Mikin mysteerit - dekkaripokkarisarja nuorille

Kun puhutaan Disneystä, yleensä mieleen tulevat elokuvat, sarjakuvat, ehkä huvipuistot... Jos samassa lauseessa puhutaan Disneystä ja kirjallisuudesta, alkuhämmennyksen jälkeen muistaa, että onhan erilaisia lasten kuvakirjoja julkaistu vino pino. Niiden laatu ei yleensä liene kummoinen, mutta kohdeyleisöönsä ne purevat. Joku voi ehkä jopa muistaa Disneyn tuottamien luontodokumenttien kirjalliset sisarukset, joita ainakin minun lapsuudessani oli kirjastossa pitkä rivi.

Mutta että Disney-romaaneja – sellaisiahan ei ole. Eihän?

Disney-aiheisella proosalla on pitkä, vaikkeikaan ehkä kovin kunniakas, historia muuallakin kuin lasten kuvakirjoissa. Erilaisia Disney-universumeihin liittyviä kirjoja on ilmestynyt maailmalla yllättävän paljon, ja nykyään alati laajeneva yhtiö ujuttaa lonkeroitaan kaikkialle populaarikulttuurissa, mikä tuo mukanaan koko ajan myös suuremmat kirjamarkkinat heidän ulottuvilleen. Kuitenkin jos Suomessa mainitaan Disney, ajatellaan yleensä kahta asiaa: pitkiä animaatioelokuvia ja Ankkalinnaa. Jälkimmäisestä nyt ainakin on vaikea kuvitella kenenkään tekevän kaunokirjallisuutta. Ja kuitenkin nimenomaan sitä on suomeksikin ilmestynyt erään kirjasarjan verran.

Vuonna 2000 Helsinki Media julkaisi neliosaisen pokkarisarjan nimeltä Mikin mysteerit. Sarjan ensimmäisestä osasta ilmestyi myöhemmin myös kovakantinen painos, vuonna 2008. 

Tuon ensimmäisen kirjan, Murtotulvan, lopussa Mikki ja Minni Hiiri perustavat etsivätoimiston Ankkalinnaan, ja se luo kehyksen tuleville tarinoille. Kyse on siis dekkarikirjallisuudesta. Vaikka kirjojen yleisö on lapset ja nuoret, eivät kirjojen aiheet kuitenkaan jää tavanomaiselle lastendekkarien tasolle (päiväkotilaiset etsivät kadonnutta villasukkaa tai kutosluokkalaiset selvittävät salaperäisen lunttaajan tapausta). Pikemminkin ne mukailevat perinteisten, aikuisille suunnattujen rikoskertomusten tyypillisiä aiheita. Kirjasarjan kertomukset ovat selvästi sukua varsinkin Aku Ankan taskukirjoista tutuille sarjakuville, yleensä kai italialaisille, joissa Mikki toimii kovaksikeitettynä etsivänä ja poliisivoimien avustajana. Kolme ensimmäistä osaa kyllä perustuvatkin sarjakuviin, eivät tosin italialaisiin vaan Floyd Gottfredsonin 1930-luvun jatkosarjoihin. Tai jos eivät aivan perustu niin ainakin ovat ottaneet innoituksensa niistä.

Ensimmäinen kirja eli Murtotulva (Cases en cascade, 1997; perustuu Gottfredsonin sarjaan The Plumber's Helper, 1938) alkaa siitä, kun juuri LVI-firmaan pestautunut Hessu loukkaa itsensä ja Mikki joutuu tuuraamaan häntä. Mikki ei ymmärrä mitään putkitöistä, mutta se nähdäänkin firmassa vain etuna. Yhtiö tekee ainoastaan kaupungin putkityöylitarkastajan osoittamia korjaustöitä, nekin miten sattuu – ja kummasti juuri näiden urakoitten jälkeen kohteeseen murtaudutaan. Mikki avittaa tietenkin poliisia murtoaallon selvittelyssä. Loppuratkaisu, lähes Poirot-tyyliin esitetty, paljastaa monimutkaisen juonen rikosten taustalla. Tämä tarina tosiaan toimii lähtölaukauksena hiirten etsivätoimistolle.

Seuraava osa, Kummituskartano (Les fantômes se déchaînent, 1997; perustuu Gottfredsonin sarjaan The Seven Ghosts, 1936) on kallellaan kauhuun, kuten nimestäkin voi päätellä. Mikki ja Minni sekä heidän apunaan Hessu ja Aku lähtevät selvittämään kummittelutapausta. Erinäisten näppärästi rakennettujen yliluonnollisuuksien ja juonenkäänteiden jälkeen aaveiden takaa paljastuu salakuljettajajoukko.

Neljästä suomennetusta kirjasta kaksi ensimmäistä ovat parhaat. Niissä on yllättävän vetävät juonet ja sujuvaa kieltä. Asiat tapahtuvat nopeasti, kuten lasten- ja nuortenkirjallisuudessa kuuluukin, mutta missään vaiheessa tarina ei tunnu etenevän hätäisesti. Myös sopivasti rajattu tapahtumapaikkojen määrä auttaa pitämään kertomuksen kompaktina. Lapsenkin on helppo pysyä mukana käänteissä. Toisaalta lapsilukijaa ei aliarvioida, sillä vastaan tulee monta sellaista sanaa, jotka eivät joka lapsen leksikkoon vielä kuulu. Suomennosten kieliasu noudattaa koko sarjan ajan sitä Aku Ankka -lehden perinnettä, että käytetty sanasto on monipuolista, yllättävää, ehkä irrottelevaakin. Viia Viitanen on onnistunut käännöksessä paremmin kuin nämä romaanit ehkä edes ansaitsisivat.

Valitettavasti sarjan taso laskee kolmannessa osassa. Vaarallinen tehtävä (Mission secrète, 1997; perustuu Gottfredsonin sarjaan Mickey Mouse Joins the Foreign Legion, 1936) sijoittuu isolta osin muukalaislegioonaan. Alussa Mikki kaapataan, häntä kidutetaan (kana nokkii jyviä sidotun Mikin päältä), ja lopulta hän pääsee karkaamaan. Seuraavaksi hän tajuaa olevansa kansainvälisen rikollisuuden kintereillä ja "isänmaan vuoksi" päätyy salamatkustajaksi laivaan, jossa juonittelee itsensä Haukka-nimisen suurrikollisen apuriksi. Lopulta, kun päästään Afrikkaan ja muukalaislegioonaan, kuvioon ilmestyy vielä Musta-Pekkakin. Tarina on sekava, poukkoileva ja silti melko tylsä. Trillerijuonen riisuminen lapsille sopivaksi ei ole onnistunut kovinkaan hyvin.

Paljon paremmin ei onnistu myöskään mafiameininki Ankkalinnan malliin. Viimeisessä suomennetussa Mikki-mysteerissä, Likaista peliä (Sale affaire, 1997), etsivätoimistoa vastaan asettuu jälleen Musta-Pekka. Hän on aloittanut suojelurahan keräämisen kaupungin kaduilla. Samalla hänen savuverhona toimivan yrityksensä toimenkuvaan kuuluu myös poliisivoimien lahjominen ja lehdistön terrorisointi. Sattumalta(!) Mikki ja Minni ystävineen saavat väliaikaisesti toimitettavakseen sanomalehden, jonka avulla he paljastavat ankkalinnalaisille, millaista peliä kulisseissa oikein pelataan.

On myönnettävä, että Mikin mysteereissä on yritystä. Juonissa ei todellakaan ole aina menty aidan matalimmasta kohdasta. Valitettavasti kunnianhimo ei aina ole yhteismitallinen taidon kanssa. Kirjoittajat onnistuvat vaihtelevasti tiivistämään mutkikkaitakin tarinoita alle sadan sivun ohjemittaan ja kertomaan ne kielellä, jota nuori lukija kykenee seuraamaan.

Moni tarinoista toimisi lähes sellaisenaan ilman tuttuja ankkalinnalaishahmoja. Toisaalta näiden käyttäminen säästää kirjoittajilta vaivan esitellä tarinan henkilöitä. Lukijan oletetaan tuntevan hahmot etukäteen, heidän luonteensa ja toimintatapansa. Toisaalta kun tutut koomiset hahmot yhdistetään hyvinkin aikuisiin teemoihin, kuten korruptioon, on lopputuloksessa kiehtovaa ristiriitaisuutta.

Mikin mysteerien taustalla on ranskalainen sarja Walt Disney Collection Mystère, jossa ilmestyi vuosina 1997–2001 yhteensä 28 osaa. Sarjaa käännettiin myös saksaksi nimellä Detektei Maus vuosina 1997–1999 kahdeksan osan verran. Suomalaisissa niteissä taustatiedot ovat vähintäänkin sekavia. Teoksien alkuperäisnimiksi annetaan niiden saksalaiset vastineet, mutta suomennos mainitaan kuitenkin tehdyn ranskan kielestä. Tekijämerkinnöissä on suoranaisia virheitä. Toisen osan, Kummituskartanon, kirjoittajaksi mainitaan Shaïne Cassim, joka todellisuudessa on kirjan kuvittaja; oikea kirjoittaja on Benoît Basco, joka kirjoitti myös ykköskirjan. Kaksi seuraava osaa ovat Béatrice Nicodèmen kirjoittamat, mutta nelosessa kirjoittajaksi ilmoitetaan Basco. Myös nelosen kuvittaja on väärin: Ulrich Schroederin sijasta sen pitäisi olla Fernando Güell. Ei sillä, että kuvittajien tyyleissä olisi erityisempiä eroja. Kaikkien kirjojan kuvat ovat samasta hengettömästä Disney-tehtaasta.

Mikin mysteerit ei ole suurta kirjallisuutta, ei hyvää dekkarikirjallisuutta, ei edes kovin kummoista kioskikirjallisuutta. Se kuitenkin on suomenkielisten pokkarisarjojen joukossa mielenkiintoinen pikku kuriositeetti, joka jää helposti huomaamatta kohdeyleisönsä ja Disney-yhteytensä vuoksi.