Enzo G. Castellari: Valkoinen tappaja
Koska hai on kalkkuna? Silloin kun se on Valkoinen tappaja.
Spielbergin Tappajahain vanavedessä ui valkokankaille ja videovuokraamoihin parvi jos jonkinlaista ihmiselle kohtalokasta petoa. Yksi ilmeisimmistä haaskansyöjistä oli italialainen Enzo G. Castellarin ohjaama L'ultimo squalo (1981) eli Valkoinen tappaja. Se ratsastaa ihan avoimesti alkuperäisellä valkohaikauhulla – jopa niin että asiaa puitiin ihan lakitupaa myöten.
Spielbergin Tappajahain vanavedessä ui valkokankaille ja videovuokraamoihin parvi jos jonkinlaista ihmiselle kohtalokasta petoa. Yksi ilmeisimmistä haaskansyöjistä oli italialainen Enzo G. Castellarin ohjaama L'ultimo squalo (1981) eli Valkoinen tappaja. Se ratsastaa ihan avoimesti alkuperäisellä valkohaikauhulla – jopa niin että asiaa puitiin ihan lakitupaa myöten.
Pikku merenrantakylä valmistautuu juhliin, mutta jumalavita kun iso hainretale rupeaakin häiritsemään. Sitten lähdetään sukeltelemaan jne.
Suurin hauskuus Valkoisessa tappajassa on katsoa sitä Tappajahaita vasten ja panna merkille, miten yksi yhteen ne paikoin kulkevat. Suurin ero syntyy yleensä budjetin nollien määrästä ja siinä, ettei italialaisilla ole tarjota yhtä ikonista musiikillista teemaa hailleen kuin John Williamsilla. Muuten De Angelisin veljesten musiikki on mallikasta italopopprogea. Kuvissa ei lainata vain Spielbergiä, sillä onpa alussa aika selvä viittaus Hitchcockin Takaikkunaankin. Eikä Castellari mikään tumpelo olisi omin avuinkaan; hän on pätevä ammattilainen, joka ei tyydy helpoimpaan edes kopioidessaan. Käsikirjoitus sen sijaan keskittyy vain kivoihin kohtauksiin ja jättää pois sellaiset tylsäilyt, joissa vain kasvatetaan hahmoja. Toiminta on ykkösasia, ja säännöllisin väliajoin katsojalle tarjoillaan adrenaliinirykäyksiä.
Iso osa näyttelijöistä on yhdysvaltalaisia (suomijulkaisun kieli on englanti), isoimpana nimenä Vic Morrow. Se merkitsee ekstralatteutta. Italialainen roolitus olisi todennäköisesti tuonut muassaan edes hieman lisää camp-arvoa. Itse hai näyttäytyy joko arkistokuvina tai sitten valtavana vaahtomuovipäänä, joka vaanii siellä täällä suu auki.
Tyhmä kalkkunaelokuvahan Valkoinen tappaja on, mutta se tietää sen itsekin eikä yritä esittää muuta.
Suurin hauskuus Valkoisessa tappajassa on katsoa sitä Tappajahaita vasten ja panna merkille, miten yksi yhteen ne paikoin kulkevat. Suurin ero syntyy yleensä budjetin nollien määrästä ja siinä, ettei italialaisilla ole tarjota yhtä ikonista musiikillista teemaa hailleen kuin John Williamsilla. Muuten De Angelisin veljesten musiikki on mallikasta italopopprogea. Kuvissa ei lainata vain Spielbergiä, sillä onpa alussa aika selvä viittaus Hitchcockin Takaikkunaankin. Eikä Castellari mikään tumpelo olisi omin avuinkaan; hän on pätevä ammattilainen, joka ei tyydy helpoimpaan edes kopioidessaan. Käsikirjoitus sen sijaan keskittyy vain kivoihin kohtauksiin ja jättää pois sellaiset tylsäilyt, joissa vain kasvatetaan hahmoja. Toiminta on ykkösasia, ja säännöllisin väliajoin katsojalle tarjoillaan adrenaliinirykäyksiä.
Iso osa näyttelijöistä on yhdysvaltalaisia (suomijulkaisun kieli on englanti), isoimpana nimenä Vic Morrow. Se merkitsee ekstralatteutta. Italialainen roolitus olisi todennäköisesti tuonut muassaan edes hieman lisää camp-arvoa. Itse hai näyttäytyy joko arkistokuvina tai sitten valtavana vaahtomuovipäänä, joka vaanii siellä täällä suu auki.
Tyhmä kalkkunaelokuvahan Valkoinen tappaja on, mutta se tietää sen itsekin eikä yritä esittää muuta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti