Katsottua: syyskuu 2023

Teuvo Tulio: Unelma karjamajalla. Sellaisena kuin sinä minut halusit

Unelma karjamajalla (1940) jatkaa Teuvo Tulion maalaismelodraamojen sarjaa. Tyylilaji on kuitenkin yhä hieman myöhempiä aikoja rauhaisampi ja lähempänä muuta aikakauden draamaa. Ruotsalaiseen näytelmään perustuva elokuva kertoo köyhästä orpotytöstä, johon rikkaan talon poika iskee silmänsä ja jonka tämä palkkaa piiaksi. Pojassa on hulivilin vikaa, ja hän on vaikeuksissa niin velkojensa kuin pian toimeen piian kanssa. Tulio hyödyntää jälleen lajityypin ja suomalaisen luontokuvauksen klišeitä häpeämättömästi hyödykseen. Tulos on suomifilmiä yhdelletoista käännettynä, vaikka kontrastit eivät ole vielä aivan mahdottoman jyrkkiä ja eroottinen kiihko on pidätellympää kuin vaikkapa Tulipunakukassa. Tutkija Juha Seitajärvi on epäillyt sävyn syntyvän Tulion latvialaistaustasta, joka saa suomalaisuuden näyttäytymään omaperäisellä tavalla. Oman viehätyksensä tuovat pääosien amatöörinäyttelijät, tuore miss Eurooppa Sirkka Salonen ja jalkapalloilija Kaarlo Oksanen. Kaiken kaikkiaan Unelma karjamajalla on melko tyypillinen agraaridraama ja Tulion tuotannossa kumman löysä välityö.

Olisikohan Sellaisena kuin sinä minut halusit (1944) ensimmäinen arkkityyppinen Tulio-elokuva? Melodraaman sävyt ovat terävöityneet entistä mustavalkoisemmiksi, kun merimiehen ja hänen nuorikkonsa onni murenee. Nainen lähtee kotisaarelta, ja seurauksena on salamalaisittain "se tavallinen tarina". Peter von Bagh on maininnut tässä näkyvän äsken loppuneen sota-ajan allegorian. Lopputulos nähdään jo vaikuttavassa alkujaksossa, jonka dramaattisissa kuvissa esitellään öinen satamakaupunki ja prostituoiduksi ajautunut nainen. Ensimmäisiä vuorosanoja saa odottaa melkein kymmenen minuuttia, eikä niitä kaipaakaan, koska Tulion kuvakerronta on niin vahvaa. Ja senkin jälkeen hänen hyvin kirjalliset repliikkinsä ovat kuin pakotettuja muodollisuuksia. Tulio olisi ollut kotonaan mykkäelokuvassa.

Darren Aronofsky: Blak Swan. Michael Powell & Emeric Pressburger: Punaiset kengät

Kun elämä ja taide törmäävät yhteen, jäljelle jää tanssi. Darren Aronofsky on kieltänyt, että hänen Black Swaninsa (2010) olisi tietoisesti saanut vaikutteita Michael Powellin ja Emeric Pressburgerin Punaisista kengistä (The Red Shoes, 1948). Mutta miten olisi mahdollista, että kaksi englanninkielisen elokuvan kenties merkittävintä balettielokuvaa eivät kuuluisi yhteen?

Kumpikin elokuva käsittelee taiteen, sen tekijöiden ja elämän rajapintaa; kumpi on tärkeämpää lopulta ja kumpi määrittää toisen. Black Swanin päähenkilö kamppailee dominoivan äidin, käden ulottuvilla olevan huippuroolin ja tukahdutettujen tunteiden keskellä. Punaisten kenkien prima ballerina saisi kaiken, mutta rakkauden valitessaan hän menettää tanssin. Edellinen yltää suureen taiteelliseen saavutukseen elämänsä ja mielenterveytensä kustannuksella, jälkimmäinen saa vapauden elää kun hylkää taiteen.

Punaiset kengät on komea melodraaman, taitelijakuvauksen ja tanssielokuvan rajankäyjä. Se operoi sulavasti niin monella tasolla, että on helppo sanoa sen olevan ylipäänsä loistavaa elokuvaa. Tanssi ja elokuva ovat yhtä siinä kenties hienommin kuin yhdessäkään musikaalissa. Puolivälin pitkä balettijakso ei ehkä ole hienoa balettia mutta se on loisteliasta elokuvaa – sekä kuvakerronnaltaan että teknisesti.

Black Swan on etupäässä paineessa särkyvän psyyken kuvaus. Siinäkin tanssi hehkuu kirkkaasti mutta palvelee kuitenkin lopulta draamaa. Kerronta haastaa katsojaa eikä anna itsestäänselviä tulkinnan mahdollisuuksia. Se mikä lopulta on totta, ei ole oleellista – tärkeintä on, paljonko on valmis antamaan taiteen puolesta.

Mitsutake Kurando: Samurai Avenger: The Blind Wolf. The Butcher Brothers: The Violent Kind

Mitsutake Kurandon Samurai Avenger: The Blind Wolf (2009) on ehtaa sleazea. Rikollispomo tappaa amerikanjapanilaisen miehen perheen ja sokaisee tämän itsensä. Kostoa hautovasta miehestä tulee A. W. Yrjänän näköinen sokea samurai, jonka on kohdattava autiomaassa seitsemän salamurhaajaa ennen pääsyä maaliinsa. Mitsutake on tarantinonsa katsonut (Kill Billin varsinkin) – tyyli on kaikki kaikessa. Typerästäkin tarinasta tulee uskottava kun sen tekee poseeraten. Väkivalta on verisen visuaalista, lähes joka nainen on yläosattomissa, näyttelijät ovat huonoja ja efektit Amigalla tehdyn näköisiä – mutta koko homma on tehty semmoisella rakkaudella, että se vie mukanaan. Vaikka budjetti on ollutkin näkkileipäpaketin luokkaa, näkemyksellisyys korvaa puuttuvat taalat. Harmi että taistelukohtauksiin ei riitä alkeellisintakaan taitoa kellään muulla kuin leikkaajalla. Onneksi toiminnan keskeyttää säännöllisesti periamerikkalainen kertojaääni, joka selittää tapahtumia ja tuo mieleen Russ Meyerin elokuvat.

Rehellistä roskaa on myös "The Butcher Brothersin" The Violent Kind (2010). Se on tyylitietoinen kunnianosoitus 70-luvun eksploitaatiolle. Käsivarakamera heiluu erikoislähikuvissa liivijengiläisistä panemassa, pieksemässä ja pilettämässä. Moottoripyöräkerhon kemut saavat synkän käänteen, kun lähistöllä alkaa norkoilla revontulien loisteessa virnuilevia hahmoja, jotka tekevät soveltavaa magiaansa ja saavat ystävät ja eksät hyökkäämään viattomien jengiläisten kurkkuihin. Elokuvassa on itsetarkoituksellista kökköyttä mutta mitenkään koominen se ei yritä olla. Totisuus ja tyylitellyn "dokumentaarinen" rosoisuus ovat sen keinoja synnyttää esikuviensa painostavaa tunnelmaa. Lämmin värimaailma ja verinen vinksahtaneisuus tuovat mieleen Tobe Hooperin Moottorisahamurhat, yliluonnollinen mökkihöperyys Evil Deadin. Rujoutta löytyy mutta energiaa jää kaipaamaan; tyylilaji vaatisi nykyään itsetietoista överiyttä. The Violent Kind on varma pastissi mutta sellaisenaan automaattisesti vanhentunut; se ei ole mitenkään kummoinen elokuva mutta Internet-mainettaan parempi sentään, paljon parempi. Viimeinen puolituntinen sisältää monta vahvaa juttua.

Tony Jaa & Panna Rittikrai: Ong Bak 2. Rob Minkoff: The Forbidden Kingdom – kaksi mestaria

Tony Jaan ja Panna Rittikrain ohjaama, thaimaalainen Ong Bak 2 (2008) on käsittääkseni esiosa ykköselle ja sellaisenaan aivan ymmärrettävää katsottavaa sellaisellekin, joka ei ole aiempaa nähnyt. Tarina muistuttaa jotain minkä olen kuullut ennenkin: nuori aatelispoika jää orvoksi ja päätyy opiskelemaan soturiksi kostaakseen. Omalaatuisuus syntyykin miljööstä – 1400-luvun Thaimaasta. Maisemat ovat komeita ja muutenkin ulkoiset avut ovat kohdallaan. Ohjaus kuitenkin lainaa paljon länsimaisista ja aasialaisista toimintaelokuvista. Musiikki on mahtipontista, hidastuksia viljalti ja juonenkäänteitä ei tarvitse hirveästi arvuutella. Taistelukohtauksissa on brutaalia voimaa, ja osaavan stuntmiehenäkin Jaa on pääosassa taitava joskin hyvin yksi-ilmeinen. Erityismaininnan ansaitsee norsun käyttö kamppailualustana.

Idea tuntuu ennakolta tuhoon tuomitulta: Tuodaan kaksi Hollywoodiin siirtynyttä hongkongilaisen toimintaelokuvan suurta nimeä yhteen myöhällä iällä ja laitetaan heitä ohjaamaan mies, joka on lähinnä tehnyt animaatioita... Näin kävi, kun Jackie Chan ja Jet Li päätyivät Rob Minkoffin ohjaukseen The Forbidden Kingdom – kaksi mestaria (2008). Mutta suure(hko)lla sydämellähän se on tehty. Amerikkalainen kungfu-leffafani herää suosikkiensa muinaisesta Kiinasta ja päätyy perinteisiin juonenkäänteisiin. Vaikka periaatteessa kyse on Last Action Hero -variaatiosta, on Forbidden Kingdomissa ihan omaakin charmiaan. Siihen tosin vaikuttaa, kuinka paljon tunnistaa viittauksista ja paljonko välittää pohjateksteistä. Mikään kreisifarssi se ei kuitenkaan ole vaan kunnianosoitus. Vaijeriakrobatia on tyylillä tehtyä, ja koomisuus itse asiassa vain tehostaa meininkiä. Vaikka amerikkalaisuus onkin ikävää matkaseuraa, on taistelukohtauksissa sellaista paloa, joka nimenomaan puuttuu yleensä, kun jenkit yrittävät jäljitellä kiinalaisia. Niiden välillä on kuitenkin liikaa höttöä ja tavanomaisen fantasiaelokuvan rakennuspalikoita. Tekijöillä tuntuu silti olleen hauskaa, ja se välittyy katsojallekin.

Teuvo Tulio: Rakkauden risti. Levoton veri

Vaikka Teuvo Tulion ja Regina Linnanheimon yhteistyö palautuu aina Tulion ensiohjaukseen, on Rakkauden risti (1946) kuitenkin ensimmäinen säilynyt hänen elokuvansa, jossa Linnanheimo näyttelee. Se on myös piste, josta eteenpäin Linnanheimon käsikirjoitustyö on niin oleellinen osa Tulio-elokuvaa, että heitä on ajateltava kanssa-auteureinä. Rakkauden risti toistaa tekijöittensä tyypillistä "langennut nainen" -aihetta. Uutta on sen käsittelytapa, joka sivuaa suorastaan goottilaista kertomusta. Mies haaksirikkoutuu majakkasaarelle ja saa kuulla tarinan majakanvartijan tyttärestä, jonka edellinen hylkymies on vietellyt matkaansa ja rappioon. Matkalla tämä kohtaa taiteilijan, joka haluaa maalata naisen ristillä riippumassa. Vaikka Rakkauden ristissä näkyy Tulion taipumus kierrätykseen niin kuvissa, äänissä kuin teemoissakin, ja lavasteet alkavat olla paikoin pahvisen näköisiä, on siinä hurjaa näkemyksellistä. Ensimmäistä kertaa tulee sellainen olo, että Tulio tietää ohjaajana mitä haluaa tehdä. Rakkauden risti on hienon näköistä elokuvaa, jonka ei tarvitse hävetä eurooppalaisten aikalaistensa seurassa.

Samaan aikaan Rakkauden ristin kanssa Tulio (ja Linnanheimo) teki elokuvaa Levoton veri (1946), joka on eräällä tapaa yksi ohjaajan parhaista. Se on klassinen, joku voisi sanoa "vanhanaikainen", kolmiodraama. Kaksi siskosta rakastuvat samaan mieheen. Toinen saa tämän, mutta tragedian kohdatessa liittoa se happanee. Nainen sokeutuu, jolloin hänen mitään näkemättömien silmiensä alla alkaa salasuhde. Ankaraa melodraamaa siis jälleen. Ehkäpä ankarampaa kuin koskaan aiemmin. Musta on entistä mustempaa, ja sen lisäksi ei olekaan muuta kuin harmaan sävyjä. Kerronta on tiukkaa ja hallittua; kaikki etenee vääjäämättömästi kohti tuhoa; välähdyksenomaiset kohtaukset kertovat oleellisen siinä missä kouristelevasti katkeileva musiikkikin. Hannu Salmen toteamukseen Levottomasta verestä myöhäisenä mykkäelokuvana on helppo yhtyä. Loppua kohden voimistuvat kauhuelementit ovat melko ainutlaatuisia suomalaisessa elokuvassa Tulion lisäksi. Kuva Linnanheimosta mustissa laseissaan pitäisi olla kotimaisen elokuvan suuria ikonisia näkyjä.

Shimizu Takashi: Kikin lähettipalvelu. Kurosawa Akira: Elokuun rapsodia

Kadono Eikon lasten fantasiaromaani Majo no Takkyūbin tunnetaan meillä parhaiten Miyazakin animaatiofilmatisoinnista Kikin lähettipalvelu. Vähemmän tunnettu on myöhempi näytelty elokuvaversio vuodelta 2014. Vaan kylläpä se onkin vähäisempi elokuva. Shimizu Takashin ohjaus on pikkukivan näköinen mutta kliinisen tuntuinen lastenelokuva, jossa on hyvin vähän minkäänlaista syvyyttä. Tässä mielessä se muistuttaakin paljon monia suomalaisia 2000-luvun lastenelokuvia. Erikoisefektit, jotka tällaisessa tarinassa ovat oleellisia, tuovat mieleen lähinnä 90-luvun cgi-tehosteet. Luulin aluksi että elokuva olisikin jokin pienen budjetin tv-tuotanto. Mutta ei. Ei Kikin lähettipalvelu täysin ilman viehätystä ole, sillä sen tarina on riittävän kiehtova ja sitä paitsi, käsittääkseni, lähempänä pohjatekstiä kuin Miyazakin versio.

Elokuun rapsodia (Hachigatsu no rapusodī, 1991) on Kurosawa Akiran toiseksi viimeinen ohjaus. Se on pohjimmiltaan elokuva muutoksesta. Tarinassa serkusparvi on viettämässä kesälomaa isoäitinsä luona, kun heidän vanhempansa ovat katsomassa nuorena Yhdysvaltoihin muuttanutta ja nyt kuolevaa isoäidin veljeä. Näiden kolmen sukupolven – perinteistä japanilaisuutta edustavan vanhuksen ja Amerikan rikkauksille kumartavan, ensimmäisen sodanjälkeisen ikäluokan jälkeen tulee seuraava, jonkinlaista synteesiä etsivä – kautta tarkastellaan paitsi kulttuurin muuttumista myös kahden aiemman vihollismaan suhdetta. Taustalla on etenkin Nagasakin ydinpommin trauma. Myöhäis-Kurosawalle tyypilliseen tapaan Elokuun rapsodia on verkkainen ja eleetön. Tiukat kuvarajaukset ja rauhalliset leikkaukset antavat tilaa sanoille ja äänille; varsinkin luonto elää äänimaailmassa. Toisaalta muutama hyvin ajoitettu efektikuva on tehokas. Sotavuosiin palataan ainoastaan kertomuksina ja muistoina, dramatisoituja takaumia ei ole. Varsinkin Nagasakin muistomerkeille sijoittuvat jaksot ovat turhan saarnaavia. Sen kuitenkin korvaa kaiken toteavuuden jälkeen suorastaan järkyttävältä tuntuva loppukohtaus, jossa menneet vuosikymmenet rysähtävät pintaan myrskynä.