Ben Roimola (toim.): Science fiction ja fantasia Suomessa 1994. Turku 1994: Turun Science Fiction Seura. 44 s.
Turun kirjamessuilla oli vuonna 1994 osasto, joka oli omistettu scifille ja fantasialle. Sen kylkeen ilmestyi paikallisen genreaktiivi Ben Roimolan toimittama vihkonen Science fiction ja fantasia Suomessa 1994. Vaikka julkaisun informaatioarvo on nyt, yli kolmekymmentä vuotta myöhemmin, luonnollisesti vanhentunut, on se silti mielenkiintoinen ajankuva.
Runsaan mainossisällön ohessa vihkonen sisältää Johanna Sinisalon ja Leena Peltosen artikkelit genreistä: edellinen esittelee scifiä, jälkimmäinen fantasiaa. Sinisalon teksti on uusinta edellisvuoden Äidinkielen opetustiede -aikakauskirjasta. Uusiokäyttöä on myös Jyrki J. J. Kasvin esittelevä kritiikki Margaret Atwoodin Orjattareni-romaanista ja sen filmatisoinnista. Sen sisällyttäminen tällaiseen yleisjulkaisuun tosin tuntuu kummalliselta… Lisäksi Roimola esittelee lyhyesti Atorox-palkinnon ja eri kaupunkien scifi-tapaamiset eli mafiat.
Mainitsemani ajankuva näkyy eritoten Sinisalon ja Peltosen pitkissä artikkeleissa. Paitsi yleisesittelyinä niitä on pidettävä myös yrityksinä propagoida genrejensä puolesta. Kummassakin tekstissä mainitaan liuta maailmankirjallisuuden klassikoiden nimiä ja muistetaan korostaa, että vaikka genrenimikkeiden alla on julkaistu paljon roskaa, on niiden kova ydin nimenomaan hyvää kirjallisuutta. Tuolloin kaivattu arvonanto lienee sittemmin saatu (mikä ei omasta mielestäni ole vain hyvä asia).
Kuinkahan hyvin messujulkaisu on toiminut sisäänheittäjänä scififandomiin? Toivomusta vakavasti otettavuudesta vesittää hieman mainosmaisemman sisällön sisäpiirihumoristisuus. Fandomin ilmiöiltä, kuten seurojen ja lehtien esittelyiltä, sitä voi odottaakin, mutta myös kustantamot limboavat hassutteluriman alta. Seuroista puheen ollen – tuolloin kai suurimmillaan olleen suomalaisen scifilehtikentän edustajat esittäytyvät lähes kaikki, kahta lukuun ottamatta. Lahden seura on jäänyt muutenkin kuriositeetiksi, mutta tamperelaisten puuttuminen on ilmeistä. Tässä vaiheessa onkin ollut jo selvää, että Portin piiri ei halunnut sotkeutua fandomiin vaan teki osuuttaan ihan omassa nurkkauksessaan ja eri tavoin vakavissaan.
Juri Nummelin (toim.): Vuoripeikot ja muita wanhoja kauniita satuja. Turku 2011: Kameli! (Savukeidas). 102 s.
Savukeitaan Kameli!-alamerkillä (”ipanoille ja herkuttelijoille”) julkaistiin muun muassa monenmoisia satuvalikoimia. Niistä ensimmäinen taisi olla Juri Nummelinin toimittama kokoelma Vuoripeikot ja muita wanhoja kauniita satuja. Se ei ole täysin tyydyttävä teos mutta yhtä kaikki mielenkiintoinen avaus, joka lupailee suuremmista mahdollisuuksista.
Alaotsikon ”wanhat kauniit sadut” vie odotuksia harhaan, koska a) tuoreimmat tekstit ovat 1970-luvulta (mikä ei oikeuta w:n käyttöön) ja b) erityisen kauniita tarinoista on vain osa (joskin tällainen tuomio on vahvasti subjektiivinen). Mukaan pääseiden kertomusten yhdistävä tekijä tuntuisikin olevan enemmän se, että niiden kirjoittajat tunnetaan satujen sijasta vakavammasta ”aikuisten” kirjallisuudesta. Tällaisen linssin läpi Vuoripeikot avautuukin paljon kiintoisampana. (Nummelin on myöhemmin kertonut, että hän itse ei olisi antanut tällaista alaotsikkoa kirjalle vaan se on täysin kustantajan valinta.)
Rafael Hertzbergiä ja Riku Sarkolaa lukuun ottamatta kaikki kirjoittajat ovat hyvin muistettuja kirjailijoita, joiden tuotannossa sadut tuntuvat ainakin jossain määrin yllättävältä. A. Kiven viehtymys kansanperinteeseen on toki tunnettu, samoin L. Onervan fantasia-aiheet. Mutta entäs vasemmistolainen Jarno Pennanen tai maaseuturealisti Heikki Turunen? Turusen adjektiivivyörytetty työläisylistys tuntuu melkein parodiselta. Ainakin yksi aivan oleellinen nimi, Mika Waltari, ei ole mukana, mikä lienee ollut puhtaasti taloudellinen ratkaisu.
Puhtaasti satuina jokainen kokoelman teksti on toimiva. Kepeät eläinsadut ja toinen jalka tosimaailmassa pysyttelevät jutut ovat yleensä viehättäviä, mutta parhaiten ainakin minuun (ja lapsikuulijaani) toimivat ehdat ihmesadut. Pennasen kertomus maahan istutettavasta pojasta kävisi hieman toisin kerrottuna uuskummasta, ja Onervan omalaatuinen prinsessatarina on synkkyydessään kiehtova. Herääkin ajatus, millainen aarrearkku tällaisia fantastisia satuja kirjallisuudessamme odottaisikaan kustantajaa, jolla olisi rahkeita moisten kokoamiseen.
Annika Puukka: Fanny Davidson-Sartto – erään kirjoittavan naisen elämä. Tampere 2015: Tampereen yliopisto, yhteiskunta- ja kulttuuritieteiden yksikkö. 88 s. Pro gradu -tutkielma.
Fanny Davidson on yksi niistä suomalaisen kirjallisuuden kuriositeeteista, jotka ovat jääneet syystä tai toisesta syrjään ja unohtuneet. Davidson (1877–1962), joka myöhemmin otti käyttöönsä nimen Sartto, muistetaan nykyään lähinnä kahden miehen yhteydessä. 17-vuotiaana hän oli melkein 30 vuotta vanhemman runoilija J. H. Erkon fantasioiden kohde ja muusa, ja myöhemmin hän oli kihloissa toisen runoilijan, Kössi Kaatran, kanssa ennen kuin tämä joutui pakenemaan Ruotsiin sisällissodan jälkimainingeissa.
Annika Puukka pyrki historian gradussaan vuonna 2015 hahmottaman Davidsonin elämänvaiheita. Tampereen yliopistoon tehty gradu keskittyy siihen, millaista oli olla 1900-luvun alussa kirjoittava nainen. Davidsonilta ei julkaistu kuin kolme kirjaa: yksi romaani, kokoelma lastuja sekä varhainen Tampereen teatterin historiikki. Näiden lisäksi Puukka on jäljittänyt suuren määrän etenkin teatterikritiikkejä ja muuta taidekirjoittelua sekä varsinkin 1900- ja 1910-luvuilta myös runoutta ja lyhytproosaa. Davidsonilta on myös jäänyt eri arkistoihin esimerkiksi pieni määrä kirjeenvaihtoa, jonka avulla Puukka luonnostelee kohdettaan.
Davidson oli ensimmäisten ylioppilaaksi kirjoittaneiden tamperelaisnaisten joukossa, ja muutenkin hän selvästi pyrki itselliseen elämään, ei vain jonkun miehen hoivaajaksi ja koristeeksi. Davidson opiskeli yliopistossa aikana, jolloin nainen oli outous, ja hän osallistuikin esimerkiksi kirjoitteluun naisen asemasta osakunnassa. Samalla hänellä ilmiselvästi oli kirjallista kunnianhimoa, mistä hänen kaunokirjallinen tuotantonsa todistavat. Lopulta hänen kirjoitusviettinsä ja taiteellinen osallistumishalunsa kanavoituivat etenkin kotikaupunki Tampereen teatterielämän edistämiseen mutta myös muuhun paikalliseen taide- ja kotiseututyöhön. Hän ei koskaan avioitunut tai saanut lapsia.
On kuvaavaa, että Davidsonin tavallaan pelasti unohtumiselta Panu Rajala, joka käytti tätä puolifiktiivisen Erkko-teoksensa Runoilijan sydän kertojana. Puukka ei peittele yhtään (oikeutettua) tyrmistystään siitä, miten Rajala myöntää, ettei tuntenut tai tutkinut Davidsonia oikeastaan yhtään, kunhan otti tämän käyttöön kuvatessaan runoilijamiestä.
Hannu Mäkelä: Samuli Kustaa Berg. Helsinki 2003: Otava. 144 s. 2., laaj. l.
Hannu Mäkelän teos Samuli Kustaa Bergistä on kuin kirjallinen Lauantai-pussi. Alkujaan 1982 ilmestynyt ja sittemmin 2003 laajennettu kirja sisältää nimittäin alle 150 sivussaan kaikenlaista.
Oululainen Samuli Kustaa Berg (1803–1852) oli innokas suomen kielen aktiivi, runoilija ja myöhempi lakimies. Hänen runotuotantonsa jäi suppeaksi, mutta silti hänet muistetaan yhtenä varhaisimmista suomenkielisen lyriikan taitureista. Bergin (tai siis kirjailijanimi Kallion) tuotanto on noin kuusi runoa; niiden lisäksi tunnetaan muutamia mahdollisesti hänen kirjoittamiaan. Näitä arvailuja on esitetty jo 1800-luvulla, myöhemmin vielä uuden vuosituhannenkin alla. Opiskeluaikanaan Berg tutustui J. V. Snellmaniin ja erityisesti C. Á. Gottlundiin, joka julkaisikin monta Bergin runoista. Valitettavasti hän myös omavaltaisesti muokkasi niitä. Tämä yhdessä miesten eriävien runomittaan ja varmasti kieleenkin liittyneiden mielipiteiden kanssa aiheutti välirikon. Berg sokeutui nuorehkona, mikä käytännössä katkaisi hänen uransa.
Lopulta Bergin elämästä tiedetään melko vähän. Sen Mäkelä esittelee kirjansa ensimmäisessä osassa. Uuden julkaisun saavat tietysti myös kaikki Bergin runot. Ison osan teoksesta ottaa Mäkelän "kuvitelma", kaunokirjallinen kuvaus Bergin viimeisistä ajoista sokeana Halikon kirkkoherran elättinä. Sisäisen monologin muotoon puettu kertomus enteilee tyyliltään etenkin Mäkelän myöhempää Eino Leino -romaania Mestari. Ilman ympärillä olevaa elämäkerrallista ja tutkivaa materiaalia, olisi Pois meni merehen päivä -kertomus silloinkin haikeanvaikuttava kuvaus hylätystä vanhuksesta, joka kaipaisi edes pientä arvonantoa menneille saavutuksilleen.
Mäkelän liitteinä on pieni otanta muuta aikansa runoutta, johon elämäkerrassa viitataan, sekä alkuperäisen julkaisun jälkeen esiin tulleita seikkoja, korjauksia ja epäilyksiä mahdollisista Bergin runoista. Kaiken kaikkiaan kirja on kiehtova ristipisto suomalaisen kulttuurin yhteen yksityiskohtaan ja sen reunamiin. Miten paljon lahjoja ja innokkuutta onkin jäänyt suurmieskultin varjoihin jo ihan suomalaisuuden alkuaikoina.
Johanna Ahonen (toim.): Kabinettikertomuksia. Turun yliopiston tieteiskulttuurikainetti 10 vuotta. Turku 2005: Turun yliopiston tieteiskulttuurikabinetti. 28 s. Kabinettikertomuksia 5
Turun yliopiston tieteiskulttuurikabinetti eli Tutka juhlisti kymmenvuotista toimintaansa julkaisemalla Kabinettikertomuksia-sarjassaan asianmukainen juhlavihkosen. Hiljakseen täydentyneen sarjan viidennelle julkaisulle on osuvasti annettu nimeksi Kabinettikertomuksia.
Vihkon johtotähtenä on yhdistyksen perustajajäsen Tero Ykspetäjän artikkeli Tutkan vaiheista. Teksti on tiivis (ja sen alaviitteissä on todennäköisesti enemmän sanoja kuin leipätekstissä) mutta informatiivinen. Tutka syntyi keveämpään ja ketterämpään scifiharrastamisen tarpeeseen, kun Turun Science Fiction Seura oli päässyt kasvamaan isoksi ja byrokraattiseksi. Uusi sukupolvi (Ykspetäjän mukaan Turun sf-fandomin kolmas aalto) kaipasi jäykän seuratoiminnan syrjään epävirallisempaa yhdessäoleskelu. Toiminta tuntuu olleen pitkälti videoiltoja ja sen sellaista hengailua, mistä syystä Tutka ei alkanut koskaan esimerkiksi toimittaa omaa lehteä, vaikka sellainen on tämän maan fandomissa ollut tapana. Siitä syystä yhdistys on jäänyt tällaiselle maantieteellisesti ja ajallisesti kaukaiselle sivustaseuraajalle etäiseksi. Onneksi on kuitenkin tämä Ykspetäjän pikku historiikki, jollaisia on muuten myös TSFS:n piiristä vuosien aikana ilmestynyt. Jälkipolvet kiittävät niitä, jotka kirjaavat vaiheitaan muistiin itse. (Harmi että Portin piiri ei koskaan ryhtynyt moiseen.)
Muisteloiden lisäksi Kabinettikertomuksia sisältää neljä mainiota novellia. Anne Leinonen käsittelee rasismia iskevästi spefin keinoin. J. K. Miettinen kertoo eräänlaisen toteutumattoman vaihtoehtohistorian, kun Napoleon ei suostu ottamaan todesta joukoissaan piilevää innovaattoria Waterloon aattona. Petri Laineen kummitusjuttu onnistuu aidosti yllättämään ja järkyttämäänkin. Ja lopuksi bubbling under -suosikkini Jarmo Karonen esittelee poliittishenkisen ja melkein vakavasti otettavan aikamatkustusjutun. Jokainen novelleista on erittäin hyvää tasoa, ja viimeistä lukuun ottamatta ne ovat myöhemmin ilmestyneet myös kirjoittajiensa kokoelmissa.
Emma London (toim.): Suomifiktiota. FinFanFiction. Turku 2004: Turun yliopiston tieteiskulttuurikabinetti. 28 s. Kabinettikertomuksia 4.
Fanifiktio on minulle vaikea juttu. Ymmärrän kyllä oikein
hyvin pastissien viehätyksen ja intertekstuaalisuuden riemun. Mutta kun ”fanficissä”
on kyse jostain ihan muusta. Siihen liittyy niin voimakas omistautuneisuus käsiteltävänä
olevan sarjan (kirjallisen tai audiovisuaalisen) henkilöihin, omanlaisensa
parasosiaalinen suhde fiktiivisiin hahmoihin. Kyse ei ole vain oppineesta
leikistä, niin kuin vaikkapa sadoissa ja sadoissa Sherlock Holmes - tai H. P.
Lovecraft -pastisseissa, vaan jostain henkilökohtaisemmasta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti