Kertomuksia Atlantiksen uumenista

Aluksi

Spekulatiivisella fiktiolla on etenkin novellimuodossa ollut melko lokoisat oltavat Suomessa jo liki viidenkymmenen vuoden ajan. Siitä on pitänyt huolta etenkin alan laaja lehdistö, johon on mahtunut niin perinteisiä zinejä, erilaisia seurojen jäsenjulkaisuja, pari lukemistonimikettä ja puoliammattimaisia lehtiä, kuten Portti tai 2000-luvun Tähtivaeltaja. Näiden lisäksi 1980- ja 1990-luvuilla ilmestyi monia sellaisia julkaisuja, joissa spefi-kertomukset eivät olleet pääasia mutta saivat nekin oman pienen nurkkansa. Olen esimerkiksi aiemmin käsitellyt 1980-luvun lopun niin sanotuissa mustavalko-Conaneissa julkaistuja lukijanovelleja, jotka kaikki olivat luonnollisesti fantasia-aiheisia.

Useimmiten näissä lehdissä ilmestyneet kertomukset ovat unohtuneet; niitä ei sisällytetä alan bibliografioihin tai muihin vastaaviin listauksiin, eikä niitä ole muistettu esimerkiksi Atorox-palkinnon ehdokasasettelussa. Jälkimmäiseen syy on osittain varmasti laadussa, sillä tuskinpa korkeatasoista tekstiä tarjottiin koskaan ensimmäisenä tai toisenakaan sarjakuva- tai rajatietolehden sivuntäytteeksi. Pitkän aikaa oltiin muutenkin huolissaan siitä, miten Portin vuosittainen novellikilpailu vei laadukkaimmat tekstit muilta julkaisukanavilta, koska siitä oli mahdollisuus saada vastineeksi työlle ihan oikeaa rahaa. Silti vaikkapa niinkin laajalevikkisen lehden kuin Yöjutun lukijakertomuksia ei ole juurikaan huomioitu missään. (Merkittävän poikkeuksen tekee Kari Glödstafin mainio blogi Yöjuttuklubi.) Onneksi Jari Koposen laaja bibiliografia Utopia- ja tieteiskirjallisuus Suomessa sisältää myös hyvin obskyyrit julkaisut – tosin vain tieteiskirjalliset, jolloin fantasia ja kauhu ovat rajautuneet pois.

Olisi suuri vääryys jättää huomiotta monet kymmenet suomalaiset scifi- , fantasia- ja kauhukertomukset, jotka eivät ilmestyneet fandomin "virallisissa" julkaisukanavissa. Ne ovat kenties pieni mutta osaltaan merkittävä palanen aikakautta, jona spekulatiivisen fiktion genret innostivat Suomessakin ihan uudet kirjoittajat alkuun. Noilta ajoilta ovat peräisin ensimmäiset yritelmät monelta nykypäivän kirjailijanimeltä: Johanna Sinisaloa julkaistiin lyhytikäisessä Kylmä metalli -sarjakuvalehdessä, Jukka Laajarinnettä esimerkiksi edellä mainitussa Conanissa.

Laatunovellien Porttiin keskittämisen lisäksi eräs vuosikymmenen taitteen keskustelunaihesta scifi-fandomissa oli suhde rajatietoon. Yleisessä ajattelussa kaikki avaruuden ja mielikuvituksen yhdistävä miellettiin samaan lajiin, oli kyse sitten spekulatiivisesta kirjallisuudesta tai ufohavainnoista. Toisaalta ufokulttuuri limittyi hyvin usein monenlaisen rajatiedon kanssa, ja eihän vakavasti asiansa ottava scififani halunnut tulla rinnastetuksi tarot-ennustajiin, taikavarpuilijoihin tai maasäteilystä saarnaaviin. Toisin päin antipatiaa ei ymmärtääkseni ollut. Rajatieteilijä saattoi hyvinkin olla innokas tieteis- ja fantasiakirjallisuuden ystävä.

#1

Tämä rajapinta hahmottuu hyvin, kun selailee vuosina 1986–1990 ilmestynyttä Atlantis-julkaisua. Pirkanmaan kirjapainon ja lehtikustannuksen julkaiseman, aluksi lehtenä ja sittemmin taskukirjana ilmestyneen Atlantiksen päätoimittaja oli Jorma-Veikko Sappinen. Kääntäjänä pitkän, laajan ja monipuolisen uran tehnyt Sappinen on ollut muutenkin monessa mukana. Hän lauloi 1976 perustetussa punkyhtye Hellhoundissa ja on 1990-luvulta asti toiminut myös pienkustantajana oman Siniplaneetta-kustantamonsa kautta. Oliko Atlantiksen päätoimittajuuden takana oma aito kiinnostus aiheeseen, sitä en osaa sanoa. 

Atlantiksen motto oli ensimmäisten kymmenen numeron ajan "tietoa tiedon rajamailta", ja sen alla lehti julkaisi laajalti monenlaista rajatietoon liittyvää. Tältä osin se asettuu samaan jatkumoon vaikkapa edelleen ilmestyvän Ultra-lehden kanssa. Artikkelien lisäksi julkaistiin myös esimerkiksi kirja-arvioita sekä – tämän selonteon kannalta oleellisesti – kaunokirjallisuutta. Jo ennakkomainoskampanjassaan Atlantis pyysi kirjoittajilta muun muassa tieteis- ja fantasianovelleja. Huomionarvoista on, että toiveissa on nimenomaan myös scifiä. Lehti siis linjaa itsensä heti osaksi tieteiskulttuuria. Itse asiassa sen ensimmäisen novellijulkaisun yhteydessä jopa hieman harmitellaan, että kertomus on fantasiaa eikä scifiä.

Kyseinen ensimmäisen Atlantiksen novelli on Erkka Koljosen Vedenkantajat. Koljonen toimi Sappisen suomentajatoverina Viihdeviikareilla ja sittemmin Book Studiolla. Novellina Vedenkantajat on kuitenkin ihan vakavasti otettava yritys, ei mikään väärällä kädellä hutaistu hassuttelu tai kliseekimppu. Tarina on toiseuden kuvaus. Miljöönä toimivaa kaupunkia ei identifioida, mutta se on verrattain moderni vaikkakin mainitaan vanhanaikaiseksi. Sinne jostain toisaalta saapuva päähenkilö on hänkin nimetön. Ainoa toinen aktiivinen toimija on hotellinomistaja, joka on ilmeisesti lähtöisin samasta "vanhasta maailmasta" kuin päähenkilökin. Näiden kahden kautta kuvataan outoa ja vierasta yhteiskuntaa, jonka asukkaiden ainoa työ tuntuu olevan kantaa loputtomissa jonoissa ämpäreillä vettä vuoriin koverrettuihin säiliöihin. Muuta selitystä kuin "maassa maan tavalla" ei tarjota. Vain säiliöiden murtumisen ja siitä johtuvan tuhotulvan pelko antaa jonkinlaisia työkaluja tulkintaan.

Vedenkantajat luo outouden ilmapiirin melko tehokkaasti; vaikutelma on eräänlaisen vierauttavan epätilan. Vihjeitä sen ulkopuolelle tarjotaan kyllä, mutta varsinaiset avaimet jäävät puuttumaan. Hyvistä puolistaan huolimatta Koljosen novelli jää valitettavan epätyydyttäväksi. Maailmankehittelyssä on ideaa ja kieli on miellyttävää lukea; loppu ei vain onnistu tyydyttämään lukijaa.

#2

Atlantiksen toisessa numerossa novellimäärä kaksinkertaistui, ja kumpikin teksteistä oli nyt nimetty scifi-novelliksi. Niiden kirjoittajien, Gun Bäckgrenin ja Markku Mannisen (s. 1957), kertomuksia julkaistiin lehdessä myöhemmin. 

Kumpikin toisen Atlantiksen novelleista käsittelee kohtaamista avaruuden elämänmuotojen kanssa. Bäckgrenin kertomus on kahdesta kunnianhimoisempi mutta kaatuu kirjoittajan taitamattomuuteen. Vajaan kolmen sivun mittainen Kaukaa ja paljain jaloin sisältää niin monta ideaa, että niistä olisi voinut syntyä paljon pidempikin kokonaisuus. Novelli jakautuu oikeastaan neljään osaan. Ensin kuvataan hyvin katkelmallisesti ja nopeaan tahtiin kolmen hahmon – Zuuran, Vyloon ja Lemorin – kautta tilannetta, joka aukeaa lukijalle oikeastaan vasta toisella lukukerralla. Paljastuu, että Vyloo on jätetty avaruusalukselta Maahan, jossa hän ottaa ihmisnaisen hahmon. Hän päätyy maatalon isännän ja tämän vaimon hoteisiin. Vaimo on sairas ja pelkää kuolevansa syöpään. Jakso Vyloon ja pariskunnan välillä on kirjoitettu rauhallisemmaksi ja sikäli helppolukuisemmaksi kuin muu kertomus. Kolmas vaihe käynnistyy, kun emäntä nukahtaa. Vyloo osallistuu hänen painajaiseensa, samoin pariskunnan kaukana asuva tutkijapoika. Sekavassa unijaksossa Vyloo opastaa poikaa, joka ilmeisesti parantaa äitinsä unikirurgialla. Novelli loppuu lyhyeen epilogiin, jossa vihjataan Vyloon asettuneen ihmiseksi ja perustaneen perheen. Hän kohtaa jälleen toverinsa Zuuran, joka päättää hänkin jäädä Maahan, noitamaisen vanhuksen muodossa.

Kaukaa ja paljain jaloin jättää vastaamatta moniin kysymyksiin. Vyloon väen motiiveja ei aukaista senkään vertaa, että niitä voisi edes arvailla. Samoin heidän käsityksensä unimaailmasta jää hyvin viitteelliseksi. Huippukohdaksi tarkoitettu painajainen kompastelee pahasti, eikä sen merkitys selviä lukijalle niin kuin kirjoittaja on varmaankin halunnut. Kaukaa ja paljain jaloin on scifiä juuri sen verran, että vieras elementti tulee avaruudesta aluksellaan. Muutoin sen ideat ja käsittelytapa on hyvin fantastinen. Unien merkityksen korostaminen limittyy hyvin saman lehden artikkeleihin, joissa käsitellään muun muassa hypnoosin käyttöä entisten elämien muistamiseksi sekä henkiparannusta.

Harvoin on novellia nimetty niin kuvaavasti kuin Markku Mannisen Avaruudesta tulleita muukalaisia. Kertomus edustaa huumoriscifiä, joka voi parhaimmillaan olla mainio keino ironisoida ihmisten ajattelua, yhteiskunnan toimia tai vaikkapa genren konventioita. Pahimmillaan (ja useimmin?) se kuitenkin lässähtää sisäpiirihassutteluksi. Niin oikeastaan käy Mannisenkin tekstin, joskin sen tapauksessa ei kommentoida genren tuntijoita vaan pikemminkin laajemman yleisön käsityksiä "ufo-tarinasta". Etelä-Amerikassa tehdään lukuisia havaintoja ufosta, perinteisestä lentävästä lautasesta – jopa niin perinteisestä, että harrastajat osaavat sanoa sen olevan "vuoden viisikymmentäkuusi mallia". Lautasen edetessä pohjoisemmas Yhdysvallat ottaa sen tähtäimeensä ja on ampua sen alas. Alukseen otetaan kuitenkin radioyhteys, johon vastataan selvällä Kalifornian aksentilla. Ufon sisältä paljastuu kaksi muukalaista, puolimetristä pikkumiestä, jotka ovat oppineet englantia kaappaamalla televisiosignaalia ja joiden ÄO:ksi mitataan 70. Heitä kiinnostavat ainoastaan Maan "koneet". (Yhdysvaltain presidenttiä he tervehtivät televisiosta opitusti natsimalliin, mikä näin vuonna 2025 on harvinaisen osuva pilakuva todellisuudesta.) Ihmisten kiinnostus lopahtaa nopeasti, koska olennot eivät vastaa odotuksia ja aluksen tekniikkaakin löytyy jo hallitusten varastoista. Loppukäänteessä paljastuu, että olentokaksikko onkin Antareksen seudulta karanneita mielisairaalan potilaita. Heitä tulevat hakemaan sikäläiset, kolmimetriset sekä pitkähiuksiset ja -partaiset hahmot. Mannisen novelli on vitsi eikä sellaisenaan aivan huono. Toisaalta vitsi toimii parhaiten silloin, kun siinä on jokin odottamaton elementti. Niitä Mannisella on lopulta hyvin vähän. Paras tulee lopussa, kun paljastuu, että messiaanisten jättiläisten nimet ovat Bhang Bhong ja Ganja Geek!

Manninen osallistui Atlantikseen aktiivisesti myös tietopohjaisilla artikkeleillaan, ja hänestä tehtiin esittely Atlantis #9:ään. Hän on astrologi, joka kirjoittaa aiheesta tänäkin päivänä esimerkiksi Eeva-lehteen. 

Mainittava on, että kakkos-Atlantiksessa on kahden novellinsa lisäksi myös lievästi kansanperinnefantastinen sisältävä runo. Lehden lukija Aimo Olavi Rantanen kertoo, kuinka kuolleen itkijänaisen, Marfa Kieleväisen henki otti hänet erään elämänkriisin aikaan käyttöönsä. Silloin automaattikirjoituksella syntyi pitkä runosarja, joka kuvaa Marfan elämänvaiheita, myös käyntiä Tuonelassa. Todisteena henkikirjoittamisesta lehdessä on mukana yksi runo kyseisestä sarjasta, "Suojumala". Sen on kalevalamittaan kirjoitettu ja 64-säkeinen eeppinen runo, jossa minä laulaa suolla luonnonvoimien armoilla, kunnes lopulta saa loitsimisen lahjan itselleen.

#3

Atlantiksen numero 3/86 sisältää lehden julkaisuhistorian ainoan käännösnovellin. Muuten Atlantis kyllä julkaisi paljon käännöstekstejä (muun muassa Colin Wilsonilta ja Eric Maplelta, joka Suomessa tunnetaan piirien ulkopuolella yhtenä Noidan käsikirjan toimittajista). Novellin kirjoittaja, Isabelle Eberhardt, on mielenkiintoinen hahmo, jota Suomessa tunnetaan harmillisen vähän. 1877 kuollut Eberhardt oli ortodoksipapin tytär mutta kääntyi äitinsä kanssa muslimiksi. Parikymppisenä hän muutti Algeriaan, esiintyi miehenä ja vaihtoi nimensä Si Mahmoud Saadiksi. Eberhardt pääsi muun muassa tutustumaan suljetun suufilaisveljeskunnan toimintaan ja onnistui ärsyttämään ranskalaisten siirtomaahallitusta niin, että hänen väitetään olleen salamurhayritystenkin kohteena. Eberhardt kuoli vain 27-vuotiaana jäätyään yhtäkkisen tulvan alle. Hänen jäämistöstään löytynyttä runsasta kauno- ja matkakirjallista tuotantoaan on julkaistu sittemmin paljon. Suomeksi on ilmestynyt vain kertomuskokoelma Islamin siimeksessä (Basam Books 2007; suom. Marja Haapio). Näin ollen vuonna 1986 Atlantiksessa julkaistu, runoilija J. K. Ihalaisen kääntämä Maagikko (Le Magicien, 1902) saattaa hyvinkin olla varhaisin Eberhardt-suomennos. Se on kuitenkin erikoinen valinta rajatietolehteen, sillä yliluonnollinen tai edes paranormaali aines on hyvin vähäinen.

Maagikko kertoo suufilaismiehestä, jonka luokse saapuu hyvin nuori juutalaisnainen. Nainen haluaa kuulla tulevaisuutensa, erityisesti hänet hyljänneen miehen osalta. Pitkän suostuttelun jälkeen hän saa kuulla, että mies kyllä palaa mutta sen jälkeen nainen saa kokea väkivaltaisen kuoleman. Suufitietäjä pilkkaa naista ja eritoten tämän juutalaisuutta. Tunkkainen asennemaailma vain sakenee, kun nainen lupaa maksuksi mitä mies haluaa. Niinpä mies raiskaa hänet – ja aamulla nainen onkin rakastunut tähän.

Maagikko on vieraan kulttuurin puolifantastinen tuokiokuva. Se toimii länsimaalaiselle lukijalle eksotiikkana, vierauden kuvauksena. Suoranaista fantasiaa se sisältää vain, jos hyväksyy ennustuksen toteen käymisen osoituksena paranormaalista. Ehkäpä osasyy julkaisuun on myös islamilaisten ajatusten näyttäytyminen Suomessa jotenkin osana samaa viitekehystä kuin Atlantiksenkin edustama rajatieto. Joka tapauksessa Maagikko on merkittävä suomennos, niin sanottu kulttuuriteko.

Kolmannen Atlantiksen varsinainen novelli on Mikko Ruskea-ahteen Trenje Kränströmin haave. Kirjoittaja lienee nimimerkki, sillä ainakaan Digi- ja väestötietoviraston Nimipalvelu ei tunne sukunimeä Ruskea-ahde. Kirjoittaja vaikuttasi olevan aloittelija, jolla on enemmän intoa kuin taitoa. Myös epätasaisen nykivä kerronta, hyvin ulkokohtainen näkökulma ja töksähtävä loppu viittaavat nuoreen tekijään.

Trenje Kränströmin haave sijoittuu postapokalyptiseen maailmaan, jossa maa on ydinsodan jäljiltä säteilyn saastuttama. Ruoka on harvassa, lapset syntyvät syöpää sairastavina. Ydintalven kolmannen sukupolven aikana vanhan maailman asiat alkavat jo unohtua. Tarina keskittyy yhteen pieneen vuonon rannalla elävään yhteisöön, ilmeisesti entisen Norjan alueella. Siellä eletään olosuhteiden armoilla eikä osata haikailla mitään muuta. Vaan yksi on toista mieltä. Trenje Kränström -niminen nuorimies haluaa ottaa selvää, mitä oman yhteisön piirin ulkopuolella tapahtuu. Hän ja seuraajansa saavat osakseen pilkkaa ja väkivaltaa. Lopulta Trenje kuitenkin lähtee matkaansa kohti tunturin säteilevää lakea. Häkellyttävässä loppukohtauksessa muut näkevät huipulta lieskan. Kyse ei ole mistään sen kummemmasta kuin – avaruudesta putoavan, vanhuuttaan hajonneen tiedustelusatelliitin jäänteistä, jotka murskaavat Trenjen.

On vaikea kuvitella, mikä novellin päämäärä on. Tuntuu siltä, että kirjoittajalla on ollut mielestään hyvä lähtökohta (maailma ydintalven vallassa), jota hän on on lähtenyt kehittelemään sen kummemmin pohtimatta. Lopulta joko mielikuvitus tai jaksaminen on päätynyt umpikujaan, ja kertomus on täytynyt katkaista hölmöllä des ex machinalla. Toinen vaihtoehto on se, että Ruskea-ahteen tavoitteena on ollut jonkinlainen parodia, joskin sen kohde jää hämäräksi. Epämääräistä satiirisuutta voi kuulla siinä, miten idealistinen ja vanhempien konformistista ajatusmaailmaa haastava Trenje saa naurettavan lopun siinä vaiheessa, kun tämänkaltainen tarina yleensä vasta aloittaisi sankarin kunniakkaan matkan.

Lehdessä on oikeastaan kolmaskin kertomus, joskin sen seikan voi myös kyseenalaistaa. Sitä mieltä on ilmeisesti ollut toimituskin, joka julkaisi Aimo Rantasen Noidan haastattelun lukijapalstallaan, ei novelli-merkinnän kanssa. Toimituksen johdanto kertoo Rantasen itse käyttäneen tekstistä nimikettä "fantasiakertomus" mutta myös tarkentaneen sen perustuvan "osin omiin kokemuksiin, osin mielikuvitukseen". Toimitus näyttää tulkinneen Noidan haastattelun enemmänkin omaelämäkerralliseksi tekstiksi fiktion sijaan.

Noidan haastattelu on kirjoitettu Mauri-nimisen minäkertojan kirjeen muotoon. Kirje on vastaus haastattelupyyntöön, jonka joku opiskelija on lähettänyt Maurille tutkimustaan varten. Käytännössä kirjemuoto on vain keino päästä kertomaan noidaksi kasvusta. Kokonaisuus muodostuu toisaalta pienistä tarinallisista muistoista, toisaalta filosofisista ja eettisistä pohdinnoista. Maurille noituus, jonka hän itse on toisaalta ymmärtänyt intuitiivisesti ja toisaalta oppinut Vilho-nimisen vanhemman noidan puheista, on pohjimmiltaan kristillistä uskoa Jumalaan (muttei Saatanaan). Kristillinen rukous ja esimerkiksi parantaminen ihmisen auraa manipuloimalla ovat keskeisiä keinoja.

Rantasen kertomus suhtautuu noituuteen melkein kansatieteellisellä otteella, jolloin siitä puretaan melkein kaikki yliluonnollisuus pois ja fantasiakirjallisuudelle ominaista ihmeen tuntua melkeinpä kartellaan. Alussa Mauri kertoo ensimmäisen noitatekonsa olleen, kun hän oli lemmiskelemällä kotonaan naapurintytön kanssa ja ajoi tytön tungettelevan isoveljen pois heittämällä ovenraosta kauhallisen vettä tämän päälle ja kiroamalla tämän tulemaan juopoksi. Kertomuksen lopussa puolestaan noitaperinne jatkuu edelleen kunnankirjastossa järjestetyissä kokoontumisissa. Ainoa edes hieman spekulatiivinen – ja samalla ainoa dramaattinen – kohta on se, jossa Mauri ajaa kioskijonossa liian läheiseksi äityvän miehen sisältä demonin. Riivatun tuntomerkit ovat pitkälti samat kuin humalaisen, mutta niinpä vain miehen keskivartalosta pötkähtää ruman demonin kasvot, joka on todellinen riivaaja.

#4

Atlantiksen ensimmäisen vuosikerran päättäneen numeron novellit ovat keskenään hyvin erilaisia. Marja Vesanen julkaisi Atlantiksessa kaikkiaan kaksi novellia ja artikkeleita itämaisuudesta, esimerkiksi taolaisesta erotiikasta ja itsepuolustuslajeista. Sitä en tiedä, onko kyseessä sama Marja Vesanen, joka kirjoitti vuonna 1989 yhdessä Helena Erkkilän kanssa teoksen Miten taiteilijaksi tullaan?.

Vesasen kertomus Tähtien tuutilullaa on varsin kekseliäs ja kunnianhimoinenkin tarina. Siinä huumori ja huima tieteisidea yhdistyvät tapaan, joka ainakin minulle tuo hieman mieleen puolalaisen Stanisław Lemin tyylin. Novelli sijoittuu äärimmäiseen tulevaisuuteen. Juuri ennen kuin Aurinko on räjähtänyt, on ihmiskunta lähtenyt aluksillaan vähän joka suuntaan, riippuen siitä mitä he aikovat avaruudessa tehdä. Kertomuksen kaksi hahmoa, Hannu ja Kreetta (ei kuitenkaan Kerttu?), ovat aikoneet tutkia ainoastaan avaruuden kaareutumista, mistä syystä he ovat päässeet lähtemään kahdestaan. Todellisuudessa heidän tutkimuksensa koskevat lähinnä toistensa kehoja. Valitettavasti suunnitelman tiellä on ongelma: Ihmisen tietoisuus on mahdollista siirtää tietokoneeseen, jonka suprajohtavassa heliumissa ajatus kulkee vaivatta. Ikävä kyllä koneihminen ei kykene lihan iloihin. Ihmiskehon elinikää sen sijaan on onnistuttu pitkittämään vain muutamaan tuhanteen vuoteen ("itu- ja leseravinnolla"), mutta käyttö rappeuttaa sitä. Niinpä matkaajamme annostelevat fyysisten ruumiittensa käyttöä, ja koska he ovat käytännössä kuolemattomia, aikaväli ruumiintoiminnoille on säädetty 50 miljardiin vuoteen(!).

Heidän tutkimustuloksekseen muodostuu, että avaruus on säkin muotoinen, ja he ovat juuri matkalla säkin suuhun, jota kohti kaikki kaareutuu. Absurdina juonenkäänteenä he löytävät pussinsuusta hyvin pienen planeetan (säteeltään kolmanneskilometrin), jolla tönöttää pieni mökki. Mökin sisältä puolestaan löytyy vain rehevä nainen, joka imettää sylissään vauvaa. Piste, johon kaikki avaruuden kaareutuvat linjat osoittavat, on vauvan päälaki; kun vauvan pään takaosaa yrittää koskea, käsi osuu kuitenkin aina vain sen päälakeen. Näin ollen avaruus lähteekin kaareutumaan vauvasta seinien kautta kaikkeen muuhun. "Tuon pikku veijarin kallohan kaartuu sen itsensä ympärille koko maailman avaruuden kokoisena!" Kertomus päättyy, kun vauva nukahtaa, jolloin kaikki oleva katoaa, lukuun ottamatta pientä tietoisuutta, josta sitten joskus ilmeisesti taas syntyy jotain.

Tähtien tuutilullaa ei ole kirjallisesti mitenkään erityisen hyvä vaikkei toki huonokaan. Silti sen ideoiden kokoluokka on huikea. Huumori pitää megalomaaniset mittasuhteet kuitenkin inhimillisen ajatusleikin tasolla, eikä novelli kaadu paatokseen tai tosikkomaisuuksiin. Juuri tältä osin Vesanen käsittelee materiaaliaan kuten Lem ja muut eurooppalaiset scifihumoristit.

Numeron toinen kirjailija on tuttu muutoinkin kuin vain Atlantiksen sivuilta. Tuula Pelttari (s. 1944) julkaisi muutaman fantasia- ja kauhuaiheisen kirjan jo 1980-luvulla ja aktivoitui kirjailijana uudelleen kymmenkunta vuotta sitten. Hän ollut aktiivinen kirjoittaja Ultrassa vielä tällä vuosituhannellakin, ja myös Atlantis sisältää häneltä muutakin kuin kaunokirjallisuutta. Novelleja häneltä ilmestyi lehdessä kaksi, ja ne kumpikin edustavat samanlaista muinaisegyptiläistä fantasiaa kuin hänen romaaninsakin; Pelttari uskoo itse eläneensä aiemmin faaraoiden Egyptissä. Ensimmäinen hänen novelleistaan sijoittuukin varsin sopivasti Atlantiksen myyttiselle mantereelle.

Ja aivan kuten Pelttarin pidempikin proosa tuppaa olemaan, on novelli Atlantiksen pappi tavattoman sekavasti kirjoitettu. Se vyöryttää lyhyeen mittaansa suhteutettuna lukijalle ihan liikaa kaikkea: etenkin paatoksellista kuvausta sekä hahmoja, jotka vain ilmestyvät ja katoavat äkkiä. Lukijalta aivan kuin tunnutaan vaativan ennalta paljon tietoa, joka ei todellakaan kuuluu tavanomaiseen yleistietämykseen. Pelttarin kertomus sijoittuu aikaan, kun Atlantiksen valtakunta on korruptoitunut ja menettänyt entisen loistonsa. Samaan aikaan "Kemen maa" eli muinainen Egypti on tulevan kukoistuksensa kynnyksellä. Tarina etenee jokseenkin näin: Kuolematon atlantislainen pappi Markos on kadonnut ja ilmestyy uudelleen toisessa muodossa, nyt egyptiläisenä. Atlantiksen kaunainen väki suhtautuu vierasmaalaiseen kyräilevästi, mutta heidän kuninkaansa Xodas lupaa luovuttaa tälle kansansa rakennusteknisen osaamisen (ennakoi kai pyramideja). Atlantikseen asettunut assurilainen aatelismies Sargonna on määrätty myrkyttämään salaperäinen egyptiläinen juhlissaan, ja hänen rinnallaan vehkeilee Babyloniasta tullut Amar-Sin. Egyptiläinen kuitenkin onnistuu kääntämään tilanteen edukseen ja suorittaa muodonmuutoksen, jonka jälkeen hänen tilallaan seisookin kadonnut pappi Markos. Sitten kaikki juhlijat häviävät, rakennus heidän ympäriltään häviää ja sitten lopulta on Atlantiskin mennyttä.

Pelttarin tyyli kirjoittaa on yhdistelmä raamatullisuutta tavoittelevaa kerrontaa ja kioskikirjallista paisuttelevuutta: "Tuo pyhä kansa asusti silloin vuorten rinteillä kivisissä kaupungeissaan palvoen Aurinkoa ja Kuuta ja Avaruutta, ja odotti valkoisten poikien ja jumalien paluuta. Mutta nyt peittää viidakko salaisuudet, ja muinaiset temppelit ovat hiljaisia. Kaikki tuo kerran yhtä kunnes ihmisen sydän erotti rodut ja kielet ja sydämen toisistaan." Tyylinkin voisi sivuuttaa makuseikkana, mutta toistuva tapa kertoa asioista kuin jo mainittuina pakottaa lukijan kelaamaan tekstiä edestakaisin. Sinänsä ihan kelpo fantasiajuttu hukkuu valitettavasti levottomaan kieliasuunsa.

#5

Toisessa vuosikerrassaan Atlantis siirtyi juoksevasta numeroinnista tavallisempaan 1/1987-tyyppiseen merkintätapaan. Vuoden ensimmäinen lehti sisälsi kaksi novellia, joista toinen oli merkitty scifiksi, toinen fantasiaksi.

Millainen olisi ollut Juha Vainion kirjoittama Han Solo -tarina? Tuskin kuitenkaan sellainen kuin Markku Mannisen Vanha salakuljettaja Laitinen. Se lainaa nimensä Vainion laululta, joka on surumielinen kertomus menetetystä menneisyydestä. Mannisen novelli sen sijaan on hilpeä tarina vielä saavuttamattomasta tulevaisuudesta. Sen nimihenkilö on ikääntyvä intergalaktinen salakuljettaja Mike Laitinen, joka kovasti millenniumfalconmaisella Donna Klaara -aluksellaan rahtaa olutta ja pirtua Saturnuksen kuusta Maahan. Apuna hänellä on mekaanikko Mea Culpa sekä Nikander Botha, jota alus on noutamassa yhdeltä Jupiterin kuista. Nopeasti huomaa, että Mannisen viehtymys hassuihin hahmonnimiin on säilynyt, vaikka Ganja Geekin veroista ei tällä kertaa mukana olekaan. Lähimmäs kenties pääsee Maapallon diktaattori Raisa Kaakatin.

Manninen käyttää oikeastaan koko kertomuksen maailmanluontiin. On valtaa pitävä diktaattoripuolue, joka yrittää alistaa yhä laajenevan alueen aurinkokunnasta. Retoriikka on hämmentävän modernia: "Emme me Deimosta miehittäneet [– –] He pyysivät meitä sinne. Heidän ongelmansa olivat karanneet hallinnasta [– –] he kyllästyivät libertaarimeininkiin ja pyysivät asiantuntemustamme avuksi." Lisäksi on järjestystä yllä pitävä Ryhtipartio, uudelleenkasvatusleirejä ja niin edespäin. Sinänsä Mannisen maailma ei ole mitenkään omaperäinen, mutta onpahan se kuitenkin ihan toimiva tausta seikkailuhenkiselle avaruusoopperalle. Valitettavasti novellista puuttuu varsinainen tarina. Laitinen ja Culpa lähtevät hakemaan Bothaa mukaansa ja siihen menee  yli puolet tekstin mitasta. Sitten kirjoittaja huomaa, että juonta pitäisi edistää: seuraa takaa-ajo, Botha ilmestyy lähes tyhjästä, Laitinen avaa uuden oluen ja juttu loppuu. Jälleen kirjoittaja on ollut innostuneempi ideastaan (joka on ehkä ollut vain siirtää Vainion aihe avaruuteen) ja unohtanut enemmän kehittelyn. Itse asiassa koko tarina toimisi jokseenkin sellaisenaan maanpinnalle ja kylmän sodan aikaan siirrettynä, scifielementit eivät ole millään tavoin oleellisia.

Vuoden 1987 ensimmäinen fantasiakertomus Atlantiksessa oli Gun Bäckgrenin Varjoleikki. Sinä fantasia ei ole itseisarvo vaan pikemminkin keino kertoa jotain yleisempää. Näin se muistuttaa myöhemmin yleistynyttä ja reaalifantasiaksi nimettyä tyylisuuntaa. Tiiviissä novellissa aviopari näkee seinällään varjoja, jotka eivät käyttäydy niin kuin niiden olettaisi. Pariskunnan mies tarkastelee varjoja yksikseen, jolloin ne alkavat selkeytyä ja muuttuvat kahdeksi lapseksi. Vanhempi näistä on pariskunnan onnettomuudessa kuollut tytär, nuorempi taas paljastuu heidän keskenmenossa menettämäkseen pojaksi. Lapset vievät miehen mukanaan, jolloin myös vaimo saapuu varjojen äärelle puolisoaan etsien. Mies ilmestyy yllättäen hänen luokseen, selittää mitä on kokenut ja houkuttelee ensin vastaan hangoittelevan vaimon mukaansa.

Bäckgrenin tarina on kirjoitettu herkästi ja runollisuutta tavoitellen. Se jää liian etäiseksi saadakseen lukijassa tunnereaktiota aikaan, mutta lopputulos on mieluisa. Täysin Varjoleikki ei kuitenkaan onnistu, mikä johtuu pitkälti siitä, että sen lopullinen kärki jää tylsäksi. Missä lapset ovat, miksi he ovat tulleet hakemaa vanhempiaan, mistä on kyse ja miten se vaikuttaa henkilöihin – ei kaikkiin tällaisiin kysymyksiin tarvitsekaan saada vastauksia, mutta edes johonkin kyllä pitäisi. Se antaisi kertomukselle merkityksen, joka nyt jää puuttumaan.

Varjoleikki ilmestyi myöhemmin samana vuonna myös Ultrassa, numerossa 4/1987. Se on tietääkseni ainoa kerta, kun Ultrassa on julkaistu novelli.

Kahden novellin lisäksi Atlantis 1/1987 sisältää kaksi runoa, joista kumpikaan ei ihan kuulu spefin sateenvarjokäsitteen alle. Heli Hulmin kertova säeruno "Kenen hautajaiset?". Runona se on kiinnostava muotokokeilu, joka sisältää esimerkiksi uutiskatkelman. Runo kuvaa hautajaisia ja niiden vieraita. Vainajan henkilöys jää kuitenkin vieraaksi. Minkäänlaista kauhuvaikutelmaa ei yritetä saada aikaan, eikä runo myöskään sisällä fantasiaelementtejä. Vierauden tunne viittaa pikemminkin absurdismiin tai – etenkin julkaisuyhteytensä vuoksi – paranormaaliin.

Toinen runo on Tuula Pelttarin pseudofilosofoiva nimetön, joka alkaa sanoilla 'Meistä jokainen on murhaaja'. Se käsittelee klassista homo homini lupus -ajatusta eikä itsessään ole leimallisesti fantastinen. Eräs asia kuitenkin ohjaa sen tulkintaa genrekirjallisuuden ja ihmissusimyytin suuntaan: Runo on julkaistu lehdessä osana ihmissusiaiheista artikkelia, jossa Pelttari esittelee brittiläisen okkultisti–kirjailija Dion Fortunen kokemuksia sekä suomalaisen noidan, 1600-luvulla eläneen Erkki Juhonpoika Puujumalan oikeustapausta. Artikkelin loppuun Pelttari on liittänyt runonsa, jonka kertoo sisältyneen alun perin Susien aika -romaaniinsa (Tammi 1984) mutta "jonka kustantaja poisti valmiista teoksesta".

#6

Marja Vesasen toinen Atlantis-novelli Näkökulmia numerossa 2/1987 jatkaa hänen aiemman, Tähtien tuutilullaa -novellin teemoissa. Sekin käsittelee parisuhdetta ja Maapallon ulkopuolisen elämänmuodon kohtaamista. Kummassakin kertomuksessa tarkastellaan hieman myös ihmismielen olemusta. Näkökulmia alkaa tilanteessa, jossa ihmisille on läsnäolostaan ilmoittanut "taivaanvaltiaiksi" kutsuttu laji. Ne näyttäytyvät nyt ensimmäistä kertaa ihmisille, vaikka jo tieto niistä on esimerkiksi saanut Maapallon sodat lakkaamaan. Sotaharjoituksesta on nytkin kyse: taivaanvaltiaiden jättimäisten alusten näyttäytyminen muistuttaa, kenen puolelle voimatasapaino kallistuu. Tarinan varsinaisessa polttopisteessä on ihmispariskunta. Vaimo herää eräänä yönä siihen, että muukalaishahmo seisoo heidän sänkynsä päädyssä ja osoittaa sauvallaan miestä. Tämän jälkeen mies ei ole entisensä. Lukija tietää, että hieman Jack Finneyn The Body Snatchersin (1954) tyyliin miehen tajunta on korvattu uudella, muukalaisen mielellä. Pian sen ymmärtää vaimokin, joka jatkaa eloaan vuosia uudessa tilanteessa. Lopulta hän alkaa nähdä unia, joissa hän rientää vuoroin hevosen muodossa, vuoroin taivaanvaltiattarena. Surrealistinen uni on kuvattu novellissa melko tehokkaasti joskin turhan lyhyesti. Novelli loppuu tulkinnanvaraiseen tilanteeseen, jossa vihjataan, että nyt myös naista on kohdannut sama kohtalo kuin miestä.

Näkökulmia on epätasainen mutta kohtuullisen hyvin kirjoitettu kertomus. Sen selittelevä alku tuntuu turhan raskaalta loppupuoleen verrattuna, ja toisaalta lopetuksen nopeus vie sen iskevyyttä. Uskon, että kirjoittajan todellinen mielenkiinto on ollut nimenomaan mielen (tai sielun, tajunnan tms.) pohdiskelussa, ja sellaiseen tarina-aihio antaa kelpo mahdollisuudet. Valitettavasti joko tila tai kyky ei ole riittänyt. Lopun fantastisen unijakson laajentaminen olisi ollut yksi keino lisätä painokkuutta.

Ilkka Saukkosen Hulluuden ehdot on erikoinen valinta Atlantikseen. Toisaalta juuri julkaisukonteksti antaa tekstille erityistä tulkinnanmahdollisuutta. Hulluuden ehdot on nimittäin pitkälti hyvin realistinen kertomus. Realistisuutta korostaa käytetty kerronnan tyyli, joka napakkuudessaan ja toisteisuudessaan ei ole aivan sellaista sähkösanomatyyliä, joka alkoi noihin aikoihin yleistyi valtavirran kaunokirjallisuudessa, mutta vihjaa jo siihen suuntaan. Novelli alkaa iskevästi: "Vilma oli kolmekymmentäkolmevuotias kun hän kuristi kuusikymmentäkuusivuotiaan äitinsä kuoliaaksi heidän kotonaan." Vilma tuntuu olleen koko elämänsä ahdistunut, masentunut ja eksyksissä. Syy on hänen dominoiva ja määräilevä äitinsä. Äiti ei jaa rakkautta lapselleen; jälkeen jäävän, kohtuullisen perinnön pitäisi riittää. Isä lähinnä katselee vierestä, minkä television tuijotukselta ehtii. Hellyytensä Vilma kohdistaa lemmikkeihin. Hän ei kuitenkaan pääse äitinsä vallan alta pois, vaan äidin eläköidyttyä jatkaa tämän opettajanvirassa.

Hulluuden ehdot on jokseenkin vaikuttava masennuksen ja henkisen alistamisen kuvaus. Lukija tuntee, miten yhtä aikaa Vilmalta puuttuu elämänsä suunta ja syy ja toisaalta hän kärsii syvästi, kun ei pysty ottamaan elämäänsä haltuun. Äidin hahmo on karrikoitu mutta näkökulma onkin Vilman.

Tarinan lopuksi Vilma tosiaan kuristaa äitinsä hengiltä. Isä suree muodon vuoksi. Samalla Vilma ottaa lopullisesti äitinsä paikan ja roolin. Hänen ulkonäkönsä ja äänensä ovat nyt äidin, hän sättii isää entiseen tapaan. Vaikkei sitä suoraan sanotakaan, on Vilma nyt hoidossa suljetulla osastolla. Lopetus tuo mieleen Psykon, ehkäpä enemmän Alfred Hitchcockin kuin Robert Blochin. Lopetus lienee myös avain siihen, miksi Hulluuden ehdot on ilmestynyt Atlantiksessa. Vaikka se ei ole scifiä tai fantasiaa millään tavoin, Vilman muodonmuutos äidikseen voidaan tulkita paitsi sielutieteen myös jonkin sortin sielunvaelluksen näkökulmasta. Vilman ja äidin sielut rinnastuvat toisiinsa vahvasti, ovat toistensa jatkoa. Ei ole sattumaa, että jo alkuvirke painottaa niin vahvasti naisten ikiä: äiti on ollut Vilman syntyessä saman ikäinen kuin Vilma on tappaessaan äidin. Jos novelli olisi ilmestynyt vaikkapa Parnassossa, olisi se helppo tulkita vaikkapa psykologisen irtautumisen vaikeutta kuvaavaksi. Nyt sitä ympäröivät Atlantiksen artikkelit ohjaavat lukijan ajatukset esoteerisemmille taajuuksille.

Kuudennen Atlantiksen kolmas novelli onkin sitten mutkikkaampi tapaus. Töölön mysteeri eli pöytäin levitoinnin salaisuudet mainitaan "alchemystis-obliscentiksi romanssiksi" ja sen kirjoittajaksi "Kreivi Feofan Ipokondrijevits Udrakov". Novellin johdantosanoissa sen julkaisija, joka esiintyy vain nimimerkillä —p —n, kertoo kreivin olleen venäläinen emigrantti, jonka hänelle testamenttaaman kirjekuoren sisältä löytyi muun muassa kyseinen tarina. Toinen kreivin novelli, Matka vanhan viisaan miehen luo, ilmestyi seuraavana vuonna 1988 Portissa.

Kaksi vuotta myöhemmin selvisi, että kyse oli kirjallis-filosofisesta leikistä. Kertomusten takana oli filosofi ja Skepsis-aktiivi S. Albert Kivinen (1933–2021), jonka kokoelmassa Merkilliset kirjoitukset ne kummatkin ilmestyivät osastossa "Obliskentteja novelleja". Kivinen selittää sanan obliskentti johtuvan latinan sanasta oblistescere ja suomentuvan vaikkapa 'piileskenteleväisyys'. Lisäselitykseksi Kivinen viittaa Jungin alkemiaa koskeviin ajatuksiin, tarokkeihin, Lovecraftiin, Robert Burtonin melankoliaa käsittelevään artikkeliin ja kyllästymisestään omiin haastatteluihinsa parapsykologiasta, joissa hän sai toistella samoja asioita. Eli yksinkertaistettuna kyse on hämärtämisestä ja piiloutumisesta. Kreivin nimikin kääntyy Kivisen sanojen mukaan muotoon "Jumalanilmestys Luulontaudinpoika Salamyhkäinen".

Tiivistettynä Töölön mysteeri kertoo pöydän levitoinnista. Minäkertojan käteen työnnetään kadunkulmassa lappu, jossa lukee nimi, osoite ja kellonaika. Hänet ottaa vastaan vaimoineen Nicholas Flamel, tuo maineikas 1300-luvun alkemisti, joka taidetaan tosin nykyään muistaa parhaiten ensimmäisestä Harry Potter -romaanista. Flamel selittää saaneensa selville , että minäkertoja on edellisiltana pohdiskellut pöydän saattamista levitoimaan, ja kertoo voivansa auttaa. Kirjallisten ohjeiden jälkeen minäkertoja imeytyy hänelle näytettävään muinaiseen elokuvaan, jossa hän liittyy Egyptin jumaliin okkulttiselle matkalle kohti Kolminkerroin Ylennettyä Pöytää.

Tarina kuulostaa hölynpölyltä, ja sitähän se osittain onkin. Töölön mysteeri lienee etupäässä oppinut leikki Borgesin tapaan. Kivinen sekoittaa kertomukseensa salatieteellisen aineksen lisäksi runsaasti viittauksia esimerkiksi uskontoihin ja kirjallisuuteen. Koko tarina alkaa muistuttaen paljon Lovecraftia, jonka pastissoinnista Kivinen kaunokirjallisessa kontekstissa parhaiten muistetaankin ja johon viitataan myös melko suoraan mainitsemalla kuvitteellinen Miscatonic University. Pian tarina muuttuu eräänlaiseksi Liisa Ihmemaassa -mukaelmaksi, kun lähdetään taivaltamaan matkaa ja mitä kummempia hahmoja kohdataan sen varrella. Seurueen on esimerkiksi kukistettava jumalat Homssu ja Vitka – viittauksia Tove Janssonin muumikirjoihin ja Leena Krohnin Viimeiseen kesävieraaseen? Kun pöydän levitointi viimeinkin onnistuu, puhkeaa kuoro laulamaan klassista joululaulua We Three Kings (joka tunnetaan myös nimellä The Quest of the Magi).

Töölön mysteeri on ensimmäinen Atlantiksen novelleista, joka tuntuu olevan täydellisesti linjassa lehden muun sisällön kanssa. Sen moneen suuntaan kurkottava hämäryys sivuaa monia lehden teemoista, sen sivistyneisyys on taatusti ollut mannaa lukijoille, jotka ovat osanneet lukea vihjeitä, ja toisaalta sen jatkuvat puoli-ironiset silmäniskut tuntuvat osoitetun rajatietoon vähemmän vakavasti suhtautuville.

#7

Atlantis 3/1987 sisältää kaksi, keskenään hyvin erilaista kertomusta. Niistä ensimmäinen on scifi-novelliksi merkitty, Nils Johanssonin Tutkijan kohtalo. Novelli ilmestyi jo aiemmin samana vuonna Ikaros-lehdessä. Kirjoittajanimen takana onkin Ikaroksen päätoimittaja, varhainen fandom-aktiivi Jyrki Ijäs (1943–2010). Ikaros oli Ijäksen yritys kotimaiseksi scifi-lukemistolehdeksi, mutta se hiipui lopulta 11 numeron jälkeen; niistäkin moni täytti hädin tuskin lehden määritelmää.

Tutkijan kohtalo on kuitenkin varsin mallikasta aikansa suomalaista tieteiskirjallisuutta. Oikeastaan sen tieteisaines on lopulta vähäistä. Pikemminkin kyse on scifikulisseissa tapahtuvasta okkulttisesta kertomuksesta. Tarinaa kertoo avaruuslääkäri, joka opiskeluaikanaan tutustuu kunnianhimoiseen ja nerokkaaseen mutta myös erikoiseen Jonathan Herovitiin. Herovit haluaa selvittää ihmisyyden syvimpiä saloja eikä vain tyytyä tavalliseen lääkärin työhön. Miesten polut erkanevat, ja Herovit katoaa kertojan näköpiiristä. Myöhemmin he kuitenkin kohtaavat vielä kahdesti. Herovit on luopunut tutkimuksistaan ja keskittyy nyt suuren omaisuutensa tuhlaamiseen ja sini-ihoisen, kuvankauniin naisen rakastamiseen. Hän myös kertoo tietävänsä tarkan kuolinpäivänsä. Viimeinen tapaaminen koittaa, kun kertojaa sattumalta pyydetään auttamaan kuolemansairasta hotellivierasta, joka luonnollisesti paljastuu Herovitiksi.

Tutkijan kohtalon tieteiselementit liittyvät paitsi tähteinvälisiin etäisyyksiin myös Herovitin vahingossa tekemään keksintöön, joka on kasvattanut hänen aivojensa kykyjä ja paljastanut hänessä piileviä yliluonnollisia voimia. Hän tietää kuolinpäivänsä, koska jokaisen aivoihin on piilotettu niiden viimeinen käyttöpäivä. Scifi-piirteet jäävät kuitenkin psyykkisten seikkojen varjoon, mikä lieneekin syy, miksi novelli on haluttu julkaista myös Atlantiksessa. Ajatus ihmisaivojen salatusta kapasiteetista on vanha, ja yhdistettynä moderniin, teknologiseen kontekstiin se saa tietynlaista validiutta.

Kaiken tämän lisäksi Tutkijan kohtalo on rakkaustarina, sillä Herovitin ja hänen rakastettunsa välillä on syvä kohtalonyhteys, jonka merkityksellisyys paljastuu vasta aivan tarinan lopussa. Surumielinen lopetus tuntuu tyylikkäältä. Hyvin kirjoitettu novelli onkin varsin onnistunut. On sääli, ettei Ijäs lopulta julkaissut kuin muutaman oman kertomuksensa.

Tuija Pelttari palasi Atlantiksen novelleihin pienellä tuokiokuvallaan Anubiksen pentu. Kyseessä saattaa olla katkelma isommasta kokonaisuudesta. Lehdessä on nimittäin myös Pelttarin haastattelu, jossa mainitaan samannimisen kirjan olevan luettavana kustantamossa. Myöhemmin ainakaan sillä nimellä ei kirjaa ole julkaista. Vuosina 2016 ja 2022 Pelttarilta ilmestyi kaksi samaan ajanjaksoon sijoittuvaa romaania. 

Anubiksen pennun kertojana toimii kuolleen faarao Nebhkeperura-Tutankhamonin henki. Se pysyttelee puusta veistetyssä Anubis-patsaassa, jonka kautta seuraa hautakammioon pyrkiviä haudanryöstäjiä ja uskonsa pettäneitä pappeja. Kertomus keskittyy yhteen pieneen tapaukseen, jossa papit ovat vastoin aiempia lupauksiaan sulkeneet kaksi uhria elävinä hautakammioon. Kertoja–faarao tekee läsnäolonsa tiettäväksi, kun papit tulevat tarkastamaan, ovatko uhrit edelleen elossa. Mitään sinänsä dramaattista ei seuraa, vain Tutankhamonin sisäinen monologi. Tulos on pseudomystillistä filosofiaa, joka ei kuitenkaan ole erityisen vaivaannuttavaa. Tekstissä on juhlavaa paatosta.

Hämäräksi jää novellin aloitus. Ensimmäisissä kappaleissa minäkertoja kuulee lähestyvät askeleet ja tietää, että hänen luokseen on saapumassa "mies Uudesta Ajasta". Tähän ei kuitenkin palata sen kummemmin. Oletan, että viittaukseen olisi saanut vastauksen täyspitkässä Anubiksen pennussa. 

#8

Arto Laatikainen on suomalaisen scififandomin ensimmäisen vuosikymmenen aktiivista kirjoittajia, joiden ura ei kestänyt kauaa, vaikka tekstejä ilmestyikin paljon. Hän julkaisi vuosina 1984–1988 liki parikymmentä novellia eri lehdissä, myös Atlantiksessa jossa ilmestyi kaksi kertomusta häneltä. Ensimmäinen näistä oli numeron 4/1987 ainoa novelli, Mies aikojen takaa. Se edustaa tyypillistä 1980-luvun kotimaista scifiä siinä, että tarinaa kantaa kotikutoinen ja jutusteleva tunnelma ja se huipentuu loppukäänteeseen. Laatikaisen eduksi voi yleensä lukea sen, että hän on eräänlaisesta jahkailusta huolimatta kohtuullisen hyvä tarinan kuljettaja. Mies aikojen takaa rakentuu pitkälti vuoropuhelulle, mutta ei se tunnu löysältä sanatäytteeltä niin kuin usein käy.

Kertomus keskittyy pitkäksi aikaa erääseen intergalaktiseen kapakkaan, jossa kaksi toisilleen aiemmin tuntematonta salakuljettajaa kohtaavat ja ystävystyvät. Tarinassa viitataan ohimennen laajempaan maailmaan ja sen eri rahtariliittojen välisiin kahnauksiin, mutta tätä juonnetta ei kehitellä edemmäs. Sen sijaan kollegoiden ryypiskelyn ohessa paljastuu, että toinen on lähtöisin Maasta. Siihen toinen nokittaa, että hänen isoisänsä oli lähtenyt samaiselta planeetalta 2700 vuotta aiemmin. Valtava aikaväli selittyy kätevästi pitkillä (ja ilmeisesti vauhdikkailla) avaruusmatkoilla, joilla subjektiivinen aika luonnollisesti kulkee eri tahtiin kuin ympärillä. Sen sijaan ongelmallista on, että 2700 vuotta aiemmin ei Maassa ollut avaruusmatkailun mahdollistavaa teknologiaa. Ongelma päätetään ratkaista lähtemällä kysymään papalta.

Rahtarit ottaa vastaan vanha mutta kirkassilmäinen vanhus, joka pitää tarinasta kiinni. Avaruusteknologia olisi kuulemma ollut mahdollista saavuttaa jo aiemmin. Hän itse oli hypännyt "henkilökohtaisten syiden" vuoksi Selverian lähettiläiksi itseään kutsuvan järjestön matkaan. Kun vanhukselta tiedustellaan nimeä, tämä vastaa: "En ole käyttänyt sitä aikoihin, koska kaikki tuntuvat sanovan minua 'papaksi'. Mutta jos se ei riitä, voit sanoa minua myös Eliaaksi." Ja siihen kertomus loppuu.

Lukija aavistaa, että vanhuksen nimi on oleellinen tieto ja että sen pitäisi paljastaa jotain oleellista. Mutta mistä ihmeestä on kyse? Kuka "Elias" hän oikein on? Vanhan raamatunkäännöksen tuntija kuitenkin hoksaa mistä on kyse: Profeetta Elian suomalainen asu oli Elias vielä Uuden testamentin 1930-luvun käännöksessä. Ensimmäisessä kuningasten kirjassa kerrotaan, miten profeetta ennustaa kuningas Ahabille kuivuuden tulosta. Myöhemmin hän haastaa muiden jumalten profeetat mittelöihin, voittaa ja tappaa Baal-jumalan profeetat. Myöhemmin hän saa Ahabin katumaan tekojaan. Ovatko nämä mainitut "henkilökohtaiset syyt"? Toisen kuningasten kirjan mukaan Elia lopulta nousee taivaaseen tulisilla vaunuilla ja koki näin ollen taivaaseenastumisen elävänä. Tuliset vaunut ovatkin Laatikaisen novellin mukaan olleet avaruusalus.

Täysin toimiva ei Mies aikojen takaa ole siinä mielessä, että lopun suuri paljastus ei aukene ihan helposti. Tai sitten kyse on omanlaisestaan aikaharhasta – ehkäpä vielä 1980-luvun lopussa Eliaan tarun saattoi olettaa tutuksi riittävän monelle.

#9

Gun Bäckgren palasi Atlantiksen sivuille numerossa 1/1988. Hänen kolmesta lehdessä julkaistusta novellistaan "Sano minulle silta eiliseen" on ehdottomasti paras. Se on nimeään myöten Ray Bradbury -vaikutteinen kertomus. Bradburyn tapaan Bäckgren käsittelee lapsuutta, ulkopuolisuutta ja ystävyyttä fantasian keinoin, mutta taustalla on myös kevyt scifielementti.

Sano minulle silta eiliseen kertoo 8-vuotiaasta Teosta, joka hyväksynnän kaipuussaan valehtelee kavereilleen, että hänellä on taikapeili. Hän joutuu sanoistaan vastuuseen, kun kaverit pyytävät kapinetta nähtäväksi. Teo ottaa asian puheeksi naapuruston epämääräisen vanhuksen Tlittin kanssa, ja tällä sattuu kuin sattuukin olemaan juuri se, mistä Teo kaipaa. 

Teon nykyisyys on dystooppinen maailma, jossa ihmiset tylsistyttävät mielensä katselemalla erilaisia pelejä. "Musiikkiväripelit" ja "värikuvat" ovat korvanneet taloista sisustuksenkin (vrt. Bradburyn Fahrenheit 451). Vanhan Tlittin koti sen sijaan on viehättävän vanhanaikainen – luonnollisesti hyvin paljon novellin kirjoitusajankohdan lähimenneisyyttä muistuttava. Peili tempaisee Teon taianomaiseen miljööhön: metsään, jossa häntä on vastassa kivellä istuva samanikäinen poika. Teo ja poika, jota kutsutaan Tiistaiksi, ystävystyvät nopeasti. Kummallakin on kovin samanlainen tilanne elämässään: tuore pikkusisarus, joka vie äidin koko huomion ja jonka vuoksi pojat tuntuvat olevan vain tiellä.

Tiistain kotona tapahtuu onnettomuus, minkä vuoksi hänen kotinsa syttyy tuleen. Tiistai lamautuu. Äiti ja vauva melkein kuolevat tulipalossa, mutta Teo saa Tiistain heräämään ja pelastamaan perheensä. Tässä vaiheessa Teolle valkenee, että Tiistai onkin oikeasti vanha Tlitt. Teo palaa omaan maailmaansa, ja novelli päättyy, kun Tlitt katselee vanhaa lehtileikettä tulipalosta, jossa kaksi kuoli. Lopulta sekin katoaa.

Sano minulle silta eiliseen on fantasia anteeksiannosta. Tlitt on potenut syyllisyyttä tapahtuneesta koko elämänsä, vaikka onnettomuus tuskin oli hänen vikansa. Hänen oma elämänsä on kuitenkin mennyt kantaessa raskasta syyllisyydentuntoa, ja ilmeisesti muutkin ovat leimanneet hänet. Puolitutun pikkupojan avulla hänen omatuntonsa saa rauhan. Entä Teo? Tarina ei kerro, onko hänkin kasvanut erikoisen vierailunsa aikana tai pystyykö hän nousemaan oman valheensa yläpuolelle.

Novelli on kirjoitettu lähes (taide)satua muistuttavaan tyyliin. Se antaa ymmärtää, että tarinalla voisi olla jotain yleispätevääkin merkitystä; että se on tarkoitettukin opettavaiseksi allegoriaksi. Ihan selvä kertomuksen tämä puoli ei ole mutta mahdollistaa lukijalle useamman kuin yhden tulkinnan.

Samassa Atlantiksen numerossa ilmestyi myös erikoinen Avaruuskeiju. Lehti mainitsee sen "fantasiasarjakuvaksi". Mistään perinteiseen ruutujakoon sopivasta sarjakuvasta ei kuitenkaan ole kyse, vaan kahdelle aukeamalle levittäytyvästä, noin paristakymmenestä kuvasta ja niiden keskellä etenevästä tekstistä. Pelkkien kuvien perusteella tarinaa ei voi seurata. Itse luen Avaruuskeijua pikemminkin tiiviinä lyhytproosana, joka on runsaasti kuvitettu ja tietoisen visuaalisesti aseteltu. Tekijämerkintää ei ole, joskin otsikkopiirros on pienen pienesti signeerattu "Magdaleena". Lehden tekijätiedoissa ketään sen nimistä ei ole. Mainituista kuvittajista Marja Vesanen voisi tulla kyseeseen, koska Avaruuskeijun tarinassa on samankaltaista leikkisyyttä kuin hänen nimellään julkaistuissa novelleissa. Tämä on kuitenkin silkkaa arvailua.

Avaruuskeiju kertoo puutarhanhoitoa harrastavasta kuulentoluotsista. Hän ottaa Kuussa vastaan kaukaa tulleen avaruuskeijujen joukon, joka on matkannut vuosimiljoonia sitten Maasta avaruuteen lähteneen dinosauruksen vatsassa. Seurueesta eräs kaunis keiju, Striddy nimeltään, herättää kertojamme huomion, ja tälle Maata esitellessään he rakastuvat. Striddy jää Maahan, tulee raskaaksi toisin kuin lajilleen on tyypillistä ja synnyttää kaksi toukkaa, joista kehkeytyy ihmisen näköisiä kaksisataa vuotta myöhemmin. Lopulta päähenkilö kuolee vanhuuteen, kun vasta elämänsä alussa oleva Striddy lähtee Maasta kasvattamansa kasvin siemenkodassa. Arvoituksellisesti kertomus loppuu kertojan kuolemaan ja lauseeseen: "Siitä alkoi ensimmäinen tähtienvälinen avaruuslentoni..."

Avaruuskeiju on viehättävää nonsensea. Moni sen idea on reikäpäinen, mutta kun tarina pitää tiukasti linjastaan kiinni, hassuttelu muodostuu koko jutun vahvuudeksi. Omaperäisyyden puute sitä ei vaivaa. Kuvitus on rohkealla tussiviivalla piirrettyä ja mukavan vaihtelevaa. Useimmat kuvat ovat miellyttävän viitteellisiä, mutta muutamissa on runsaammin yksityiskohtia. Niitä sävyttää sama leikkisyys kuin verbaalista kerrontaa.

#10

Numero 2/1988 oli viimeinen lehtimuotoinen ja A4-kokoinen Atlantis. Se sisälsi kaksi lyhyttä, keskenään hyvin erilaista novellia.

Tapio Arjo oli varsinaissuomalaisen Tapio Äyräväisen (1950–2022) salanimi, jota hän käytti paitsi painetussa sanassa myös nettifoorumeilla. Vaikka Äyräväinen muistettaneenkin parhaiten perussuomalaisena poliitikkona ja toimittajaurastaan, oli hän monipuolinen kirjoittaja muutenkin. Hän oli aikanaan Suomen tieteiskirjoittajien jäsen ja myöhemmin toimitti muun muassa Suomen ufotutkijoiden julkaisuja. Atlantiksessa ilmestyi hänen kertomuksensa Takaisin.

Takaisin on näppärä mutta valitettavan ennalta arvattava kertomus, joka ammentaa esoteriasta. Kahteen toisistaan eroavaan puoliskoon jakautuva novelli alkaa minäkertojan kuvaillessa maailmaa, johon on juuri saapunut. Selväksi tulee, että hän on paratiisimaisessa paikassa, jossa aika ei toimi kuten "teillä siellä" ja jossa ajatuksen voimalla saa tehtyä useimmat asiat. Palautumista seuraavan voimien palauttelun ja aktiivisen opiskelun jälkeen kertojaa pyydetään aloittamaan "kaikki alusta vielä kerran". Toinen puolisko kuvaa realistiseen tapaan synnytystä sairaalassa. Ellei lukija vielä ole sitä arvannut, viimeistään lopetuskappale paljastaa, kuinka minäkertoja asettuu vastasyntyneeseen lapseen.

Äyräväisen novelli siis kuvaa monissa salatieteellisissä ja moderneissa henkisissä liikkeissä esiintyvää ajatusta siitä, kuinka sielu on toimittamassa maan päällä erilaisia kehitystehtäviä, aina yhden elämän verran kerrallaan. Vasta, kun sielu on käynyt läpi tarpeeksi monta elämää ja oppinut kaiken opittavan, se voi siirtyä eteenpäin. Tämän ajatustavan Takaisin kuvaa tarinan muotoon puettuna. Paljon runollisemmin ja vaikuttavammin samaa on kuvannut vaikkapa Pekka Ervast, joskin hän esitteli kaiken todellisuutena fiktion sijaan.

Lehden toisesta novellista vastaa Timo Surkka. Surkka (1966–2024) oli kirjallinen monitoimityöläinen, joka loi proosaa jos jonkinmoista. Parhaiten hänet kenties muistetaan Jerry Cottonin aktiivisena kirjoittajana, mutta rikosgenren lisäksi häneltä luontui myös esimerkiksi kauhu, scifi ja lastenkirjallisuus. Novelli Vaikea murha ei ollut Surkan ensimmäinen esiintyminen Atlantiksessa, sillä hän oli jo jonkin aikaa ollut ahkera lehden kuvittaja. Myöhemmin lehdessä julkaistiin häneltä pari kertomusta lisääkin.

Kuten jo nimestä voi päätellä, Vaikea murha on rikoskirjallisuutta. Atlantikseen se kuitenkin kuuluu fantastisten piirteidensä vuoksi. Kertomus alkaa kahden merkittävän poliitikon suunnitellessa kolmannen murhaa. Tämä kolmas on aikeissa julkaista paljastuskirjan, joka veisi juonittelijoilta uran. Kesken suunnittelupalaverin huoneen nurkkaan syttyy kirkas valo, jonka keskeltä ilmestyy arkisen oloinen mies. Hän ilmoittaa olevansa Historiallinen Todennäköisyys. Hänen tehtävänsä on sekaantua historian taitekohtiin ja estää suuret kriisit; toteutuneet sodat ynnä muut ovat johtuneet siitä, ettei hän voi olla kahdessa paikassa yhtä aikaa. Jos miesten suunnitelma toteutuisi ja kirjaa ei tulisikaan, ei sen sisältämät paljastukset voisi estää suurvaltojen välistä konfliktia. Murhasta on siis luovuttava, samoin omista urista, jotta maailma ei suistuisi sekasortoon. Näin näyttääkin käyvän, kunnes lopussa miesten luo ilmestyy uusi hahmo, Historiallinen Epätodennäköisyys, joka haluaa murhan tapahtuvan.

Surkka kirjoittaa ammattimiehen ottein sujuvaa tekstiä. Kovaksikeitetyn rikostarinan parissa hioutunut dialogi elää nasevana nytkin, ja vino huumori estää minkäänlaisen patetian esiintymistä. Vaikea murha on yhden idean juttu mutta sellaisenaan kelpo työtä.

#11

Kymmenen numeron jälkeen Atlantis uudistui. Lehtimuoto vaihtui pienempään pokkarikokoon, ja muutenkin julkaisusta tuli kirjamaisempi. Lehtinumeroinnista luovuttiin, joten vuoden 1988 kolmas Atlantis ei ollut "3/1988" vaan pelkällä juoksevalla numeroinnilla "N:o 11". Lisäksi sekä kanteen että nimiösivulle ilmestyi kullekin niteelle oma nimi. Näin ollen Atlantis 11 on oikeastaan Aaveen metsästäjät ja muita artikkeleita tiedon rajamailta. Tällä nimellä se on kirjattu muun muassa Kansalliskirjaston tietokantaan.

Muodonmuutoksesta huolimatta sisältö säilyi entisen kaltaisena, joskin kuvituksen määrää on karsittu rutkasti. Atlantis #11 sisältää tuttuun tapaan kaksi novellia. Tällä kertaa mukana ei ole uusia kirjoittajanimiä vaan jo tutut Arto Laatikainen ja Timo Surkka.

Laatikaisen Paikka auringossa on kertomus haaveista, mielikuvituksesta ja kirjallisuudesta. Kerronnaltaan katkelmallinen tarina kertoo varastotyöntekijästä, joka työnsä ohessa lukee ja kirjoittaa. Inspiraation hän saa unistaan, joissa hän vaeltaa autiomaassa kahden rakkaan ihmisen kanssa. Siirtymät uneen ovat näynomaisia ja heräämiset niistä eron tunteen turhauttamia. Miehen ystävä on tämän tietämättä lähettänyt yhden tarinoista erääseen scifi-lehteen, josta tuleekin hyväksyntä. Tämä käynnistää miehen mielessä ajatuksen: "[K]irjailija! Se kuulosti jo paljon paremmalta. Ja hitot, sehän kuulosti loistavalta." Kun ystävä saapuu tapaamaan miestä, tätä ei löydy mistään. Sen sijaan pöydällä odottaa avonainen lehti, jossa on miehen teksti. Sitä lukiessa ystävällekin avautuu näky tarinan maailmaan, ja siellä kirjoittaja matkaakin aavikolla.

Paikka auringossa on kaunis tarina, jota vaivaa korkeintaan pari tyhjänpäiväistä dialogia ("Terve, mitä mies!" / "Terve terve, eihän tässä mitään ihmeempää."). Muutoin novelli on iskevä yhdistelmä aavikkojaksojen runollista kerrontaa ja arkisten jaksojen toteavuutta. Ei ole epäilystäkään kumpi maailmoista on maagisempi ja tavoiteltavampi – mielikuvituksen voima muuttuu tarinassa silmin nähtäväksi ellei peräti käsin kosketeltavaksi.

Timo Surkan Keltainen pallo sen sijaan on Atlantiksessa harvinaisempaa kovaa scifiä. Eihän siinäkään syviin insinööritieteen saavutuksiin mennä, ja henkitieteelliset selitykset syrjäyttävät matemaattis-luonnontieteelliset, mutta ollaan siinä ainakin toisella planeetalla. Kyseiselle Reusen keltaiselle planeetalle on lähetetty joukko karskeja Maan miehiä louhimaan reusiittia, mystistä ainetta, jolla nähdään suuria käyttömahdollisuuksia. Päähenkilö Hinc on menettänyt perheensä onnettomuudessa, minkä vuoksi hän ylipäätään on suostunut mukaan matkalle. Hän ei tule kovin hyvin toimeen retkikuntaa johtavan Lindin kanssa.

Planeetalla Hinc alkaa nähdä eräänlaisia näkyjä, ja lopulta yhtenä yönä hänen kuollut vaimonsa ilmestyy hänelle. Selviää, että juuri tälle planeetalle kuolleiden ihmisten henget kerääntyvät jatkamaan kehittymistään, kokemaan karmansa seuraamukset ja siirtymään mahdollisesti eteenpäin seuraavaan elämään. Nyt kuitenkin louhinta-aikeet uhkaavat koko kuolemanjälkeistä elämää, sillä reusiitti on ehto henkien olemassaololle. Hinc ryhtyy tämän ymmärrettyään työhön sabotoidakseen oman retkueensa hankkeen. Siinä hän ei varsinaisesti onnistu, mutta henget kykenevät itse vastaiskuun, jonka seurauksena koko planeetta räjähtää ja katoaa ja sadat miljoonat henget siirtyvät Maapallolle.

Surkka punoo tarinaa toisaalta avaruus-scifin perusaiheesta (vieras planeetta ja sen valloittaminen), toisaalta henkitieteellisestä viitekehyksestä, joka muistuttaa monella tapaa edellisessä numerossa ilmestynyttä Tapio Arjon novellia. Sielunvaellus, karma, kuoleman jälkeen jatkuva henkinen kehittyminen ovat kaikki tuttuja teemoja vaikkapa teosofisissa maailmanselityksissä. Nämä kaksi hyvin erilaista puolta Surkka kursii yhteen toimivasti. Valitettavasti kokonaisuutta rikkoo pari humoristista tyylirikkoa, jotka kyllä sopivat pulp-perinteeseen mutta tuntuvat Atlantiksen kaltaisessa lehdessä vierailta. Ensinnäkin melko irralliseksi jää eräs miehistön jäsen, jolla on fetissi keltaiseen väriin ja joka ikävöi pumpattavaa seksinukkeaan niin, että muokkaa planeetan keltaisesta hiekasta itselleen naisenkorvikkeen. Toinen kumman profaani yksityiskohta on epilogissa kuvailtava Maan uusin muoti-ilmiö: pahanhajuiset pierut, joita varten myydään esimerkiksi suolikaasun lemutehoja kasvattavia FartNameja.

#12

Vuoden 1989 Atlantis 12 on otsikoitu Ufot. Ikuinen arvoitus. Artikkeleita tiedon rajamailta. Aihepiiri oli noihin aikoihin kasvamassa hörhöpiirien innostuksen kohteesta suoranaiseksi muotivillitykseksi. Niinpä tekstisisältöä kyllä löytyi pokkariin – eikä fiktiota olekaan mukana kuin yhden novellin verran. Virva Skogin Rikos ei vanhene koskaan on ensimmäinen kerta, kun Atlantiksen kertomus on merkitty "paranovelliksi". Vaikka nimi voisi sellaista vihjatakin, esimerkiksi mistään paranormaalista dekkarista ei ole kyse. 

Rikos ei vanhene koskaan tuntuu pitkän aikaa löyhään tarinamuotoon puetulta jälleensyntymisen tunnelmoinnilta. Korpela-niminen mies on päätynyt ostamaan itselleen kalliin järvenrantatontin jostain kaukaa, syrjäiseltä paikalta. Perusteluksi hän osaa sanoa vain, että se tuntui ainoalta mahdollisuudelta. Hyvin nopeasti lukijakin ymmärtää, että paikassa itsessään on jotain, mikä tuntuu muistuttavan Korpelaa jostain hänen entisestä elämästään. Samanlaisia tuntemuksia, välähdyksiä ja suoranaisia näkyjä saa lopulta myös hänen ystävänsä Aaltonen. 

Pitkään kertomus keskittyy ihan pelkkään tunnelmankuvaukseen. Tonttipaikkaan tiivistyy iso joukko suomalaisia klišeitä, mikä saa kyllä lukijankin vaivattomasti sopivaan mielenvireeseen. Kukapa ei tunnistaisi levollista järvenrannan, laineenliplatuksen ja metsäisen tuulensuhinan pyhää yhdistelmää?

Koska tunnelma on niin leppoisa ja unenomaisen raukea, on vaikea nähdä, mihin suuntaan tarina lopulta on menossa. Harmi vain, että otsikko paljastaa liikaa. Jokin toinen nimi olisi voinut tehdä loppukäänteestä paljon järkyttävämmän. Korpela nimittäin tajuaa näyissään jotain, mihin haluaa tuoda osalliseksi Aaltosenkin. Kumpikin tuntuu hyväksyvän jälleensyntymisen ja sielunvaelluksen, ja he puhuvat kaikesta "pelinä", johon jokainen osallistuu mutta jonka säännöistä kenelläkään ei ole tietoa. Yllättäen Korpela iskee Aaltosta kirveellä ja manaa esiin heidän yhteisen menneisyytensä: Aaltonen on joskus entisinä aikoina murhannut Korpelan saadakseen tämän naisen. Nyt "peli" määrää hänet tasoittamaan tilit. Viisaasti Skog kirjoittaa Korpelan sanomaan ääneen, että kyse saattaa hyvinkin olla mielenvikaisuudesta, joskin niin kuoleva Aaltonen kuin lukijakin ovat taipuvaisia luottamaan teon kosmiseen oikeutukseen. Lopetus on yllättävän brutaali novellin muun seesteisyyden jälkeen. 

Fantasiakirjallisuuttahan Virva Skogin novelli on, mutta juuri siksi on mielenkiintoista miettiä, miksei sitä ole sellaiseksi määritelty. "Paranovellin" leima tekee pesäeron "fantasiaan", aivan kuin lehden toimitus tällä tavoin haluaisi korostaa, ettei kyse on mistään mielikuvituksellisesta. Olisihan toki kummaa, jos ainakin näennäisesti paranormaaleiksi kutsuttuihin ilmiöihin uskova lehti määrittelisi vaikkapa nyt sitten jälleensyntymisen fantastiseksi. Totta onkin, että Rikos ei vanhene koskaan muistuttaa hyvin paljon 1900-luvun alussa suosittuja spiritualistisia kertomuksia, joiden kirjoittajat enemmän tai vähemmän uskoivat tarinoittensa mahdollisuuteen.

#13

Tulevaisuuden maailmat ja muita artikkeleita tiedon rajamailta eli Atlantis 13 vuodelta 1989 sisältää jopa kolme novellia. Kaksi niistä on jo tutuksi tulleilta kirjoittajilta, kolmannesta vastaa uusi nimi. Uusi nimi on valitettavasti  niin yleinen, että on vaikea sanoa, kuka Risto Heikkinen on. Hänen novellinsa Petri, mummo ja ukki on oikeastaan yhtä arvoituksellinen. Se nimittäin on piskuisen tiivis teksti, joka täyttää perinteisen "kaunokirjallisen" novellin määritelmän. Lapsi on mummollaan hoidossa sillä välin, kun hänen vanhempansa ovat Mallorcalla. Krohiseva ja voiteilta haiseva mummo puhuu unissaan sodassa kuolleelle miehelleen ja lupaa pian tulla taas tämän luo. Yhtenä aamuna mummo ei tapansa mukaan olekaan hereillä ennen lasta, joka tekee aamutoimet itsekseen. Poika ei ymmärrä vielä sitä, minkä lukija kyllä osaa tulkita: mummo on kuollut. Novelli on taidokas näyte tiivistämisestä ja kelpo kuvaus lapsen vaillinaisesta näkökulmasta. Miksi se on julkaistu Atlantiksessa, en tiedä. Mikään tekstissä itsessään ei viittaa mummon todella puhuvan ukin kanssa öisin, vain julkaisun konteksti antaa sille paranormaalin selityksen.

Markku Mannisen Pääasia (kirjoitusasu sisällysluettelossa, itse novellin yhteydessä Pää asia) on futuristinen pakina. 2040-luvulla on kehitetty teknologia, jonka avulla kuolemansairaalle voidaan suorittaa "kapitaaliamputaatio" – siis pään irti leikkaaminen – ja saada pelkkä pää pysymään elossa koneisiin kytkettynä. Tekniikan kehittyessä elävien irtopäiden, "pääkkösten", mahdollisuudet monipuoliseen tunne- ja tuntoelämään sekä yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen lavenevat, vaikka poliittinen vastustus apukeinoja kohtaan onkin koko ajan voimakasta. Päänleikkauksesta alkaa nimittäin tulla uhkaavasti muoti-ilmiö terveidenkin ihmisten keskuudessa, kun pääkkösten avuksi kehitetyt huumeet, tunnesimuloijat ja muiden ihmisten kehotuntemuksen mahdollistavat syntesoijat saavat aikaan sen, että irtopäillä alkaa olla rikkaampi kokemuselämä kuin muilla. Lopulta tilanne etenee siihen pisteeseen, että pääkköset saavat siirrettyä koko tajuntansa biolastuille ja voivat elää täysin epäfyysistä elämää – vaikkapa matkaamalla tähtiin.

Mannisen kertomus onnistuu olemaan paitsi hauska myös kaukonäköinen. Hänen kuvaamansa maailma, jossa koneisiin sidottu ihminen kykenee täysipainoiseen elämään verkon kautta, kehittämään tekoälyä ja parantelemaan fyysisyyttään teknologian avulla, tuntuu aluksi niin nykypäiväisen luonnolliselta, että lukijan on muistutettava itseään tekstin olevan peräisin 1980-luvulta. Pääasian humoristisuus onkin vaikeampi määritellä. Se tuntuu vahvasti parodiselta, mutta mikä on naurun kohde? Kenties se on sokea usko teknologian autuaaksi tekeviin mahdollisuuksiin, visio maailmasta jossa irtopäät elävät lumetodellisuutta. Kenties Manninen parodioi kirjoitusajankohdan kirjallista muoti-ilmiötä, kyberpunkia, mihin kyborgit, tietoverkot ja rikas uuskieli viittaavat. Aivan maaliinsa Pääasian kärki ei siis välttämättä osu, mutta siitä huolimatta se onnistuu huvittamaan lukijaa edelleen.

 Timo Surkan Toimittajaparka on kauhujuttu. Aivan ehtaa kauhua se ei ole, vaan Surkalle tyypillinen ironia pulpahtelee koko ajan pintaan. Tarina kertoo televisiotoimittaja Tötströmistä, jota yli-innokas käsikirjoittaja Vonka alkaa vaivata. Nuori kirjoittajanalku tarjoaa Tötströmille tekstejään toistuvasti, vaikka tämä yrittää hienovaraisesti vihjata, ettei ole kiinnostunut. Vongan työt ovat kauhua, joka ei toimittajan mielestä kiinnosta suomalaista yleisöä. Lisäksi ne ovat sekavia ja vaatisivat paljon jatkokehittelyä. Tötström stressaantuu uutterasta ahdistelijastaan niin, että näkee painajaisen kimppuunsa hyökkäävästä hirviöstä. Lopulta hän ilmoittaa Vongalle päin naamaa, ettei halua nähdä enää ainuttakaan uutta käsikirjoitusta.

Tötström näkee Vongan seuraavan kerran vasta viikkojen päästä toimistonsa ikkunasta. Pian hän löytää työpöydältään jälleen uuden käsikirjoituksen, tällä kertaa aidosti hyvän. Selviää kuitenkin, että Vonka on tehnyt itsemurhan, ehkäpä saamansa hylkäyksen vuoksi. Lukiessaan viimeistä Vongan tekstiä, Tötström tajuaa siinä yhtymäkohtia studiota viime päivinä kiusanneisiin pikku onnettomuuksiin. Tämä saa hänet pelkäämään, että hänelle itselleen käy yhtä verisesti kuin käsikirjoituksen päähenkilölle. Lopulta ympäristönsä säikkymisen vuoksi hän joutuukin kohtalokkaaseen onnettomuuteen.

Onko Vongan käsikirjoitus todellisuudessa haudantakaisen koston välikappale ja ennustus Tötströmin vääjäämättömästä tuhosta? Toimittajaparka ei sano selvästi. Lukija itse saa päättää, onko erikoinen nuorimies todella kirjoittanut vainoavan sielunsa siihen vai onko sittenkin niin, että hän vain on onnistunut ahkeran harjoittelunsa tuloksena samaan aikaan loistavan tuotoksen ja että stressin syömä Tötström ainoastaan tulkitsee yhteensattumien merkitsevän jotain yliluonnollista. Jälkimmäistä selitystä kieltämättä puoltaisi Surkan vinosti hymyilevä ja hieman näsäviisaskin kerronta. Itsekin käsikirjoittamista opiskelleena hän on taatusti tiennyt, mistä kirjoittaa.

#14

Atlantis 14:ssä eli Perestroikan tähtimerkeissä (1990) novelleja ilmestyi kaksi. Arto Laatikaisen pitkä Algol – paholaisen tähti ei kuitenkaan ollut uusi kertomus. Se nimittäin oli ilmestynyt jo edellisenä vuonna Tähtivaeltajassa. Tarinansa puolesta se onkin nimenomaan Tähtivaeltajaan sopiva tieteiskauhujuttu, mikä Atlantiksessa puolestaan tuntuu erikoiselta. Tässä vaiheessa lehden historiaa novelleja ei ehkä ollut enää tarjolla jonoksi asti?

Algol alkaa kovana scifinä: Beta Persein aurinkokunnasta paljastuu planeetta, jonka pinnalla kasvaa valtavan kokoisia puita. Kapitalismi voi ilmeisen hyvin tulevaisuudessakin, sillä ihmisen ensimmäinen ajatus on, että puut ovat ehdottomasti hyvää raakamateriaalia, joka on ensimmäisenä ehtivän riistettävissä. Työhön määrätään joukko miehiä, jotka perinteiseen tapaan edustavat monia eri kansallisuuksia. Tietenkin joukossa on myös yksi suomalainen. Hahmonkehittely jää valitettavasti puolitiehen, eikä tarinan edetessä laajaan henkilökatraaseen saa kunnon otetta. Asiaa ei auta yhtään se, että hyvin pian tähteinväliset työmiehet huomaavat planeetalla elävän muitakin, eivätkä he ole mitenkään myötämielisiä. Tarina alkaa muistuttaa John Carpenterin The Thing -elokuvaa (1982), kun planeetan natiivit alkavat tappaa muukalaisia pikku hiljaa. Osassa kuolemista uhrit ovat kivettyneet, mikä saa lopulta selityksensä. Yksi ihmisistä pääsee pakoon planeetalta ja hoksaa, että antiikin tarut Medusasta eivät olekaan pelkkää tarinaa.

Algol – paholaisen tähti on kunnianhimoinen teksti, kuten Laatikaisella usein on. Se kuitenkin kompuroi kerrontaratkaisultaan. Tarina nimittäin etenee katkelmallisesti niin, että yksittäisten kohtausten välillä on tarinan henkilöillä usein tapahtunut jokin edistysaskel. Lukija ikään kuin heitetään uuteen tilanteeseen, ja hän joutuu toiminnan jo edetessä päättelemään, mitä on tapahtunut. Ratkaisu ei ideana tietenkään ole lainkaan huono. Käytännössä se ei vain toimi niin hyvin kuin kirjoittaja on kenties ajatellut. Suurin ongelma on muukalaishahmojen ilmestyminen lukijan tietoisuuteen aivan yllättäen, mikä lähinnä aiheuttaa hämmennystä. Muutoin Algol on aivan mainio kertomus, vaikka sen esikuvat paistavatkin läpi sieltä täältä turhan selvästi.

Atlantiksen novellit eivät, T. S. Eliotin sanoin, loppuneet "pamahdukseen vaan vikinään". Virva Skogin Pimeydestä kuuluu ääniä on nimittäin eräänlainen epänovelli, pikemminkin spefikierteellä höystetty pakina. Suoraan lukijaa (tai muuta "sinää") puhutellen se alkaa kuvauksena nukkumaan käynnistä. Sujuva nukahtamien ei kuitenkaan onnistu. Sydämenlyönneistä tulee tietoiseksi, kellon tikitys häiritsee, vuode pitää ääntä. Levon sijasta aistit terästyvät ja alkavat syöttää aivoille havaintoja, jotka saavat mielen varautumaan, pelkäämään. Ulkona on käynnissä myrsky. Aamuyössä kaikuvat tornikellon lyönnit, vaikkei sellaista pitäisi olla kuuloetäisyydellä. "Se on jo kerta kaikkiaan liikaa."

Pimeydestä kuuluu ääniä on yritys tunnelmapalaksi, joka päättää tunnelmoinnin sijasta loppua kuin vitsinä. Selvästi ollaan jossain hämärän rajamailla (mieleen tulee hyvin etäisesti Ambrose Biercen klassikko An Inhabitant of Carcosa), mutta rajaa ei tohdita ylittää. Teksti viittaa kuolemankelloon ja tarkoittanee silloin sen nimistä hyönteistä, joka pitää kellomaista ääntä seinähirsissä. Vertauskuvallinen nimi olisi kuitenkin helppo tässä yhteydessä ottaa kirjaimellisesti, sillä käsityskyvyn ylittävä tikitys sai olla lopun merkkinä Atlantiksen novelleille.

Lopuksi

Atlantiksen taru päättyi kaikessa hiljaisuudessa neljänteen pokkarimuotoiseen julkaisuunsa. Lehdessä ei kerrota missään kohdin sen lakkaamisesta, mutta tarkkasilmäinen lukija saattoi huomata merkkejä. Vanhaan malliin lehden lopussa on myynnissä vanhoja numeroita, nyt myös Atlantiksen kyljessä aloittaneen kirjasarjan julkaisuja. Sen sijaan lehden tilaamiseen ei enää ole kuponkia. Edellisessä numerossa se vielä oli.

Atlantiksessa ilmestyi yhteensä 28 novelliksi määriteltyä tekstiä. Se on ihan kelpo lisä kotimaisen spefin alaviitteeseen. Yksikään niistä ei ole unohdettu helmi tai klassikkoainesta, mutta joukkoon mahtuu monta oikein hyvää kertomusta, jokunen erikoisuuskin joiden ei kannata antaa unohtua. Bibliografisesti suuntautunut saa pari mieluisaa värähdystä siitäkin, että Atlantiksen novelleista on julkaistu joko aiemmin tai myöhemmin muissakin yhteyksissä.

Novellien lisäksi spefi-lukijaa saattavat kiinnostaa monet Atlantiksen muistakin teksteistä.  Vaikka rajatieto tai ufokulttuuri ei sinänsä kiinnostaisikaan, Atlantiksessa ilmestyi jonkin verran spekulatiivista fiktiota käsitteleviä artikkeleita. Esimerkiksi voi mainita artikkelin Philip K. Dickistä, Oskari Reposen haastattelun tai monet kirja-arviot. Atlantis #13 eli Tulevaisuuden maailmat on scifi-teemainen ja käsittelee muun muassa tieteiskirjallisuuden tulevaisuudenvisioita sekä Shelleyn Frankensteinia.

Ilmeisesti scifi-piiritkin huomasivat lehden olemassaolon, sillä Portti, joka olikin alan lehdistä se kunniahimoisin ja eniten fandomista ulospäin suuntautunut, mainosti Atlantiksessa. Kuitenkin rajatieto vaikuttaa olleen sen verran suuri kynnys ylitettäväksi, ettei lehteen päätynyt muita skenenimiä kuin Arto Laatikainen. Timo Surkka ja S. Albert Kivinen liikkuivat kirjallisella kentällä muutenkin laajasti eivätkä olleet millään tavoin fandom-kirjoittajia, vaikka esimerkiksi Portissa julkaisivatkin.

Olisi mielenkiintoista kartoittaa, millä tavoin Atlantiksen lukijat kokivat lehden novellit. Luettiinko niitä spekulatiivisena viihteenä vai nähtiinkö niissä jotain laajempaa, rajatiedon läpi suodattunutta sisältöä. Arvostivatko lukijat ylipäänsä kaunokirjallista lisää lehdessä vai olisivatko he halunneet sen pysyvän tiukemmin artikkelilinjalla? Atlantis ei ainakaan julkaissut mitään lukijatutkimustietoa, jos sellaista koskaan kyseltiinkään. Nämä kysymykset eivät kuulu tämän tekstin piiriin, mutta joku mikrohistoriasta kiinnostunut saattaisi saada vielä koottua lukijoiden ajatuksia. Joka tapauksessa selvää on, että Atlantis jäi hetken kuriositeetiksi, toisin kuin sitä vanhempi mutta edelleen ilmestyvä Ultra. Keräilijälle ja alan rikkaruohoista kiinnostuneelle Atlantis on kuitenkin yhä mielenkiintoinen tutustumiskohde.