Matti Järvinen (toim.): Pirunpullo ja muita vanhoja kauhukertomuksia. Helsinki 2018: Nysalor-kustannus. 141 s.
Nysalor-kustannuksen Matti Järvinen on tehnyt arvokasta työtä keräämällä vanhaa suomenkielistä (genre)kirjallisuutta ja julkaissut sitä monissa toimittamissaan antologioissa. Pirunpullo keskittyy käännettyyn kauhukirjallisuuteen, jota on julkaistu toista sataa vuotta sitten etenkin suomalaisessa lehdistössä.
Kymmenen novellin kokoelma on yhtä aikaa sekä monipuolinen että yhtenäinen. Joukossa on tyystin tuntemattomia tekijöitä ja tekstejä mutta myös klassisia nimiä, kuten Robert Louis Stevenson ja W. W. Jacobsin Apinan käpälä. Maantieteellisestä valikoima liikkuu etenkin Britanniassa, minkä lisäksi yksittäisiä novelleja on myös saksankieliseltä alueelta, Puolasta ja Ruotsista. Yhtä lukuun ottamatta tarinat ovat yliluonnollisia, joskin se voi tarkoittaa niin perinteistä kummitustarinaa, scifististä kehokauhua (Gustav Meyrinkin irvokas Preparaatti) tai ajan pseudotieteellistä esoteriaa. Viimeksi mainittua edustavat tuntemattomaksi jääneen nimimerkki F. H. Powerin Sähkövampyyri ja W. H. Hodgsonin Kummituslaiva Jarvee.
Kokoelman keskeinen teksti on Stevensonin pitkä nimitarina. Se on luonteeltaan synkeä satu pullossa elävästä demonista, joka toteuttaa omistajansa toiveet. Banaali aihe kasvaa Stevensonin käsittelyssä vaikuttavaksi rakkaustarinaksi. Esiin nousee myös toiseksi pisin kertomus, nuortenkirjailijana paremmin tunnetun L. T. Meaden Pelottavat silmät, joka on kauhusävyinen etsivätarina (vrt. jotkin Sherlock Holmes -kertomukset).
Erikoinen lisä on puolalaisen Kazimierz Przerwa-Tetmajerin proosarunoa lähentelevä kuolemankaipuun pohdinta. Sen lisäksi kaksi muutakin kokoelman tekstiä ovat vailla alkuperäisiä julkaisutietoja, koska niitä ei ole pystytty selvittämään. Vaikka tällainen ärsyttää pedanttia lukijaa, se ilahduttaa keräilijää, joka on saanut haltuunsa harvinaisuuden.
Järvisen tapa toimittajana on taustoittaa kokoelmiensa sisältöä tiiviissä mutta informatiivisissa esipuheessa ja kirjailijaesittelyissä. Hän myös jonkin verran stilisoi tekstejä, mikä lisää lukumukavuutta mutta harmittaa antikvaarisesti suuntautunutta. Tässä kokoelmassa muokkaukset lienevät vähäisiä.
Kokoelman keskeinen teksti on Stevensonin pitkä nimitarina. Se on luonteeltaan synkeä satu pullossa elävästä demonista, joka toteuttaa omistajansa toiveet. Banaali aihe kasvaa Stevensonin käsittelyssä vaikuttavaksi rakkaustarinaksi. Esiin nousee myös toiseksi pisin kertomus, nuortenkirjailijana paremmin tunnetun L. T. Meaden Pelottavat silmät, joka on kauhusävyinen etsivätarina (vrt. jotkin Sherlock Holmes -kertomukset).
Erikoinen lisä on puolalaisen Kazimierz Przerwa-Tetmajerin proosarunoa lähentelevä kuolemankaipuun pohdinta. Sen lisäksi kaksi muutakin kokoelman tekstiä ovat vailla alkuperäisiä julkaisutietoja, koska niitä ei ole pystytty selvittämään. Vaikka tällainen ärsyttää pedanttia lukijaa, se ilahduttaa keräilijää, joka on saanut haltuunsa harvinaisuuden.
Järvisen tapa toimittajana on taustoittaa kokoelmiensa sisältöä tiiviissä mutta informatiivisissa esipuheessa ja kirjailijaesittelyissä. Hän myös jonkin verran stilisoi tekstejä, mikä lisää lukumukavuutta mutta harmittaa antikvaarisesti suuntautunutta. Tässä kokoelmassa muokkaukset lienevät vähäisiä.
Simeoni Saapasnahkatornissa Itämeren Krouwissa. Lauantaina sinä 30. päivänä marraskuuta vuonna 1957 kello puoli kahdeksan jälkeen puolenpäivän. Turku 1957: Aleksis Kiven Seuran Turun kerho. 52 s.
Tässäpä varsinainen fandom-pienjulkaisu! Aleksisi Kiven Seuran Turun kerho (sittemmin Turun Aleksis Kivi -kerho) julkaisi 1957 pienen kirjasen nimeltä Simeoni Saapasnahkatornissa. Ellen aivan erehdy, se lienee käsiohjelmatyyppinen nide mainitun kerhon illanistujaisiin ravintola Itämeressä. Jonkin sortin teemaksi on valittu Seitsemän veljeksen kauhufantastinen jakso, jossa syyllisyytensä painama Simeoni kohtaa Lusifeeruksen. Ainakaan ennakkotietojen mukaan luvassa ei kuitenkaan ole olleet paholaismaiset bakkanaalit vaan sivistyneet kulttuurikekkerit.
Ruokalistalla on ”rusinamakkaraa ja kaaliksia”, ”metsän poikain pyytämää hirweä ynnä räätiköitä” ja jälkiruoaksi ”Simeonin unelmaa”, mitä se sitten onkaan ollut. Ohjelmaksi on luvattu niin kuvaelmaa, oopperaparodiaa kuin runonlausuntaa ja musiikkiesityksiäkin. Hyvä näin – vaan miksi satunnaisen selailijan ja lukijan kannattaa tämmöiseen huomionsa kiinnittää? Edellä mainittujen tilapäistietojen lisäksi julkaisu sisältää pari mielenkiintoista teksti.
Ensimmäinen on Toivo Lyyn runo pari kuukautta aiemmin menehtyneen Jean Sibeliuksen muistolle. Sibelius oli Aleksis Kiven Seuran ensimmäinen kunniajäsen. En tiedä, onko 14-säkeistä runoa julkaistu jossain Lyyn kokoelmassa – todennäköisesti on – mutta tässä sen kuvittelisi olevan ensimmäistä kertaa painettuna.
Toiseksi kirjanen sisältää kanslianeuvos Sakari Lehtosen humoristisen artikkelin Seitsemän veljeksen englanninkielisestä käännöksestä. Romaanin ensimmäisestä englanninnoksesta oli ilmestynyt tarkistettu laitos joitain vuosia aiemmin. Lehtonen nostaa esiin kääntämisen ongelmia, jotka varsinkin Kiven tekstissä konkretisoituvat: vieraskielisen synonymian mahdottomuus ja kielialueitten kulttuurierot. Kivellähän on roima joukko sanoja ja sanontoja, jotka suomalaisellekin ovat vieraita ja hämäriä, ellei hän ole sattunut elämään 1800-luvun puolivälin Palojoella. Joskus näistä on selvitty englanniksi selittäen, joskus yksinkertaistaen, joskus jättämällä väliin. Ja joskus virheellisesti. Seitsemän veljestä on myöhemmin käännetty englanniksi kahdesti (1991 & 2017). Olisi mielenkiintoista tietää, miten niissä on samat kohdat ratkaistu.
Ruokalistalla on ”rusinamakkaraa ja kaaliksia”, ”metsän poikain pyytämää hirweä ynnä räätiköitä” ja jälkiruoaksi ”Simeonin unelmaa”, mitä se sitten onkaan ollut. Ohjelmaksi on luvattu niin kuvaelmaa, oopperaparodiaa kuin runonlausuntaa ja musiikkiesityksiäkin. Hyvä näin – vaan miksi satunnaisen selailijan ja lukijan kannattaa tämmöiseen huomionsa kiinnittää? Edellä mainittujen tilapäistietojen lisäksi julkaisu sisältää pari mielenkiintoista teksti.
Ensimmäinen on Toivo Lyyn runo pari kuukautta aiemmin menehtyneen Jean Sibeliuksen muistolle. Sibelius oli Aleksis Kiven Seuran ensimmäinen kunniajäsen. En tiedä, onko 14-säkeistä runoa julkaistu jossain Lyyn kokoelmassa – todennäköisesti on – mutta tässä sen kuvittelisi olevan ensimmäistä kertaa painettuna.
Toiseksi kirjanen sisältää kanslianeuvos Sakari Lehtosen humoristisen artikkelin Seitsemän veljeksen englanninkielisestä käännöksestä. Romaanin ensimmäisestä englanninnoksesta oli ilmestynyt tarkistettu laitos joitain vuosia aiemmin. Lehtonen nostaa esiin kääntämisen ongelmia, jotka varsinkin Kiven tekstissä konkretisoituvat: vieraskielisen synonymian mahdottomuus ja kielialueitten kulttuurierot. Kivellähän on roima joukko sanoja ja sanontoja, jotka suomalaisellekin ovat vieraita ja hämäriä, ellei hän ole sattunut elämään 1800-luvun puolivälin Palojoella. Joskus näistä on selvitty englanniksi selittäen, joskus yksinkertaistaen, joskus jättämällä väliin. Ja joskus virheellisesti. Seitsemän veljestä on myöhemmin käännetty englanniksi kahdesti (1991 & 2017). Olisi mielenkiintoista tietää, miten niissä on samat kohdat ratkaistu.
Aleksis Kivi: Seitsemän veljestä. 2010–2011: YLE. Luk. Juhani Rajalin. – Teos on ilmestynyt alun perin 1870.
Klassikoista sanotaan, että niiden pariin voi palata kerta toisensa jälkeen ja aina löytää jotain uutta. Yleensä pidän tämmöistä sanahelinänä. A. Kiven Seitsemän veljestä kuitenkin tuntuu toimivan juuri niin.
Ensimmäisen kerran luin ”ensimmäisen suomenkielisen romaanin” yhdeksännellä luokalla, pakotettuna tietenkin. Eipä semmoiseen voinut kovin rakentavasti suhtautua. Nauratti lähinnä pussien heiluttelut ja mällin pyörittely suussa. Seuraavan kerran luin sen osana kirjallisuustieteen opintoja; tentissä ei muistaakseni kysytty mitään siitä. Silloin teos alkoi avautua mutta vain vaivoin. Kymmenisen vuotta myöhemmin, toisen lapsen syntymää odotellessa, kirja muuttui nautinnolliseksi ja nyt äänikirjana kuunneltuna, taas kahdentoista vuoden jälkeen, siitä kuoriutuu jälleen uusia asioita.
Seitsemän veljestä on merkillinen romaani sisäiskertomuksineen, lauluineen ja näytelmällisine dialogeineen. Se pitää sisässään useita kirjallisuudenlajeja ja vaihtuilee vaivatta romanttisen ideaalitason ja realistisen kansankuvauksen välillä. Tarina ei itsessään ole nykylukijalle merkittävä, mutta sen käsittelytapa ja kieli ovat. Kiven vahvasti murteellinen sanasto, omaperäinen kirjakielisyys sekä ylevää ja profaania sekoittava vuoropuhelu ovat säkenöivää kieltä, joka vieraudessaankin iskee syvälle jonkinlaiseen kansansieluun.
Se mikä tällä kertaa yllätti, oli proosakohtien rikkaus. Mielikuvissani Seitsemän veljestä typistyy aivan liian helposti johtolauseettomaksi vuoropuheluksi, jotka draamallisesti venyvät ja möyrivät paikoillaan. Helposti unohtuvat pitkät, kuvailevat narratiivijaksot, joissa Kiven lahjat sekä aistihavaintojen että kiivaankin toiminnan kuvaajana tulevat esille. Härkien takaa-ajo on voimakas, ja yllättäen minuun tällä kertaa puri parhaiten romaanin aliarvostettu viimeinen luku, jossa kronikoidaan veljesten myöhemmät vaiheet. Tähän puoleen tarinasta on aina kiinnitetty kovin vähän huomiota, suotta minun mielestäni.
YLEn tuottamassa luennassa vuosilta 2010–2011 lukijana on Juhani Rajalin. Hänen tasainen tyylinsä sopii sinänsä Kiven tekstiin, vaikka se latistaakin varsinkin dialogia, jota ei ole kirjoitettu yhden lukijan lausuttavaksi.
Ensimmäisen kerran luin ”ensimmäisen suomenkielisen romaanin” yhdeksännellä luokalla, pakotettuna tietenkin. Eipä semmoiseen voinut kovin rakentavasti suhtautua. Nauratti lähinnä pussien heiluttelut ja mällin pyörittely suussa. Seuraavan kerran luin sen osana kirjallisuustieteen opintoja; tentissä ei muistaakseni kysytty mitään siitä. Silloin teos alkoi avautua mutta vain vaivoin. Kymmenisen vuotta myöhemmin, toisen lapsen syntymää odotellessa, kirja muuttui nautinnolliseksi ja nyt äänikirjana kuunneltuna, taas kahdentoista vuoden jälkeen, siitä kuoriutuu jälleen uusia asioita.
Seitsemän veljestä on merkillinen romaani sisäiskertomuksineen, lauluineen ja näytelmällisine dialogeineen. Se pitää sisässään useita kirjallisuudenlajeja ja vaihtuilee vaivatta romanttisen ideaalitason ja realistisen kansankuvauksen välillä. Tarina ei itsessään ole nykylukijalle merkittävä, mutta sen käsittelytapa ja kieli ovat. Kiven vahvasti murteellinen sanasto, omaperäinen kirjakielisyys sekä ylevää ja profaania sekoittava vuoropuhelu ovat säkenöivää kieltä, joka vieraudessaankin iskee syvälle jonkinlaiseen kansansieluun.
Se mikä tällä kertaa yllätti, oli proosakohtien rikkaus. Mielikuvissani Seitsemän veljestä typistyy aivan liian helposti johtolauseettomaksi vuoropuheluksi, jotka draamallisesti venyvät ja möyrivät paikoillaan. Helposti unohtuvat pitkät, kuvailevat narratiivijaksot, joissa Kiven lahjat sekä aistihavaintojen että kiivaankin toiminnan kuvaajana tulevat esille. Härkien takaa-ajo on voimakas, ja yllättäen minuun tällä kertaa puri parhaiten romaanin aliarvostettu viimeinen luku, jossa kronikoidaan veljesten myöhemmät vaiheet. Tähän puoleen tarinasta on aina kiinnitetty kovin vähän huomiota, suotta minun mielestäni.
YLEn tuottamassa luennassa vuosilta 2010–2011 lukijana on Juhani Rajalin. Hänen tasainen tyylinsä sopii sinänsä Kiven tekstiin, vaikka se latistaakin varsinkin dialogia, jota ei ole kirjoitettu yhden lukijan lausuttavaksi.
Vilho Tarkiainen & Kari Tarkiainen: Mikael Agricola. Suomen uskonpuhdistaja. Helsinki 1985: Otava. 352 s + kuvaliite.
Kirjallisuudentutkija, professori Viljo Tarkiainen kokosi elämänsä viimeisten kahdenkymmenen vuoden aikana aineistoa sekä kirjoitti muistiinpanoja ja luonnoksia Mikael Agricolan elämänvaiheista. Kustantajakin oli olemassa, mutta valmista ei työstä koskaan tullut. Moninaisten vaiheitten jälkeen historioitsija Kari Tarkiainen muokkasi ja täydensi isoisältään jääneen työn. Lopputulos julkaistiin 1985 nimellä Mikael Agricola. Suomen uskonpuhdistaja. Nuoremman Tarkiaisen mukaan tekstimassasta noin puolet on hänen ja puolet isoisän kirjoittamaa. Itse epäilen luvussa olevan jonkin verran kaunistelua ja todellisuudessa teoksesta suuremman osan olevan lopulta Kari Tarkiaisen kirjoittamaa. Mutta ei sillä väliä, koska kirja taitaa edelleen olla paras yleisesittely Agricolasta ja hänen työstään.
Koska Agricola eli nelisensataa vuotta ennen kirjan kirjoittamista, on lähdetiedot hänen elämästään vähäisiä. Siksipä Tarkiaistenkin näkemys kohteestaan on hajanainen, hämärä ja epävarma. V. Tarkiaisen alkutöitten jälkeen lisätietoa oli kerääntynyt kuitenkin paljon. Agricolan elämäkerta vie teoksesta vajaan kolmanneksen: hänen perhetaustansa, opiskelunsa Viipurissa ja Wittenbergissä, uskonpuhdistajan roolinsa, lyhyen ja nöyryyttävänkin piispuutensa. Samalla Tarkiaiset taustoittavat ajan kulttuurisia oloja taiten.
Suurimman huomion saavat Agricolan teokset, joiden sisältöä ja työstöä käydään läpi tarkasti muttei mitenkään pedanttisesti. Agricolan käyttämät lähteet ja hänen oletetut työmetodinsa käsitellään, samoin hänen teologiaansa teosten taustalla. Tarkiaiset eivät nosta Agricolaa neron jalustalle vaan muistuttavat jatkuvasti, ettei hän toiminut yksin ja tyhjiössä vaan oli altis edeltäjiensä ja aikalaistensa vaikutukselle.
Lopuksi kirjassa pohditaan Agricolaa humanistina (etenkin bibliofiilinä), teologina ja viimein myös kirjakielen kehittäjänä. Viimeinen luku on summaus hänen valtavasta työstään runsain esimerkein höystettynä. Nykylukijalle vaikeana näyttäytyvät ortografia, murteellisuus ja kömpelyyskin saavat selityksensä. Teoksen päättää laaja liiteosasto, jossa on julkaistu esimerkiksi Agricolan kirjoittamia kirjeitä.
Koska Agricola eli nelisensataa vuotta ennen kirjan kirjoittamista, on lähdetiedot hänen elämästään vähäisiä. Siksipä Tarkiaistenkin näkemys kohteestaan on hajanainen, hämärä ja epävarma. V. Tarkiaisen alkutöitten jälkeen lisätietoa oli kerääntynyt kuitenkin paljon. Agricolan elämäkerta vie teoksesta vajaan kolmanneksen: hänen perhetaustansa, opiskelunsa Viipurissa ja Wittenbergissä, uskonpuhdistajan roolinsa, lyhyen ja nöyryyttävänkin piispuutensa. Samalla Tarkiaiset taustoittavat ajan kulttuurisia oloja taiten.
Suurimman huomion saavat Agricolan teokset, joiden sisältöä ja työstöä käydään läpi tarkasti muttei mitenkään pedanttisesti. Agricolan käyttämät lähteet ja hänen oletetut työmetodinsa käsitellään, samoin hänen teologiaansa teosten taustalla. Tarkiaiset eivät nosta Agricolaa neron jalustalle vaan muistuttavat jatkuvasti, ettei hän toiminut yksin ja tyhjiössä vaan oli altis edeltäjiensä ja aikalaistensa vaikutukselle.
Lopuksi kirjassa pohditaan Agricolaa humanistina (etenkin bibliofiilinä), teologina ja viimein myös kirjakielen kehittäjänä. Viimeinen luku on summaus hänen valtavasta työstään runsain esimerkein höystettynä. Nykylukijalle vaikeana näyttäytyvät ortografia, murteellisuus ja kömpelyyskin saavat selityksensä. Teoksen päättää laaja liiteosasto, jossa on julkaistu esimerkiksi Agricolan kirjoittamia kirjeitä.
Eino Kauppinen: Runoilija ja arvostelija sekä muita tutkielmia Aleksis Kivestä. Helsinki 1966: Otava. 124 s.
Professori Eino Kauppinen erikoistui tutkijanurallaan etenkin Aleksis Kiveen ja Pentti Haanpäähän. Vuonna 1966 häneltä ilmestyi kokoelma Runoilija ja arvostelija sekä muita tutkielmia Aleksis Kivestä. Muodoltaan vaatimaton kirja muistuttaa paljon Otavan tuon ajan joulujulkaisuja: mielenkiintoista mutta triviaalia asiaa spesifille yleisölle sekä laajemmin kulttuurihistoriasta kiinnostuneille.
Kauppisen tutkielmat eivät ole missään nimessä akateemisia tai erityisen tieteellisiä. Lähteitä mainitaan harvakseltaan ja aiempaan tutkimukseen ei viittailla. Kyse on pienistä Kiven henkilö- ja julkaisuhistoriaan liittyvistä katsauksista. Nimiessee tarkastelee Seitsemän veljeksen saamaa arvostelua, yllättäen ei kuitenkaan Aug. Ahlqvistin klassista kostokritiikkiä. Sen sijaan tutkittavana on aikoinaan julkaisematta jäänyt Agathon Meurmanin aivan yhtä tyly ja kitkerä arvostelu, jonka Meurman kirjoitti heti romaanin neljän ensimmäisen luvun ilmestyttyä. Hän ei siis malttanut odottaa koko teosta, kun jo pöyristyi likipitäen samoista seikoista kuin Ahlqvist myöhemmin. Kummallekin tuntuu olleen ohittamaton synti, kun Kivi ohittaa romanttiset ideaalit rosoisemman, realistisen kuvauksen tieltä. Meurmanin ironiasta paistaa peittelemätön tuohtumus.
Murskakritiikin lisäksi Kauppinen käsittelee muitakin Kivi-myyttiin oleellisesti kuuluvia seikkoja. Hän pohtii Kiven tuhoisaa suhdetta alkoholiin ja tämän kroonista rahapulaa (ja anteliaita ystäviä). Samoin avataan myytin syntyhetkiä – hänen viimeisiä aikojaan mielisairauden kourissa ja jo ennen kuolemaa alkanutta Kiven elämäntarinan kirjaamista yleiseen muistiin. Eliel Aspelin-Haapkylästä alkaen on muistettu köyhä, sairas ja väärinymmärretty A. Kivi.
Teoksensa loppupuolella Kauppisella on jatkotutkimuksellinen näkökulma. Hän päivittää lyhyesti tietoja Nummisuutarien ilmestymisestä (kuka maksoi ja mitä maksoi) sekä Lean ensi-illan yhteydessä pääosaa esittäneelle Charlotta Raalle lahjoitetusta kultaisesta rannerenkaasta (mainitsinkin spesifin kohdeyleisön?). Lopuksi Kauppinen nostaa esiin monta vielä tuolloin käsittelemätöntä Kiveen liittyvää kysymystä. Uskoakseni kaikkiin niihin ei vieläkään ole löytynyt vastausta.
Kauppisen tutkielmat eivät ole missään nimessä akateemisia tai erityisen tieteellisiä. Lähteitä mainitaan harvakseltaan ja aiempaan tutkimukseen ei viittailla. Kyse on pienistä Kiven henkilö- ja julkaisuhistoriaan liittyvistä katsauksista. Nimiessee tarkastelee Seitsemän veljeksen saamaa arvostelua, yllättäen ei kuitenkaan Aug. Ahlqvistin klassista kostokritiikkiä. Sen sijaan tutkittavana on aikoinaan julkaisematta jäänyt Agathon Meurmanin aivan yhtä tyly ja kitkerä arvostelu, jonka Meurman kirjoitti heti romaanin neljän ensimmäisen luvun ilmestyttyä. Hän ei siis malttanut odottaa koko teosta, kun jo pöyristyi likipitäen samoista seikoista kuin Ahlqvist myöhemmin. Kummallekin tuntuu olleen ohittamaton synti, kun Kivi ohittaa romanttiset ideaalit rosoisemman, realistisen kuvauksen tieltä. Meurmanin ironiasta paistaa peittelemätön tuohtumus.
Murskakritiikin lisäksi Kauppinen käsittelee muitakin Kivi-myyttiin oleellisesti kuuluvia seikkoja. Hän pohtii Kiven tuhoisaa suhdetta alkoholiin ja tämän kroonista rahapulaa (ja anteliaita ystäviä). Samoin avataan myytin syntyhetkiä – hänen viimeisiä aikojaan mielisairauden kourissa ja jo ennen kuolemaa alkanutta Kiven elämäntarinan kirjaamista yleiseen muistiin. Eliel Aspelin-Haapkylästä alkaen on muistettu köyhä, sairas ja väärinymmärretty A. Kivi.
Teoksensa loppupuolella Kauppisella on jatkotutkimuksellinen näkökulma. Hän päivittää lyhyesti tietoja Nummisuutarien ilmestymisestä (kuka maksoi ja mitä maksoi) sekä Lean ensi-illan yhteydessä pääosaa esittäneelle Charlotta Raalle lahjoitetusta kultaisesta rannerenkaasta (mainitsinkin spesifin kohdeyleisön?). Lopuksi Kauppinen nostaa esiin monta vielä tuolloin käsittelemätöntä Kiveen liittyvää kysymystä. Uskoakseni kaikkiin niihin ei vieläkään ole löytynyt vastausta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti