Juhani Kellosalo: Toiset meistä

Juhani Kellosalo: Toiset meistä. Runoja. Vaasa 2024: Kustannusosuuskunta Länsirannikko. 78 s.

Juhani Kellosalon yhdeksäs runokokoelma Toiset meistä ilmestyi lähes neljäkymmentä vuotta hänen esikoisensa jälkeen. Silti se kehittelee johdonmukaisesti samoja teemoja edemmäs, kypsyneempinä ja hioutuneemmin.

Toiset meistä ei ole näyttävää, muodollaan tai kielellään briljeeraavaa lyriikkaa. Kellosalon runouden teho perustuu tarkkaan toteavuuteen ja hallittuun rytmiin. Ylimääräistä on hyvin vähän (eikä se silloinkaan lopulta ole ylimääräistä), ja runokuvat herättävät ajatuksia vau-kokemusten sijaan. Tämän nimenomaisen kokoelman keskiössä on vahvana erilaisten vastinparien tarkastelu; dikotomiat ja rinnastukset.

Eräs teosta yhteen sitova ajatus on lapsuuden ja ikääntymisen jatkumo, ajan kuluminen. Samalla lapsuus myös kiertyy osaksi nykyisyyttä. Runojen minä elää muistot mukanaan. Välillä ne saavat vienon nostalgisen muodon, kuten kokoelmaa kehystävissä kahdessa osastossa. Silti ”hetkellisyydestä on kysymys”, kuten minä tajuaa kukkivien kirsikkapuiden äärellä. Toisaalta muutoksen ja pysyvyyden kaksinaisuutta ironisoi lempeästi kivi eräässä toisessa runossa: ”metsäkivenä se oli onnellinen / pihakiveksi sopeudu koskaan”.

Kirsikkapuu ohjaa lukijan ajatuksia itään, johon päästään myös voimakkaammin Siddartha Gautaman ja 700-luvulla eläneen taidemaalari Wu Daozin mukana. Heidän ajatuksensa runojen minä tuntee nykyaikanakin ajankohtaisina ja relevantteina, vaikka samaan aikaan hänen unissaan puhuu lapsuuden keskipohjalainen murre. Tällainen kiehtova, näennäisesti kaukaisten asioiden yhteen kietominen on Kellosalon lyriikassa palkitsevaa. Sitä ei kuitenkaan tarjoilla hämäränä arvoituksena, jonka oppinut lukija voi itseriittoisesti myhäillen ymmärtää, vaan rauhallisesti todeten, kenties hämäävän helppona.

Kellosalolla yksityiset mielleyhtymät laajenevat usein yleisemmiksi havainnoiksi. Kokoelman toinen osasto lähtee minän henkilökohtaisesta kokemuksesta: ensiavun kautta leikkaukseen. Hieman lattealtakin tuntuvat havainnot kivusta ja heräämöstä laajenevat pian yllättäväksi sairauden ja sodan vertaukseksi. Siinä välissä sairaalaosaston laitteet, valot ja äänet assosioituvat Star Trekin ja Moby Dickin aluksiin. Samanlainen odottamaton siirtymä on runon minän ajatusten liukuminen vanhasta Buddha-patsaasta roskapostikansion tyydytystä kaipaaviin nuoriin naisnimiin. (Moby Dickiin viitataan muuten toisenkin kerran, samoin scifiaiheeseen Stalkerin muodossa. Kummassakin on kyse toden ja kuvitelman suhteesta.)

Vaivihkaista, lempeää huumoria Kellosalo viljelee siellä täällä. Mainio on muun eläinkunnan arvio ihmisen itseriittoisuudesta, kun tämä nostaa itsensä muiden yläpuolella; ”edes häntää teillä / ankaraan ajatteluun”. Myöhemmin ihminen myöntää salaa olevansa yhä eläin, ainakin pimeässä kun muut eivät näe. Rajumman näkökulman ihmisen ylemmyydentuntoon tarjoaa lyhyt runo, jossa muistiin ovat jääneet veteen heitetyssä säkissä rimpuilevan eläimen tassut. Säkin heittänyt eno puolustelee tekoaan: ”en oo niin raaka että löisin rappukivehen”. Kaikki runon minän ajatukseen, kun ihminen on ”alkanut pelätä että käteni / hävittävät minutkin / sitten ei olisi ketään kuulemassa”.

Kellosalon runoissa luonnolla on ollut aiemminkin vahva rooli. Toiset meistä sisältää muutaman vahvan ja perinteikkään luontokuvan, vaikka kokoelman varsinainen fokus onkin toisaalla. Luonnosta muodostuu eräänlainen kaikkea yhdistävä tekijä. Se on voima, josta runous nousee, joka herättää muistot, jonka avulla kuvataan niin Paratiisia kuin rakasta ihmistä. Silti mistään luontoromantiikasta ei Kellonsalon tapauksessa (ainakaan kovin usein) ole kyse. Luonto toimii hänen teksteissään paljolti samaan tapaan kuin uni. Kumpikin ovat ihmisele oleellisuuksia, jotka kulttuurimme suotta toiseuttaa aivan liian usein, aivan kuin vain valve-elämä kulttuuriympäristössä olisi arvokasta.

Luettu kirjallisuus vaikuttaa parhaimmillaan ihmisessä koko tämän elämän ajan. Niin Kellosalon runon minäkin muistelee aikojaan Huckleberry Finnin seurassa, vaikka ”sanovat että hän on huono seuraa”. Kauas on tultu ajoista, jolloin liiallista lukemista pidettiin uhkana lapsen kehitykselle. Runossa minä saa vapautuksen, kun saapuva viesti lupaa ratkaisuksi ”täyden viihdepaketin”. Maailmassa, jossa uskotaan viihteen (nuoriso sanoisi tässä nyt brainrot) kaikkivoipuuteen, on ilo päästä lukemaan uutta runoutta, joka luottaa ihmisyyteen ja  lukijan ajatteluun mutta tekee sen ilman ironiaa tai temppuja. Juhani Kellosalon Toiset meistä onnistuu siinä.

Tarkemmin ajatellen – on ilo päästä lukemaan ylipäänsä uutta runoutta, jonka joku on uskaltautunut julkaisemaankin...