjalähteiden pohjalta prosessia läpi ja yrittää hyvin eleettömän tyylin läpi selvittää tapahtunutta. Keskeinen ajatus kytkeytyy edeltäneeseen näytelmään: ihmisen itsestään käyttämään nimeen.
En voi väittää tuntevani sukupuolentutkimusta, queer-teoriaa ym. muuta kuin hyvin pinnallisesti. Silti ja siksi Uutun teos herätti voimakkaita reaktioita. Näiden historian unohdettujen ja vääristeltyjenkin tyypittäminen yksiulotteisiksi hahmoiksi, hämmästelyn ja naureskelun ja juorujen materiaaliksi on tietenkin surullista ja väärin. Mutta näinhän aina käy ajan kuluessa. Tärkeintä kai olisikin tehdä parhaansa, etteivät tämän hetken ihmiset jäisi jo eläessään sellaisiksi.
Oiva Ketonen: Kohtalon vaihtoehdot. Aleksis Kivi, August Ahlqvist ja sivistyneistön vähäinen kansalaisrohkeus. Porvoo–Helsinki–Juva 1989: WSOY. 203 [+ 1] s.
Filosofi, akateemikko Oiva Ketonen tarttui teoksessaan Kohtalon vaihtoehdot suomenkielisen kulttuurin kuuluisimpaan kritiikkiin. Professori August Ahlqvistin kohtuuton murska-arvostelu Aleksis Kiven Seitsemästä veljeksestä vuonna 1870 kuuluu Kivi-myytin oleellisiin rakennusaineksiin. Yleiseen muistiin se on jäänyt pahimmillaan tekona, joka mursi tulevan kansalliskirjailijan psyyken ja aiheutti hänen kuolemansa. Eihän asia tietenkään ole näin suoraviivainen, mutta myytit syntyvät yksinkertaistuksista.
Ketosen teesi on, että Kivelle suurin kolaus ei ollut Ahlqvistin yksittäinen arvio vaan se, kuinka hän jäi yksin. Kirjan alaotsikossa mainitaankin ”sivistyneistön vähäinen kansalaisrohkeus”. Ahlqvistilla oli arvovaltaa, ja hän mielsi sen vielä todellista suuremmaksi. Hänen isänsä oli Suomen mahtavin poliittinen vaikuttaja, ja vaikka lapsi olikin aviottomasti syntynyt, isän leveät hartiat suojasivat häntä kyllä. Ketonen käyttääkin paljon aikaa pohtimalla Ahlqvistin luonnetta, jota hän kuvaa ehdottomaksi tosikoksi.
Kiven ja Ahlqvistin yhteentörmäyksen taustalla on ollut kaksi erilaista maailmankatsomusta; kirjan pisin luku, sen päättävä, käsittelee nimenomaan katsomuksen merkitystä yksilölle ja yhteisössä. Kiven (ehkä tiedostamatta) kapinallinen käsitys ihmisyydestä ja kirjallisuudesta sai vastaansa Ahlqvistin ”runebergiläiset” käsitykset. Kivelle todellisuutta oli se, mitä hän näki; Ahlqvistille se edusti ”raakuutta” ja todellisuutta oli vain ihanteeksi kelpaava.
Kiven kohtelu häntä tukeneiden puolelta oli kahtalaista. Kyllähän häntä tuettiin, mutta vaikkapa Seitsemästä veljeksestä saatu korvaus oli mitätön. Ja sitten kun Ahlqvistin tuomio ilmestyi, kukaan ei noussut puolustamaan kirjailijaa. Niin ei tehnyt edes professori Fredrik Cygnaeus, joka kuitenkin oli yleensä Kiven tukijoista vankin. Esimerkiksi ihmeellinen aikailu Seitsemän veljeksen uuden painoksen teosta puolustavan esipuheen kanssa on taatusti näyttäytynyt Kivestä katkeralta.
Samaan aikaan Ahlqvist sai jatkaa. Hän teilasi Kiven romaanin kolmesti, kolmessa eri arvostelussa joista kaksi ilmestyi ruotsiksi ja kolmas suomeksi. Viimeinen on Ketosenkin teoksen liitteenä ja julkaistiin alun perin Kiven kuoleman jälkeen, tätä ylistävien muistokirjoitusten vastineeksi. Edes Ahlqvistin paria vuotta myöhemmin julkaisema häväistysruno Kivestä ei aiheuttanut skandaalia, vaikka sen olisi pitänyt. Ketosen mukaan esteenä oli vapaan keskustelun puute suomalaisessa kulttuurissa; asiat ovat joko tai ja auktoriteetteja voi olla yksi kerrallaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti