Katsottua: maaliskuu 2025

Lasse Pöysti: Salakuljettajan laulu.

Niin hieno näyttelijä kuin Lasse Pöysti olikin, kummoinen ohjaaja hän ei ollut. Otetaan nyt vaikka hänen kolmas ohjauksensa Salakuljettajan laulu (1952), jota hän itsekin piti "kurjana". Eräässä kohtauksessa Assi Nortia kysyy Tapio Rautavaaralta, onko tämä lintu vai kala – samaa voisi kysyä itse elokuvalta, eikä se varmaankaan tietäisi. Kaarlo Nuorvalan kirjoittama Salakuljettajan laulu yrittää olla yhtä aikaa rikosdraama, musikaali ja jonkin sortin valistusfilmi mutta päätyy lopulta olemaan yhdentekevä haahuilu.

Tarinassa tullimies soluttautuu osaksi salakuljettajien koplaa, joka toimii "ohjelmakiertueen" kulisseissa. Kyseinen kiertue muodostuu Marjatta ja Martti Pokelasta sekä kansantanssija Nortiasta. Siihen mukaan kitaraa näppäilevä Tapsa solahtaa vaivatta. Valitettavasti iltamanumerot vievät elokuvan fokuksen koko ajan syrjään itse juonesta. Niitä on liikaa, ja ne jumittavat juonenkulun kerta toisensa jälkeen. Se on oikeastaan vielä harmillisempaa, koska esitykset ovat mainioita: Pokeloista on paljon kuvamateriaalia, joka osoittaa miten verrattoman hyviä esiintyjiä ja kansanmusiikin popularisoijia he olivat. Rautavaaraahan kuuntelee aina ilokseen, ja nyt hän saa esittää parin oman kappaleensa lisäksi elokuvaan musiikin säveltäneen Georg de Godzinskyn ikivihreä "Pohjolan yö", joka lienee elokuvan kestävin saavutus.

Rikosjuoni ikään kuin tapahtuu siinä sivussa. Parhaiten, elokuvallisesti, onnistuu alkujakso, joka on kuvattu melko puhtaana kuvakerrontana, mykkäelokuvan tapaan. Paljon onnistumisista on varmaan kuvaaja Unto Kumpulaisen ansiota, niin monta onnistunutta otosta on piilossa nilkuttavan kerronnan seassa (miten Haaparannan silta onkaan saatu loppukohtauksessa näyttämään miltei Kalifornian Golden Gaten veroiselta!). Onneksi usein kehnommistakin kotimaisista elokuvista voi sanoa, että ne onnistuvat tallentamaan ajankuvaa ja vanhaa miljöötä, tässä tapauksessa myös Ruotsin puolta.

Delbert Mann: Intohimot jalavien alla. Richard Brooks: Kissa kuumalla katolla.

Pala amerikkalaista gotiikkaa: Maatila jonka kaikki haluavat. Vanha öykkäri-isä, joka on saanut tilan työnteolla tappamaltaan vaimolta. Poika, jonka äiti ennen kuolemaansa vannotti ottamaan tilan itselleen. Nuorikko Italiasta, joka vain haluaisi oman kodin huollettavakseen ja johon rakastuu isän lisäksi poikakin. Delbert Mann ohjasi Eugen O'Neillin näytelmän pohjalta kolmiodraaman Intohimot jalavien alla (Desire Under the Elms, 1958). Näytelmällisyys näkyy, etenkin elokuvan alkupuolella, mutta komea Vistavision-kuvaus nostaa sovituksen oman taiteenlajinsa joukkoon. Tarina on arkkityyppisyydessään vahva, mitä tukee osuva pääroolitus. Anthony Perkinsissä on sitkeää herkkyyttä niin kostonhimoisena poikana kuin rakastuvana nuorena miehenä. Sophia Loren tulisi toistamaan samanlaista hahmoa myöhemmin vielä monesti. Burl Ives isänä on ilmeisesti hyvin toisenlainen kuin O'Neillin näytelmän hahmo, mutta alkuperäistä tuntemattomalle hänenkin versionsa menee melkein täydestä – tosin pistävä katkeruus, johon monesti vihjataan, ei aivan välity Ivesin pyylevästä ulkomuodosta.

Ives esittää myös toisessa klassisen amerikkalaisdraaman filmatisoinnissa. Tennessee Williamsin Kissa kuumalla katolla kääntyi tuoreeltaan elokuvaksi Richard Brooksin ohjaamana, sekin vuonna 1958. Perinnöstä on siinäkin kyse. Ison tilan isäntä on kuolemassa, ja hänen poikansa (ja etenkin näiden vaimot) ovat kahmimassa perintöä. Varsinainen tarinan polttopiste on kuitenkin toisessa pojassa, alkoholisoituneessa entisessä urheilusankarissa. Mies ei voi sietää vaimoaan omien epäilystensä vuoksi. Isä pitää pojastaan, ja etenkin miniästään, mutta nekin välit ovat turmeltuneet liian pitkään. Tarina itse asiassa rinnastuu monella tapaa Jalaviin, mutta elokuvallisesti ollaan hyvin erilaisissa sfääreissä: Brooksin jazz-sointinen kamaridraama hengittää ihan eri tavoin kuin Mannin jylhä paatos. Parhaiten eron näkee Burl Ivesin suorituksessa, joka on niin paljon latautuneempi Kissassa kuin Jalavien alla. Ihan omanlaistaan ahdistunutta vimmaa on myös Elizabeth Taylorissa ja Paul Newmanissa. Valhe, häpeä ja rakkaudettomuus saavat arvoisensa kasvot.

Veikko Itkonen: Silmät hämärässä. Roland af Hällström: Houkutuslintu.

Veikko Itkosen Silmät hämärässä (1952) on vähintäänkin mielenkiintoinen elokuva. Itkonen paitsi ohjasi ja tuotti myös kuvasi sen. Käsikirjoituksesta vastasi ensimmäistä kertaa kriitikko Juha Nevalainen. Elokuvan suurimmat ansiot liittyvät juuri käsikirjoitukseen, joka pyrkii todellakin poikkeukselliseen kerrontaan suomalaisessa elokuvassa. Kehyskertomuksessa kirjailija, joka ei itsekään arvota taitojaan kovin korkealle, päätyy kirjoittamaan neljästä miehestä, jotka näkee ikkunastaan. Miehet pelkäävät kiinni jäämistä poliisille, mutta ennen kuin heidän rikoksensa paljastuu, jokaisen taustaa esitellään takaumissa. Kukin on elämässään epäonnistunut tapaus, ja he ovat päätyneet yhteen silkasta sattumasta. Elokuvallisesti Itkosen jälki vaihtelee suuresti: välillä tarinaa luodaan komean kuvallisesti, välillä jämähdetään pitkäveteisiin jaksoihin tai kompuroidaan huolimattomissa kulisseissa. Suurin laadullinen ongelma piilee jälkiäänitetyissä repliikeissä, jotka ovat usein korostuneen kömpelöitä. Sen sijaan kuvaajana ja leikkaajana Itkonen onnistuu huomattavan paljon paremmin, ja Silmät hämärässä onkin parhaimmillaan komeaa tai vähintään kekseliäistä elokuvaa. Erityismaininnat vasta avatun Linnanmäen huvipuiston tallentamisesta, Heikki Aaltoilan svengaavasta musiikista ja Tauno Palosta roiston roolissa.

Nevalaisen tapaan myös Roland af Hällström loikkasi kriitikosta tekijäksi. Hänen käsikirjoittamansa ja ohjaamansa Houkutuslintu (1946) on monella tapaa kiintoisa verrokki Silmille hämärässä. Kummassakin on kyse eurooppalaistyylisestä film noirista, joskin af Hällström käsittelee materiaaliaan ilman metatasoja ja samalla vakuuttavammin kuin Itkonen. Houkutuslinnun nimihahmo on prostituoitu, jonka asiakkaan hänen parittajansa tappaa ryöstön yhteydessä. Nainen joutuu pakenemaan maalle, missä päätyy piiaksi ja isännän tuijotuksen kohteeksi. Seuraa hieman liikaa kaupunkilaisserkku-tyypittelyä, mutta kokonaisuus on kompaktin tyylikäs. Pääosan tekevässä Laila Jokimossa on vahvaa karismaa, minkä vuoksi onkin suuri harmi, ettei hänen filmiuransa enää juuri jatkunut.

Hannu Leminen: En ole kreivitär. Kesäillan valssi.

Hannu Leminen on suomalaisen elokuvan suuri tyylittelijä. Tavallaan se ei näy missään hänen ohjauksessaan yhtä selvästi kuin vuoden 1946 elokuvassa En ole kreivitär? Se höyhenenkepeä epookkifarssi, jonka tarina on vähän mitä sattuu ja kaikkea siltä väliltä. Sen sijaan ylöspano on ensiluokkaista: runsaat lavastus ja puvustus ovat viimeisen päälle, Lemisen käsialaa nekin (ja ehkä hieman myös Royn, joka vähintään käsikirjoitti elokuvan). Niissä raameissa on näyttelijäin helppo irrotella. Helena Kara tekee mainion kaksoisroolin, ja kaikki muut saavat esiintyä sopivan liioitellusti. Moni käyttääkin tilaisuuden hyväkseen. Jopa alkutekstit on toteutettu omaperäiseen tapaan. Ja se tarina: no, köyhän ja rikkaan kaksoisolennon kestoaihe, varastetut jalokivet, ihmissuhdeseikkailuja, arabeille irvailua ja monet paljaat pakarat. Joskus siinä on riittämiin.

Vuonna 1951 tarttui Oskar Merikannon musiikkiin elokuvan pohjaksi. Viisasti Kesäillan valssi muistuttaa Amadeuksen sijasta pikemminkin Mamma miaa; siis siltä osin ettei se yritä olla suurmieselämäkerta, jollaisia Suomessa oli jo tuolloin pykäilty monet, vaan ihan oma tarinansa, jota Merikannon sävellykset sitovat yhteen. Eihän se kummoinen tarina ole: Rikkaan perheen tyttö ja häntä opettavan köyhän muusikon rakkaus syttyy ja roihuaa, sitten yritetään eriparisena tukahduttaa, kunnes köyhyys ja sairaus. Alun romanttinen hehku vaihtuu elämän raakaan melodraamaan melko karkeasti, mutta Eeva-Kaarina Volanen ja Leif Wager ovat sympaattisesti väreilevä pari, jolle haluaa vain hyvää. Kaikki on esillepantu jälleen kovin tyylillä, ohjattu taiten ja kuvattu kauniisti (kohtaus jossa mies tummissa laseissaan odottaa vaimoa palaavaksi jyrkkien varjojen keskellä!). Leminen onnistuu yllättävän hyvin tekemään sinänsä turhatkin musiikkijaksot mielekkäiksi.

Luettua: maaliskuu 2025

Ben Roimola (toim.): Science fiction ja fantasia Suomessa 1994. Turku 1994: Turun Science Fiction Seura. 44 s.

Turun kirjamessuilla oli vuonna 1994 osasto, joka oli omistettu scifille ja fantasialle. Sen kylkeen ilmestyi paikallisen genreaktiivi Ben Roimolan toimittama vihkonen Science fiction ja fantasia Suomessa 1994. Vaikka julkaisun informaatioarvo on nyt, yli kolmekymmentä vuotta myöhemmin, luonnollisesti vanhentunut, on se silti mielenkiintoinen ajankuva.

Runsaan mainossisällön ohessa vihkonen sisältää Johanna Sinisalon ja Leena Peltosen artikkelit genreistä: edellinen esittelee scifiä, jälkimmäinen fantasiaa. Sinisalon teksti on uusinta edellisvuoden Äidinkielen opetustiede -aikakauskirjasta. Uusiokäyttöä on myös Jyrki J. J. Kasvin esittelevä kritiikki Margaret Atwoodin Orjattareni-romaanista ja sen filmatisoinnista. Sen sisällyttäminen tällaiseen yleisjulkaisuun tosin tuntuu kummalliselta… Lisäksi Roimola esittelee lyhyesti Atorox-palkinnon ja eri kaupunkien scifi-tapaamiset eli mafiat.

Mainitsemani ajankuva näkyy eritoten Sinisalon ja Peltosen pitkissä artikkeleissa. Paitsi yleisesittelyinä niitä on pidettävä myös yrityksinä propagoida genrejensä puolesta. Kummassakin tekstissä mainitaan liuta maailmankirjallisuuden klassikoiden nimiä ja muistetaan korostaa, että vaikka genrenimikkeiden alla on julkaistu paljon roskaa, on niiden kova ydin nimenomaan hyvää kirjallisuutta. Tuolloin kaivattu arvonanto lienee sittemmin saatu (mikä ei omasta mielestäni ole vain hyvä asia).

Kuinkahan hyvin messujulkaisu on toiminut sisäänheittäjänä scififandomiin? Toivomusta vakavasti otettavuudesta vesittää hieman mainosmaisemman sisällön sisäpiirihumoristisuus. Fandomin ilmiöiltä, kuten seurojen ja lehtien esittelyiltä, sitä voi odottaakin, mutta myös kustantamot limboavat hassutteluriman alta. Seuroista puheen ollen – tuolloin kai suurimmillaan olleen suomalaisen scifilehtikentän edustajat esittäytyvät lähes kaikki, kahta lukuun ottamatta. Lahden seura on jäänyt muutenkin kuriositeetiksi, mutta tamperelaisten puuttuminen on ilmeistä. Tässä vaiheessa onkin ollut jo selvää, että Portin piiri ei halunnut sotkeutua fandomiin vaan teki osuuttaan ihan omassa nurkkauksessaan ja eri tavoin vakavissaan.

Juri Nummelin (toim.): Vuoripeikot ja muita wanhoja kauniita satuja. Turku 2011: Kameli! (Savukeidas). 102 s.

Savukeitaan Kameli!-alamerkillä (”ipanoille ja herkuttelijoille”) julkaistiin muun muassa monenmoisia satuvalikoimia. Niistä ensimmäinen taisi olla Juri Nummelinin toimittama kokoelma Vuoripeikot ja muita wanhoja kauniita satuja. Se ei ole täysin tyydyttävä teos mutta yhtä kaikki mielenkiintoinen avaus, joka lupailee suuremmista mahdollisuuksista.

Alaotsikon ”wanhat kauniit sadut” vie odotuksia harhaan, koska a) tuoreimmat tekstit ovat 1970-luvulta (mikä ei oikeuta w:n käyttöön) ja b) erityisen kauniita tarinoista on vain osa (joskin tällainen tuomio on vahvasti subjektiivinen). Mukaan pääseiden kertomusten yhdistävä tekijä tuntuisikin olevan enemmän se, että niiden kirjoittajat tunnetaan satujen sijasta vakavammasta ”aikuisten” kirjallisuudesta. Tällaisen linssin läpi Vuoripeikot avautuukin paljon kiintoisampana. (Nummelin on myöhemmin kertonut, että hän itse ei olisi antanut tällaista alaotsikkoa kirjalle vaan se on täysin kustantajan valinta.)

Rafael Hertzbergiä ja Riku Sarkolaa lukuun ottamatta kaikki kirjoittajat ovat hyvin muistettuja kirjailijoita, joiden tuotannossa sadut tuntuvat ainakin jossain määrin yllättävältä. A. Kiven viehtymys kansanperinteeseen on toki tunnettu, samoin L. Onervan fantasia-aiheet. Mutta entäs vasemmistolainen Jarno Pennanen tai maaseuturealisti Heikki Turunen? Turusen adjektiivivyörytetty työläisylistys tuntuu melkein parodiselta. Ainakin yksi aivan oleellinen nimi, Mika Waltari, ei ole mukana, mikä lienee ollut puhtaasti taloudellinen ratkaisu.

Puhtaasti satuina jokainen kokoelman teksti on toimiva. Kepeät eläinsadut ja toinen jalka tosimaailmassa pysyttelevät jutut ovat yleensä viehättäviä, mutta parhaiten ainakin minuun (ja lapsikuulijaani) toimivat ehdat ihmesadut. Pennasen kertomus maahan istutettavasta pojasta kävisi hieman toisin kerrottuna uuskummasta, ja Onervan omalaatuinen prinsessatarina on synkkyydessään kiehtova. Herääkin ajatus, millainen aarrearkku tällaisia fantastisia satuja kirjallisuudessamme odottaisikaan kustantajaa, jolla olisi rahkeita moisten kokoamiseen.

Annika Puukka: Fanny Davidson-Sartto – erään kirjoittavan naisen elämä. Tampere 2015: Tampereen yliopisto, yhteiskunta- ja kulttuuritieteiden yksikkö. 88 s. Pro gradu -tutkielma.

Fanny Davidson on yksi niistä suomalaisen kirjallisuuden kuriositeeteista, jotka ovat jääneet syystä tai toisesta syrjään ja unohtuneet. Davidson (1877–1962), joka myöhemmin otti käyttöönsä nimen Sartto, muistetaan nykyään lähinnä kahden miehen yhteydessä. 17-vuotiaana hän oli melkein 30 vuotta vanhemman runoilija J. H. Erkon fantasioiden kohde ja muusa, ja myöhemmin hän oli kihloissa toisen runoilijan, Kössi Kaatran, kanssa ennen kuin tämä joutui pakenemaan Ruotsiin sisällissodan jälkimainingeissa.

Annika Puukka pyrki historian gradussaan vuonna 2015 hahmottaman Davidsonin elämänvaiheita. Tampereen yliopistoon tehty gradu keskittyy siihen, millaista oli olla 1900-luvun alussa kirjoittava nainen. Davidsonilta ei julkaistu kuin kolme kirjaa: yksi romaani, kokoelma lastuja sekä varhainen Tampereen teatterin historiikki. Näiden lisäksi Puukka on jäljittänyt suuren määrän etenkin teatterikritiikkejä ja muuta taidekirjoittelua sekä varsinkin 1900- ja 1910-luvuilta myös runoutta ja lyhytproosaa. Davidsonilta on myös jäänyt eri arkistoihin esimerkiksi pieni määrä kirjeenvaihtoa, jonka avulla Puukka luonnostelee kohdettaan.

Davidson oli ensimmäisten ylioppilaaksi kirjoittaneiden tamperelaisnaisten joukossa, ja muutenkin hän selvästi pyrki itselliseen elämään, ei vain jonkun miehen hoivaajaksi ja koristeeksi. Davidson opiskeli yliopistossa aikana, jolloin nainen oli outous, ja hän osallistuikin esimerkiksi kirjoitteluun naisen asemasta osakunnassa. Samalla hänellä ilmiselvästi oli kirjallista kunnianhimoa, mistä hänen kaunokirjallinen tuotantonsa todistavat. Lopulta hänen kirjoitusviettinsä ja taiteellinen osallistumishalunsa kanavoituivat etenkin kotikaupunki Tampereen teatterielämän edistämiseen mutta myös muuhun paikalliseen taide- ja kotiseututyöhön. Hän ei koskaan avioitunut tai saanut lapsia.

On kuvaavaa, että Davidsonin tavallaan pelasti unohtumiselta Panu Rajala, joka käytti tätä puolifiktiivisen Erkko-teoksensa Runoilijan sydän kertojana. Puukka ei peittele yhtään (oikeutettua) tyrmistystään siitä, miten Rajala myöntää, ettei tuntenut tai tutkinut Davidsonia oikeastaan yhtään, kunhan otti tämän käyttöön kuvatessaan runoilijamiestä.

Hannu Mäkelä: Samuli Kustaa Berg. Helsinki 2003: Otava. 144 s. 2., laaj. l.

Hannu Mäkelän teos Samuli Kustaa Bergistä on kuin kirjallinen Lauantai-pussi. Alkujaan 1982 ilmestynyt ja sittemmin 2003 laajennettu kirja sisältää nimittäin alle 150 sivussaan kaikenlaista.

Oululainen Samuli Kustaa Berg (1803–1852) oli innokas suomen kielen aktiivi, runoilija ja myöhempi lakimies. Hänen runotuotantonsa jäi suppeaksi, mutta silti hänet muistetaan yhtenä varhaisimmista suomenkielisen lyriikan taitureista. Bergin (tai siis kirjailijanimi Kallion) tuotanto on noin kuusi runoa; niiden lisäksi tunnetaan muutamia mahdollisesti hänen kirjoittamiaan. Näitä arvailuja on esitetty jo 1800-luvulla, myöhemmin vielä uuden vuosituhannenkin alla. Opiskeluaikanaan Berg tutustui J. V. Snellmaniin ja erityisesti C. Á. Gottlundiin, joka julkaisikin monta Bergin runoista. Valitettavasti hän myös omavaltaisesti muokkasi niitä. Tämä yhdessä miesten eriävien runomittaan ja varmasti kieleenkin liittyneiden mielipiteiden kanssa aiheutti välirikon. Berg sokeutui nuorehkona, mikä käytännössä katkaisi hänen uransa.

Lopulta Bergin elämästä tiedetään melko vähän. Sen Mäkelä esittelee kirjansa ensimmäisessä osassa. Uuden julkaisun saavat tietysti myös kaikki Bergin runot. Ison osan teoksesta ottaa Mäkelän "kuvitelma", kaunokirjallinen kuvaus Bergin viimeisistä ajoista sokeana Halikon kirkkoherran elättinä. Sisäisen monologin muotoon puettu kertomus enteilee tyyliltään etenkin Mäkelän myöhempää Eino Leino -romaania Mestari. Ilman ympärillä olevaa elämäkerrallista ja tutkivaa materiaalia, olisi Pois meni merehen päivä -kertomus silloinkin haikeanvaikuttava kuvaus hylätystä vanhuksesta, joka kaipaisi edes pientä arvonantoa menneille saavutuksilleen.

Mäkelän liitteinä on pieni otanta muuta aikansa runoutta, johon elämäkerrassa viitataan, sekä alkuperäisen julkaisun jälkeen esiin tulleita seikkoja, korjauksia ja epäilyksiä mahdollisista Bergin runoista. Kaiken kaikkiaan kirja on kiehtova ristipisto suomalaisen kulttuurin yhteen yksityiskohtaan ja sen reunamiin. Miten paljon lahjoja ja innokkuutta onkin jäänyt suurmieskultin varjoihin jo ihan suomalaisuuden alkuaikoina.

Johanna Ahonen (toim.): Kabinettikertomuksia. Turun yliopiston tieteiskulttuurikainetti 10 vuotta. Turku 2005: Turun yliopiston tieteiskulttuurikabinetti.  28 s. Kabinettikertomuksia 5

Turun yliopiston tieteiskulttuurikabinetti eli Tutka juhlisti kymmenvuotista toimintaansa julkaisemalla Kabinettikertomuksia-sarjassaan asianmukainen juhlavihkosen. Hiljakseen täydentyneen sarjan viidennelle julkaisulle on osuvasti annettu nimeksi Kabinettikertomuksia.

Vihkon johtotähtenä on yhdistyksen perustajajäsen Tero Ykspetäjän artikkeli Tutkan vaiheista. Teksti on tiivis (ja sen alaviitteissä on todennäköisesti enemmän sanoja kuin leipätekstissä) mutta informatiivinen. Tutka syntyi keveämpään ja ketterämpään scifiharrastamisen tarpeeseen, kun Turun Science Fiction Seura oli päässyt kasvamaan isoksi ja byrokraattiseksi. Uusi sukupolvi (Ykspetäjän mukaan Turun sf-fandomin kolmas aalto) kaipasi jäykän seuratoiminnan syrjään epävirallisempaa yhdessäoleskelu. Toiminta tuntuu olleen pitkälti videoiltoja ja sen sellaista hengailua, mistä syystä Tutka ei alkanut koskaan esimerkiksi toimittaa omaa lehteä, vaikka sellainen on tämän maan fandomissa ollut tapana. Siitä syystä yhdistys on jäänyt tällaiselle maantieteellisesti ja ajallisesti kaukaiselle sivustaseuraajalle etäiseksi. Onneksi on kuitenkin tämä Ykspetäjän pikku historiikki, jollaisia on muuten myös TSFS:n piiristä vuosien aikana ilmestynyt. Jälkipolvet kiittävät niitä, jotka kirjaavat vaiheitaan muistiin itse. (Harmi että Portin piiri ei koskaan ryhtynyt moiseen.)

Muisteloiden lisäksi Kabinettikertomuksia sisältää neljä mainiota novellia. Anne Leinonen käsittelee rasismia iskevästi spefin keinoin. J. K. Miettinen kertoo eräänlaisen toteutumattoman vaihtoehtohistorian, kun Napoleon ei suostu ottamaan todesta joukoissaan piilevää innovaattoria Waterloon aattona. Petri Laineen kummitusjuttu onnistuu aidosti yllättämään ja järkyttämäänkin. Ja lopuksi bubbling under -suosikkini Jarmo Karonen esittelee poliittishenkisen ja melkein vakavasti otettavan aikamatkustusjutun. Jokainen novelleista on erittäin hyvää tasoa, ja viimeistä lukuun ottamatta ne ovat myöhemmin ilmestyneet myös kirjoittajiensa kokoelmissa.

Emma London (toim.): Suomifiktiota. FinFanFiction. Turku 2004: Turun yliopiston tieteiskulttuurikabinetti. 28 s. Kabinettikertomuksia 4.

Fanifiktio on minulle vaikea juttu. Ymmärrän kyllä oikein hyvin pastissien viehätyksen ja intertekstuaalisuuden riemun. Mutta kun ”fanficissä” on kyse jostain ihan muusta. Siihen liittyy niin voimakas omistautuneisuus käsiteltävänä olevan sarjan (kirjallisen tai audiovisuaalisen) henkilöihin, omanlaisensa parasosiaalinen suhde fiktiivisiin hahmoihin. Kyse ei ole vain oppineesta leikistä, niin kuin vaikkapa sadoissa ja sadoissa Sherlock Holmes - tai H. P. Lovecraft -pastisseissa, vaan jostain henkilökohtaisemmasta.

 Julkaisemisen suhteen ei ole aivan yksiselitteistä, mitä mieltä lainsäädäntö on fanifiktiosta. Niinpä sen koti on etenkin tietoverkoissa, suuren maailman puolella jonkin verran myös zineissä. Suomessa fanifiktiota esiteltiin Turun yliopiston tieteiskulttuurikabinetin julkaisemassa Suomifiktiota. FinFanFiction -julkaisussa (2004). Sen on toimittanut aiheesta gradunsa tehnyt Emma London, ja toimittajan alkusanojen lisäksi se sisältää kuusi erilaista fanfic-kertomusta. Kaksi on suomen-, neljä englanninkielistä; vain yksi ei ole nimimerkin kirjoittama.

 Kovin monipuolista kuvaa fanifiktiosta vihkonen ei anna. Puolet teksteistä edustaa niin sanottua slash-alagenreä, jossa käsiteltävän tarinamaailman (mies)hahmoja paritetaan keskenään. Suomifiktiota väittää johdannossaan, että ”homoeroottinen tarina” olisi ”muualla lähes tuntematon” kirjallisuuslaji, mikä ei tietenkään pidä paikkansa. Suosittu se kuitenkin tuntuu olevan. Vihkosen tarinoissa toisistaan nauttivat niin Sormusten herran hobitit kuin Linnunradan käsikirjan Arthur ja Ford Prefect. Ihan oma erikoisuutensa on Pohjanmaalle sijoittuva tarina, jossa kai Sormusten herra -elokuvien näyttelijät huohottavat heinäkasassa. Hetero-”shippausta” edustaa värinä Hermionen ja Dracon välillä. Jäljelle jäävät kaksi tarinaa ovat Sandman-sarjakuvan Delirium-hahmon ympärille kerrottu pikkujuttu sekä minulle tuntemattoman Gundam Wing -animen maailmaan sijoittuva ”draama”.

 Mitään korkeakirjallisia teoksia ei yksikään kertomus ole eikä varmasti yritäkään olla. Selvästi joukosta kuitenkin erottuu toinen nimimerkki Empyn teksteistä, jossa Douglas Adamsin huumoria tavoitellaan paikoin oikein onnistuneesti.

Juhani Kellosalo: Toiset meistä

Juhani Kellosalo: Toiset meistä. Runoja. Vaasa 2024: Kustannusosuuskunta Länsirannikko. 78 s.

Juhani Kellosalon yhdeksäs runokokoelma Toiset meistä ilmestyi lähes neljäkymmentä vuotta hänen esikoisensa jälkeen. Silti se kehittelee johdonmukaisesti samoja teemoja edemmäs, kypsyneempinä ja hioutuneemmin.

Toiset meistä ei ole näyttävää, muodollaan tai kielellään briljeeraavaa lyriikkaa. Kellosalon runouden teho perustuu tarkkaan toteavuuteen ja hallittuun rytmiin. Ylimääräistä on hyvin vähän (eikä se silloinkaan lopulta ole ylimääräistä), ja runokuvat herättävät ajatuksia vau-kokemusten sijaan. Tämän nimenomaisen kokoelman keskiössä on vahvana erilaisten vastinparien tarkastelu; dikotomiat ja rinnastukset.

Eräs teosta yhteen sitova ajatus on lapsuuden ja ikääntymisen jatkumo, ajan kuluminen. Samalla lapsuus myös kiertyy osaksi nykyisyyttä. Runojen minä elää muistot mukanaan. Välillä ne saavat vienon nostalgisen muodon, kuten kokoelmaa kehystävissä kahdessa osastossa. Silti ”hetkellisyydestä on kysymys”, kuten minä tajuaa kukkivien kirsikkapuiden äärellä. Toisaalta muutoksen ja pysyvyyden kaksinaisuutta ironisoi lempeästi kivi eräässä toisessa runossa: ”metsäkivenä se oli onnellinen / pihakiveksi sopeudu koskaan”.

Kirsikkapuu ohjaa lukijan ajatuksia itään, johon päästään myös voimakkaammin Siddartha Gautaman ja 700-luvulla eläneen taidemaalari Wu Daozin mukana. Heidän ajatuksensa runojen minä tuntee nykyaikanakin ajankohtaisina ja relevantteina, vaikka samaan aikaan hänen unissaan puhuu lapsuuden keskipohjalainen murre. Tällainen kiehtova, näennäisesti kaukaisten asioiden yhteen kietominen on Kellosalon lyriikassa palkitsevaa. Sitä ei kuitenkaan tarjoilla hämäränä arvoituksena, jonka oppinut lukija voi itseriittoisesti myhäillen ymmärtää, vaan rauhallisesti todeten, kenties hämäävän helppona.

Kellosalolla yksityiset mielleyhtymät laajenevat usein yleisemmiksi havainnoiksi. Kokoelman toinen osasto lähtee minän henkilökohtaisesta kokemuksesta: ensiavun kautta leikkaukseen. Hieman lattealtakin tuntuvat havainnot kivusta ja heräämöstä laajenevat pian yllättäväksi sairauden ja sodan vertaukseksi. Siinä välissä sairaalaosaston laitteet, valot ja äänet assosioituvat Star Trekin ja Moby Dickin aluksiin. Samanlainen odottamaton siirtymä on runon minän ajatusten liukuminen vanhasta Buddha-patsaasta roskapostikansion tyydytystä kaipaaviin nuoriin naisnimiin. (Moby Dickiin viitataan muuten toisenkin kerran, samoin scifiaiheeseen Stalkerin muodossa. Kummassakin on kyse toden ja kuvitelman suhteesta.)

Vaivihkaista, lempeää huumoria Kellosalo viljelee siellä täällä. Mainio on muun eläinkunnan arvio ihmisen itseriittoisuudesta, kun tämä nostaa itsensä muiden yläpuolella; ”edes häntää teillä / ankaraan ajatteluun”. Myöhemmin ihminen myöntää salaa olevansa yhä eläin, ainakin pimeässä kun muut eivät näe. Rajumman näkökulman ihmisen ylemmyydentuntoon tarjoaa lyhyt runo, jossa muistiin ovat jääneet veteen heitetyssä säkissä rimpuilevan eläimen tassut. Säkin heittänyt eno puolustelee tekoaan: ”en oo niin raaka että löisin rappukivehen”. Kaikki runon minän ajatukseen, kun ihminen on ”alkanut pelätä että käteni / hävittävät minutkin / sitten ei olisi ketään kuulemassa”.

Kellosalon runoissa luonnolla on ollut aiemminkin vahva rooli. Toiset meistä sisältää muutaman vahvan ja perinteikkään luontokuvan, vaikka kokoelman varsinainen fokus onkin toisaalla. Luonnosta muodostuu eräänlainen kaikkea yhdistävä tekijä. Se on voima, josta runous nousee, joka herättää muistot, jonka avulla kuvataan niin Paratiisia kuin rakasta ihmistä. Silti mistään luontoromantiikasta ei Kellonsalon tapauksessa (ainakaan kovin usein) ole kyse. Luonto toimii hänen teksteissään paljolti samaan tapaan kuin uni. Kumpikin ovat ihmisele oleellisuuksia, jotka kulttuurimme suotta toiseuttaa aivan liian usein, aivan kuin vain valve-elämä kulttuuriympäristössä olisi arvokasta.

Luettu kirjallisuus vaikuttaa parhaimmillaan ihmisessä koko tämän elämän ajan. Niin Kellosalon runon minäkin muistelee aikojaan Huckleberry Finnin seurassa, vaikka ”sanovat että hän on huono seuraa”. Kauas on tultu ajoista, jolloin liiallista lukemista pidettiin uhkana lapsen kehitykselle. Runossa minä saa vapautuksen, kun saapuva viesti lupaa ratkaisuksi ”täyden viihdepaketin”. Maailmassa, jossa uskotaan viihteen (nuoriso sanoisi tässä nyt brainrot) kaikkivoipuuteen, on ilo päästä lukemaan uutta runoutta, joka luottaa ihmisyyteen ja  lukijan ajatteluun mutta tekee sen ilman ironiaa tai temppuja. Juhani Kellosalon Toiset meistä onnistuu siinä.

Tarkemmin ajatellen – on ilo päästä lukemaan ylipäänsä uutta runoutta, jonka joku on uskaltautunut julkaisemaankin...

Luettua: helmikuu 2025

Matti Järvinen (toim.): Kummituksen käsi ja muita vanhoja kauhukertomuksia. Helsinki 2016: Nysalor-kustannus. 159 s. 2., korj. p.

Ensimmäinen Matti Järvisen toimittama vanhojen suomenkielisten kauhukertomusten valikoima oli Kummituksen käsi vuonna 2016. Samalla se oli Nysalor-kustannuksen ensimmäinen julkaisu. Teoksesta otettiin nopeasti kaksi uutta painosta, joista ainakin toinen painos on korjattu.

Kummituksen käsi on melkein kuin lukisi jotain vanhan hyvän ajan novellivalikoimaa, ehkäpä Hyvää yötä -sarjan kadonnutta kauhuosaa. Tutut nimet, kuten Conan Doyle ja de Maupassant, saavat joukkoonsa tuntemattomampia tai sitten sellaisia, jotka tuntuvat yleensä ottelevan tyystin eri sarjassa (Selma Lagerlöf ja Robert E. Howard samassa niteessä!). Vaihtelusta huolimatta kokonaisuus on yhdenmukainen ja jämäkkä.

Pääosin kokoelman tekstit ovat vanhoja, lehdissä ilmestyneitä suomennoksia vuosilta 1890–1910. Niitä täydentää kolme Järvisen omaa, aivan uutta käännöstä; myös vanhoja suomennoksia hän on tarkistanut. Doylen Ruskea käsi ja de Maupassantin Käsi (samanaiheisuus ei ole sattumaa) ovat moneen kertaan julkaistuja ja tuttuja tarinoita, mutta niinpä ne kestävät lukemista yhä edelleenkin. Sen sijaan muut kertomukset ovat tuntemattomampia; jotkut jopa niin, ettei niistä tiedä oikein mitään. Nataly von Eschstruthia Järvinen on julkaissut sittemmin lisääkin, mutta aina kysymysmerkkien kera. Tämänkertainen Harmaasisar on oikein mukava kummitusjuttu.

Kummitusjuttuja kirjan novelleista monet ovatkin. Selvimmät poikkeukset ovat Fitz-James O’Brienin omalaatuisen selittämätön kertomus näkymättömästä hyökkääjästä ja Howardin lyhyt ihmissusitarina. W. H. Hodgsonin paranormaali dekkari lähtee sekin liikkeelle kummitteluna ja vaikka Lagerlöfin aave taitaakin olla vertauskuvallista sorttia, aave se on semmoinenkin. Ainoastaan naturalistina tunnetun Émile Zolan sodanvastainen uninäky tuntuu olevan väärässä paikassa. Verta on ehdottomasti mielenkiintoinen teksti, mutta kauhua se ei ole, ainakaan samalla tavoin kuin sitä ympäröivät tarinat. Robert W. Chambersin kaunis ja kenties hiukan ekspressionistinenkin Morsiuspari on yllätys: kokoelman ehkäpä taitavimmin kirjoitettu teksti.

Jari Koponen & Vesa Sisättö: Kuviteltu tulevaisuus. Tieteiskirjallisuus Suomessa 1803–1944. Helsinki 2024: Avain. 341 s.

Jari Koponen on tehnyt ihailtavan johdonmukaista työtä. Jo 1980-luvun alussa, toimiessaan Aikakoneen ensimmäisenä päätoimittajana, Koponen julkaisi lehdessä suomalaisen tieteiskirjallisuuden bibliografiaa (joka tosin jäi kesken). Myöhemmin on ilmestynyt artikkeleita, tietokirjoja, antologioita ja bibliografioita aiheesta. Ja aina tuntuu löytyneen jotain, mikä työntää kotimaisen scifin alkuhetken hieman entistä aiemmaksi.

Nyt alkaa olla yhteenvedon aika. Vesa Sisätön kanssa kirjoitettu Kuviteltu tulevaisuus on yksi sellainen. Teos käy läpi tieteiskirjallisuuden vaiheita Suomessa ajanjaksolla 1803–1944. Kyse ei ole suomalaisen eikä suomenkielisen scifin historiasta. Mukaan on mahdutettu myös ruotsinkielinen tuotanto sekä täällä julkaistu käännöskirjallisuus. Tämän on mahdollistanut kirjoittajien vuosikymmeniä kestäneen tutkimustyön lisäksi Kansalliskirjaston digitoimat lehtiaineistot.

Koponen ja Sisättö käyvät läpi joltisenkin kronologisesti scifin vaiheita Suomessa. Rajaukseen on otettu mukaan laajalti utopiat ja tulevaisuuskertomukset, jonkin verran suoranaista fantasiaakin jos se vain sijoittuu avaruuteen. Rajaus on toimiva, vaikka siihen päätyminen ei taatusti ole ollut helppo työ. Kaunokirjallisuuden lisäksi esiin nostetaan myös kritiikkiä, teosesittelyjä ja hieman muitakin artikkeleita, sikäli kuin sellaisia on. Romaanien tarinoista annetaan aina synopsis ja niiden merkitystä avataan; novellien suhteen ollaan yleensä ylimalkaisempia.

Matka Ruotsin ajan haparoivista ja harvoista tieteiskuvitelmista jääkärien kirjoittamiin suur-Suomi-fantasioihin ja aina sotavuosien lopuksi ilmestyneeseen Volter Kilven Gulliver-jatkoon on monipolvinen ja kiehtova. Kirjoittajat eivät eksy runsauden keskelle vaan pitävät suuntimastaan huolen. Kuviteltu tulevaisuus on vaivatonta luettavaa, joka tekee mieli nautiskella pieninä annoksina. Samalla on hyvä selailla Koposen kotimaisen scifin bibliografiaa ja edetä sitten samojen kirjoittajien Aivopeili-teokseen, Ursan vanhaan Jäinen vaeltaja -kokoelmaan ja Matti Järvisen toimittamiin vanhan kotimaisen scifin antologioihin.

Jään odottamaan myöhempien aikojen käsittelyä!

Tähtivaeltaja 3/1994. Helsinki 1994: Helsingin Science Fiction Seura. 128 s.

On kuvaavaa, että kun Tähtivaeltajan viideskymmenes numero ilmestyi 1994, innostuneen pääkirjoituksen ja onnentoivotusmainosten lisäksi merkkihetkestä muistutti lähinnä Jukka Laajarinteen ”juhla-artikkeli”, jossa kirjoittaja lähinnä kritisoi lehteä. Ironia ja anarkia olivatkin ne tekijät, jotka erityisesti erottivat Tähtivaeltajaa alusta asti muista scifilehdistä.

Mutta kuten Laajarinnekin mainitsee, on jotenkin outoa edes puhua Tähtivaeltajasta scifilehtenä. Juhlanumerokin sisältää paljon asiaa roskaelokuvasta sekä sarjamurhaajista, sen kuvitus muodostuu lähinnä tisseistä ja taitto on kuin Macia käyttämään oppineen punkkarin tekemä (mitä se itse asiassa saattaa oikeasti ollakin). Silti scifi koko ajan mukana. Kaiken rähinän perverssin seasta löytyvät lähes asialliset esittelyt Ian McDonaldin ja Jonathan Carrollin tuotannoista, Neal Stephensonin ja Neil Gaimanin erittäin asialliset haastattelut sekä McDonaldin ja Johanna Sinisalon ehdat tieteisnovellit. Mitenkähän oma kehitykseni olisi kieroutunut, jos Vilppulan Ärrällä olisikin myyty Tähtivaeltajaa Portin sijasta? Yhtään känniraporttia juhlalehdessä ei kyllä ole.

TV50:ssä on huvittavia kosketuksia kolmekymmentä vuotta myöhempään nykyhetkeen: kansitaiteesta vastaavat Tatun & Patun tekijät Toivonen & Havukainen; Gaiman kertoo vaikeuksien vielä jonain päivänä saavan hänet kiinni; Nalle Virolainen esittelee pitkässä artikkelissa semmoista Suomessa tuntematonta lajityyppiä kuin true crime ja toistelee Jeffrey Dahmerin nimeä; Stephensonin haastattelussa puhutaan paljon siitä ihmeellisestä INTERNETISTÄ [sic]…

Oma juhlaerikoisuutensa lehdessä on sen sisältämä lahja. Jokaisen numeron mukana tuli yksi osa Sami Hynnisen Jaakko D. Kirveenvarsi -sarjakuvaa. Kaksi muuta sai pientä summaa ja anelua vastaan toimituksesta. Pieni, A6-kokoinen ja 8-sivuinen lehdykkä on ehtaa ug:ta, ja sopii varsinaisen lehden sarjakuvien jatkoksi. Vastaavia oheisia ilmestyi Tähtivaeltajassa sitten myöhemminkin, ja sarjakuvahan on ollut oleellinen osa lehteä ihan varhaisajoista asti. (Tätä kirjoittaessa uusin TV onkin sattumalta juuri sarjakuvanumero.)

TV50:stä muuten alkoi lehden liimaselkäkausi. Niitteihin ei ole ollut paluuta.

Katsottua: helmikuu 2025

Ville Salminen: Kaunis Veera eli Ballaadi Saimaalta. Aarne Tarkas: Villin Pohjolan kulta.

Matti Jurvan ja Tatu Pekkarisen kupletti Kaunis Veera kääntyi ensin jälkimmäisen kirjoittamaksi näytelmäksi, sitten Ville Salmisen ohjaamaksi elokuvaksi (1950). Kepeä ja hyväntuulinen musiikkifarssi tiivistää kesäteatterin ja iltamalavojen hengen, mutta toisaalta tänä päivänä se on myös väistämättä vanhentunut. Tsaarinajan höyrylotjan miehistö tarvitsee uutta kahvinkeittäjää, kun edellinen ylpistyy voitettuaan ostetut kauneuskisat. Äijät päättävät etsiä mahdollisimman ruman uudeksi piiaksi ja löytävät kurarunnissa uitetun romanitytön, joka on paitsi oikeasti kaunis myös omiaan paossa. Romanit kuvataan eksoottisena kansana, jolla on kummat tapansa – ja jotka välttelevät työtä ja varastavat valkoisten lapsia. Veeran hahmo sentään kuvataan omanarvontuntoisena naisena, mikä piristää muuta tunkkaisuutta. Jos elokuvan pystyy näkemään oman aikansa peilinä, se on oikein mukava vaikkakin yhdentekevä viihdyttäjä. Kipparikvartetin esittämä musiikki on mainiota, ja hahmoissa on hyviä tyyppejä – niin kuin Unto Laakson laivamies, joka puhuu lähinnä wellerismeillä, Elsa Turakaisen hyperaktiivinen ruhtinatar tai Kaarlo Wilskan lipevä urkkija.

Jos Lapin kultaryntäyksissä olisi cosplayattu amerikkalaisia lännenelokuvia, olisi todellisuus voinut näyttää Aarne Tarkaksen Villin Pohjolan kullalta (1963). Villi Pohjola -sarjan toinen osa tuntee western-klišeet ja soveltaa niitä verrattain hyvin fantasialappilaiseen maisemaan. Aika ja paikka ovat silti tarkoituksellisen epämääräiset; autoja on vaikka hevosilla pääosin kuljetaankin, dollarit ovat käytössä, olut on Koffia, saamelaisia kohdataan... Mistään puhtaasta parodiasta ei kuitenkaan ole kyse, todennäköisemmin ihan aidosta lajityypin arvostuksesta, vaikkei myöskään erityisen totisesta yrityksestä. Parodia syntyy pikemminkin katsojan mielessä, jonka on vaikea hyväksyä tuttuja naamoja stetsonien alla.

Gabriele Salvatores: Minä en pelkää. Nanni Moretti: Pojan huone.

Olen sanonut ennenkin, että italialaisilla elokuvaohjaajilla on ilmiömäinen kyky tavoittaa lapsuus. Gabriele Salvatoresin Minä en pelkää (Io non ho paura, 2003) on rikoselokuva, mutta ensisijaisesti se käsittelee lapsuutta. Niccolo Amanitì kirjoitti romaaninsa pohjalta käsikirjoituksen, jossa 1970-luvun hurjia vuosia kuvataan 9-vuotiaan pojan näkökulmasta. Sattumalta hän löytää autiotalon raunioista maakuoppaan piilotetun pikkupojan. Hiljalleen paljastuu, että kotikylän aikuiset, myös päähenkilön vanhemmat, ovat osallisia kidnappaukseen ja kiristykseen. Kaveriporukassaan ulkopuolinen lapsi ystävystyy kaapatun kanssa, mikä tarkoittaa tietenkin etääntymistä omista vanhemmista. Kauheasta aiheestaan huolimatta Minä en pelkää on kaunis elokuva. Viljavina lainehtivat pellot tuntuvat välillä olevan päosassa, ja niihin piiloutuvat lapset salaisuuksineen vain poukkoilevia palasia luonnon kiertokulussa. Ihminen yrittää löytää itselleen merkitystä ja arvoa muiden kustannuksella ja kuitenkin lopulta on pelkkä kouristeleva häiriötekijä suurempien asioiden mittakaavassa. Samaan aikaan Salvatoresin elokuva tarjoaa yhden tehokkaimmista kauhukuvista modernissa elokuvassa. Kun katsojakaan ei vielä tiedä, mitä kuopassa on, on portaattainen paljastus mahdollisuuksineen hirvittävä – lapsuuden irrationaalisen kauhun katsojaan hetkellisesti palauttava. Lopetus puolestaan puhuttelee järkeä ja tiedostettua tunnetta. Lasta kohtaan tunnettu rakkaus saa ristiriitaisen todistuksen. Minä en pelkää on lähes mestariteos; se ei ehkä ihan yllä mestari tasolle mutta kovin lähelle sentään.

Entä sitten kun lasta ei ole... Nanni Morettin Pojan huone (La stanza del figlio, 2001) tarttuu vastakkaiseen tilanteeseensa. Psykoterapeutti-isän perhe menettää teini-ikäisen poikansa sukellusonnettomuudessa. Jotenkin pitäisi pärjätä. Lyhyillä, usein kahden ihmisen dialogin varaan rakentuvilla kohtauksilla syntyy selviämisen, pärjäämisen, yrittämisen kuva. Kuinka yhden puuttuminen, itsesyytökset, muiden laukaisemat muistot tuntuvat ja kuinka voimaton niiden edessä on. Moretti, joka esittää myös pääosan lapsensa menettävänä isänä, luo pienistä ja vähäeleisistä kohtauksista vahvan ja ennen kaikkea hallitun kokonaisuuden menetyksestä ja surun kanssa kamppailusta. Harkitut pienet eleet, tietoinen musiikin käyttö, toteava näytteleminen, kameran hitaat zuumaukset – kaikki hienoja osoituksia ohjaajan otteesta aiheeseen. Terapeutin ammatti mahdollistaa samoin monenlaisia peilipintoja – kuten myös Enon ja Clusterin kappale.