Long-sam: Bright Figures

(Arvostelu on julkaistu alunperin Palasokeri.comissa 2009. Tekstiä on stilisoitu hieman.)

Long-sam

Bright Figures

Gigawatti Recordings gwcd003, 2009. Cd.

1. I Almost Forgot; 2. As if We Were Clouds; 3. Awake; 4. All the Difference It Makes; 5. Into Another; 6. Snow; 7. Soon; 8. Beautiful World. 

Long-sam on Elisabeth Underground -yhtyeestäkin tutun Sami Toroin sooloprojekti. Tällä nimellä julkaistiin jo 2001 ensimmäinen seiskatuumainen (yhdessä Jaakko Eino Kalevin kanssa), mutta vasta nyt on vuorossa varsinainen albumi.

Bright Figures on todellakin soolotuotos: Toroi on paitsi kirjoittanut ja esittänyt kaiken albumin musiikin myös äänittänyt, miksannut ja tuottanut sen. Tällaisessa lähestymistavassa on hyvät puolensa, vaikka esimerkiksi ulkopuolinen tuottaja yleensä kykenee osoittamaan paremmin musiikin suvantokohdat. Bright Figuresista huomaa, että tekijällä on vahva visio siitä, miltä hän haluaa kuulostaa. Se kuitenkin kostautuu jossain määrin yllätyksettömyytenä.

Bright Figuresin musiikissa sulautuvat keskenään Nick Drake -tyyppinen folktunnelmointi, indipop-sävyt ja paikoin hyvinkin vahvat elektroelementit. Läpi albumin tunnelma on hyvin rauhallinen, hämyisä, melankolinenkin. Levyn julkaisuajankohta osuu juuri kohdalleen kuulaitten syyspäivien soundtrackiksi.

Jo levyn aloittava kappale, "I Almost Forgot", määrää pitkälti, millä poluilla jatkossakin kuljetaan. Long-samin musiikki rakentuu toisiinsa tasapainoisesti kietoutuneista akustisesta kitarasta ja koneäänistä. Syntetisaattorien muovisuus yhdistettynä herkkään folk-kitarointiin toimii yllättävän hyvin, ja Long-sam saa yhdistelmästä monipuolisesti irti. Syntikat piristävät sävellyksiä reilusti, alun kappaleissa etenkin rytmipuolella. Yleissaundi on kirkas ja pehmeä, ei kuitenkaan kliininen. Vahvan soitinkuvan päällä Toroin laulu jää tuntumaan jokseenkin persoonattomalta vaikkakin sinänsä toimivalta. Laulumelodiat ovat nättejä ja helposti sulavia, mutta koukut puuttuvat ja kokonaisuutta leimaa harmittomuus.

Albumin suurin ongelma paljastuu hyvin nopeasti: eri kappaleet kuulostavat liikaa toisiltaan. Ensimmäiset kolme raitaa ovat keskenään hyvin samankaltaisia – puolitempoisia, melodisia tunnelmapaloja, jotka edetessään jäntevöityvät raskaampien synasaundien myötä.

Neljäs kappale "All the Difference It Makes" onneksi avaa uusia uria. Sen intron häiriöäänet ja napsut tuovat musiikkiin uutta säröä – vaikkakaan eivät kovin paljon – ja muutenkin taustat muuttuvat tämän kappaleen myötä alkua kiintoisammiksi. Kappaleessa on myös erittäin hyvä intrumentaaliväliosa. Jää helposti miettimään, kuinka hyvältä yksi täysinstrumentaali kuulostaisi jossain välissä albumikokonaisuutta.

Seuraavaksi kuultava "Into Another" onkin sitten levyn ehdottomasti keskeisin teos. Alkulevyn hämyinen leijunta väistyy pahaenteisemmän tunnelman tieltä. Kappale kasvaa hienosti vahvan rytmiseksi; viimeistään tässä vaiheessa mieleen tulee Depeche Moden nimi. Päälle laulettu, yksinkertainen ja rauhallinen melodia luo tyylikkään vaikutelman. Kappale kasvaa lopulta varsin jylhäksi ja seitsemän minuutin pituudessaan lisää Bright Figuresin massaa kiitettävästi. Ehdottomasti levyn huippuhetki.

Tämän jälkeen levy alkaa jälleen rauhoittuu asteettain. Materiaali on kuitenkin mielestäni vahvempaa kuin levyn alkupuolella. Toiseksi viimeisessä kappaleessa "Soon" syysaurinkoinen akustinen kitara palaa – syntyy mielleyhtymä Octopus Syngiin seesteisimmillään, ilman Intian-vaikutteita.

Levyn päättää sen toinen huippuhetki "Beautiful World". Rytmisestä ja reippaasta alusta huolimatta kyseessä on lopulta hyvin naiivinkaunis kappale. Yksinkertainen, tehokas melodia ja syntikkasaundit vievät ajatukset välttämättä johonkin Amigan aikoihin ja Chris Hülsbeckin musiikkiin; tunnelma ei ole aivan kaukana siitä, kun pelasi ensimmäistä kertaa Turrican II:n läpi.

Bright Figures ei ole pitkä levy, reilut puoli tuntia pitkä, ja se on ehdottoman hyvä. Jo nyt musiikki toistaa itseään paikka paikoin, vaikka useammilla kuunteluilla vivahteet ja sävyterot alkavat kuulua alati selvemmin. Toisaalta albumi on melko tiukka kokonaisuus, joka ei kaipaisikaan yhtään enempää materiaalia (paitsi ehkä sen yhden instrumentaalin). On aina piristävää, että artisti ei pakota levyä täyteen tai edes "kolmen vartin standardiin", kun kokonaisuus ei sitä kaipaa.