Mike Newell: Operaatio Donnie Brasco. Clint Eastwood: Verivelka
Mike Newell tuo minulle mieleen lähinnä romanttiset komediat ja toiminnalliset seikkailuelokuvat. Vuonna 1997 hän kuitenkin ohjasi täysverisen rikoskertomuksen Donnie Brasco. Tositapaukseen perustuva elokuva kertoo Johnnie Deppin esittämästä nuoresta FBI-agentista, joka soluttautuu New Yorkin magiapiireihin. Hänen kontaktinsa on Al Pacinon hienosti luonnostelema vanha kehäraakki, mafiaan romantisoiden suhtautuva mies, joka ei naiiviudessaan nouse koskaan edes korttelien pikkupomoksi. Miesten välille muodostuu kummallinen ystävyys, ja agentti alkaa lähentyä rikollisia menettää samalla otettaan omaan itseensä. Vaikka tarinassa ei ole hirveästi mitään yllättävää, se kyntää vanhaa peltoa itsevarmasti ja taidolla. Pacinon hahmo on se erityisyys, joka tekee Donnie Brascosta mieleenjäävän. Vaikka hän näkee, että piireissä noustaan vain ampumalla selkään, hän pakonomaisesti pitää kiinni "säännöistä" ja yrittää opettaa niitä suojatilleen. Depp puolestaan on hieman laimea agenttina, joskin parhaimmillaan hänessäkin on epätoivoista voimaa. Mafia ja FBI rinnastuvat hienovaraisesti elokuvassa, jonka särmät muutenkin piilevät pienissä yksityiskohdissa.
Ihan toisenlaista rikoselokuvaa edustaa Clint Eastwoodin Verivelka (Blood Work, 2002). Oudolla tavalla se jatkaa Eastwoodin tuotannon linjaa, jossa vanha mies yrittää vielä viimeisen kerran olla sankari, ja samalla se on 80–90-lukujen taitteen genre-elokuvan omanlaisensa perillinen. Eläköitynyt FBI:n profiloija saa sydämensiirron ja alkaa selvittää murhaa, joka on hänelle suonut uuden sydämen. Verivelka on tavallaan aikansa sarjamurhaajatrendin osa, toisaalta jatkoa eastwoodilaiselle poliisielokuvalle. Puhtaasti elokuvana Verivelka on kuin käsinukke-esitys siitä, mitä tämän kaltaiseen elokuvaan kuuluu. Kaikki tekevät periaatteessa hyvää työtä, mutta samalla jokainen hahmo ja jokainen tapahtuma pysyy etäisenä. Verivelkaa katsoo melkein kuin larppina kovaksikeitetystä rikostarinasta, jossa kaikki perusosaset loksahtavat paikoilleen mutta sydän on todellakin lainattu jostain muualta. Ja silti: paikoin kuvailmaisu on hämmentävän tehokasta ja varsinkin loppupuolella on hienoja ideoita.
Ihan toisenlaista rikoselokuvaa edustaa Clint Eastwoodin Verivelka (Blood Work, 2002). Oudolla tavalla se jatkaa Eastwoodin tuotannon linjaa, jossa vanha mies yrittää vielä viimeisen kerran olla sankari, ja samalla se on 80–90-lukujen taitteen genre-elokuvan omanlaisensa perillinen. Eläköitynyt FBI:n profiloija saa sydämensiirron ja alkaa selvittää murhaa, joka on hänelle suonut uuden sydämen. Verivelka on tavallaan aikansa sarjamurhaajatrendin osa, toisaalta jatkoa eastwoodilaiselle poliisielokuvalle. Puhtaasti elokuvana Verivelka on kuin käsinukke-esitys siitä, mitä tämän kaltaiseen elokuvaan kuuluu. Kaikki tekevät periaatteessa hyvää työtä, mutta samalla jokainen hahmo ja jokainen tapahtuma pysyy etäisenä. Verivelkaa katsoo melkein kuin larppina kovaksikeitetystä rikostarinasta, jossa kaikki perusosaset loksahtavat paikoilleen mutta sydän on todellakin lainattu jostain muualta. Ja silti: paikoin kuvailmaisu on hämmentävän tehokasta ja varsinkin loppupuolella on hienoja ideoita.
Oleg Rjaskov: Pultavan taistelu
Suuren Pohjan sodan ratkaisu lähestyy, kun sekä Ruotsin kuningas Kaarle XII että Venäjän tsaari Pietari Suuri ovat matkalla Pultavaan (nyk. Ukrainaa). Ranskan Ludvig XIV haluaa pysyä sodasta erossa mutta on kuitenkin utelias tapahtumista. Hän lähettää kaksi aatelismiestä tarkkailijoikseen, rangaistuksena rakastajatartaan koskeneen kaksintaistelun käymisestä. Tämä on alkuasetelma venäläiseen elokuvaan Pultavan taistelu (Sluga gosudarev, 2007). Helposti voisi olettaa, että se on nationalismia pursuava sotaelokuvan, mutta yllätyksekseen katsoja saa eteensä ehdan vanhan ajan seikkailuleffan.
Oleg Rjaskovin kirjoittama ja ohjaama elokuva sisältää niin näyttävää miekkailua kuin komeaa puvustusta, niin veijarikomediaa kuin tiheää sodankuvausta. Kokonaisuus ei ole täysin tasapainoinen, mutta kunnianhimoinen se on. Asia saattaa korjautua pari vuotta sitten ilmestyneessä uudessa leikkauksessa. Valitettavaa on etenkin paikoin halpahintainen kuvaus, joka tuntuu lähinnä suuren budjetin Hovimäki-jaksolta. Vaikutelmaa korostaa runsas ja kömpelö hidastuksen käyttö. Outo ratkaisu on myös Ukrainan metsissä venäläissotilaita vaaniva musta ratsastaja, vaikka hän saakin myöhemmin sinänsä kelpo selityksen.
Pultavan taistelu (jonka alkuperäinen nimi olisi suomeksi jotakuinkin ’hallitsijan palvelija’) antaa ilahduttavaksi hahmojensa puhua omia kieliään. Venäjän, ruotsin ja ranskan lisäksi kuullaan ainakin puolaa ja ukrainaa. Hahmojen moninaisuus näkyy myös elokuvan arvotuksissa: Vaikka tsaari kuvataan nimensä mukaisesti suurena sotilaana, ei hänkään ole yksiselitteisen positiivinen henkilö. Oikeastaan kukaan elokuvan hahmoista ei ole läpeensä miellyttävä, mutta moni heistä on samaistuttava. Tämä on pieni saavutus. Katsojan kannalta ambivalentti loppuratkaisu on yllättävä.
Pultavan taistelua tekisi mieli arvioida ja katsoa nykypäivän näkökulmasta. Venäläiset sotimassa Ukrainassa on lähtökohtaisesti häiritsevä ajatus. Elokuvasta alkaa helposti etsiä propagandistisia piirteitä. Eivät ne silti ilmeisiä tai erityisen tahallisia ole. Pultavan taistelu moderni näkemys perinteikkäästä swashbuckler-elokuvasta, mielenkiintoinen monin tavoin vaikkei missään nimessä läheskään täydellinen.
Federico Fellini: Vetelehtijät. La strada – Tie
Federico Fellinin läpimurtoteos oli hänen toinen ohjauksensa, Vetelehtijät (I vitelloni, 1953). Siinä yhdistyvät jo monet niistä seikoista, jotka myöhemmin hioutuivat Fellinin tuotannon ytimeen: toden ja kuvitelman vastakkainasettelu ja niiden rajapinnan ylittäminen, yksilön asema ryhmän osana, nostalginen muisti... Vetelehtijät seuraa viiden nuorehkon tyhjäntoimittajamiehen elämää. Kukin tavallaan toteuttaa joutilaisuutta, joka voi ilmetä naisseikkailuina, sitoutumattomuutena, kyvyttömyytenä työntekoon, riippuvuutena äidistä mutta myös vaivattomuutena tai omassa kärsimyksessä rypemisenä (haihatteleva näytelmäkirjailija). Kun elämä ja itsestään vastuuta ottavat ihmiset alkavat potkia vastaan, seuraa semmoisesta konflikteja. Fellinin tyyli yhdistelee jo varhain koomista ja arkista, traagistakin hyvin saumattomasti. Yhtä saumatonta on yhteisön episodimainen kuvaus, joka soljuu itsekseen eteenpäin vaivattomasti kuin kalenteriviikko. Päähenkilöiden illuusiota oman elämänsä erityisyydestä käsitellään hellän ymmärtävästi, eikä lopun maaltapakokaan ole saarnaten kerrottu; päinvastoin kuten maaginen kuva junan ohittavista nukkujista osoittaa. Muutenkin Vetelehtijät on hallittu ja tiukasti ohjaajan hyppysissä pysyttelevä elokuva, joka ei etene sellaisella unilogiikalla kuin jotkin hänen myöhemmistään vaan pikemminkin muistojen kerrostuneisuuden varassa.
Vetelehtijöiden naistenmies Fauston ja hänen nuoren, miehen itsekkyyden takia kärsivän vaimonsa kuvio toistuu pääpiirteissään Fellinin seuraavassa elokuvassa, La strada – Tie (1954). Tyylilaji vain on muuttunut naturalistiseksi saduksi. Köyhä äiti käytännössä myy tyttärensä kiertävän sirkuslaisen avustajaksi. Tytär Gelsomina on erikoinen ja omalaatuinen, kovin chaplinilaisittain elehtivä luonnonlapsi. Häntä voimamies Zampanó kohtelee kuin omaisuuttaan, kun ei muutenkaan osaa. Vasta liian myöhään mies tajuaa, mitä oikeasti tuntee. La strada on nimensä mukaisesti tie-elokuva, jossa epätasainen pariskunta matkaa yhteiskunnan ulkopuolella ja reunamilla, niin sirkusseurueessa kuin nunnaluostarissa. Jälleen ollaan toden ja illuusion rajamailla, jossa mielikuvitus ja toiveet ovat yhtä relevantteja kuin todellisuus.
Vetelehtijöiden naistenmies Fauston ja hänen nuoren, miehen itsekkyyden takia kärsivän vaimonsa kuvio toistuu pääpiirteissään Fellinin seuraavassa elokuvassa, La strada – Tie (1954). Tyylilaji vain on muuttunut naturalistiseksi saduksi. Köyhä äiti käytännössä myy tyttärensä kiertävän sirkuslaisen avustajaksi. Tytär Gelsomina on erikoinen ja omalaatuinen, kovin chaplinilaisittain elehtivä luonnonlapsi. Häntä voimamies Zampanó kohtelee kuin omaisuuttaan, kun ei muutenkaan osaa. Vasta liian myöhään mies tajuaa, mitä oikeasti tuntee. La strada on nimensä mukaisesti tie-elokuva, jossa epätasainen pariskunta matkaa yhteiskunnan ulkopuolella ja reunamilla, niin sirkusseurueessa kuin nunnaluostarissa. Jälleen ollaan toden ja illuusion rajamailla, jossa mielikuvitus ja toiveet ovat yhtä relevantteja kuin todellisuus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti