Stephen King yllätti lukijansa viime toukokuussa. Muutama päivää ennen romaaninsa The Outsider (suom. Ulkopuolinen, ilmestyy tammikuussa 2019) ilmestymistä hän julkaisi verkkosivuillaan uuden novellin, "Laurien". King ei tunnetusti ole vieras verkkojulkaisemisen kanssa, ei edes ilmaisten herkkupalojen. Novelli Riding the Bullet oli vuonna 2000 maailman ensimmäinen sähkökirjahitti, ja myöhemmin Kingin verkkosivuilla on ilmestynyt vapaasti luettavaksi monenlaista arkistonäytettä. Täysin uutta tekstiä häneltä ei kuitenkaan ole aiemmin päästetty tällä tavoin vapaaseen, maksuttomaan levitykseen.
King on helposti koukuttava kirjailija, jolla on ainutlaatuisen uskollinen fanikuntansa. Odotetusti "Lauriekin" sai innostuneen vastaanoton ja netin kommentit kiittelivät tuttuun tapaan Kingin tapaa kirjoittaa, hänen kykyään tuoda tarinaan "that intense, trademark King shocker" (Failing at Writing) ja luoda helposti lähestyttäviä henkilöhahmoja. Tietysti joitakuita tuntui sapettavan varsinaisen kauhuelementin puuttuminen, mutta suurin osa kommentoijista tuntuu viimein sisäistäneen se, että King kirjoittaa paljon muutakin kuin kauhua. Itse asiassa varsinkin viime vuosien novellituotannossaan hän on keskittynyt hyvin paljon vanhenemisen ja kuoleman odottamisen aiheisiin, ja vaikka mukana olisikin yliluonnollinen elementti, eivät niiden tarinat ole millään tavoin kauhua. Romaanituotannossaankin King teki pitkän kierroksen perinteisemmän jännityskirjallisuuden puolella Bill Hodges -trilogiallaan.
Itselleni Kingin teoksista kestävintä ja kiehtovinta osaa on aina ollut hänen lyhytproosansa – tarkoittaen myös suurta määrää pienoisromaaneja, jotka monelle muulle olisivat olleet täysiverisiä romaaneja ja julkaistu omina itsellisinä niteinään. Valitettavasti 1990-luvulla hänen aiemmin niin tehokkaasti tekstiä suoltanut novellimyllynsä alkoi yskähdellä. King itse käy tätä läpi Auringonlaskun jälkeen -kokoelmansa (Just after Sunset, 2008; suom. 2010) esipuheessa: 1970-luvun jälkeen novellien mitta alkoi kasvaa ja niitä syntyi yhä harvemmin. 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen puolivälissä hän alkoi tietoisesti kirjoittaa nimenomaan lyhyitä tekstejä. Kingin tämän vuosituhannen novellituotanto on ollut laadultaan hyvin vaihtelevia. Novellit olivat kyllä sinänsä sujuvasti kirjoitettuja, mutta liian usein ne rakentuivat lähinnä yhden idean ympärille – idean joka ei usein ollut kovin kummoinen. Toki yhä syntyi kiehtoviakin novelleja. Valitettavasti esimerkiksi edellä mainitussa kokoelmassa on "N"- tai "Mykkä"-novellien tapaisten hienojen luomusten lisäksi kaksinkertainen määrä melko yhdentekeviä tarinoita, joissa "mitähän tapahtuisi jos"-ideaa ei ole kyetty kehittelemään kovin pitkälle; "Hyvin tiukka paikka" kertoo ihan liian pitkälti siitä, kuinka bajamajasta karataan sontasäiliön kautta, ja "Kuntopyörän" kummitteleva nimilaite on kuin pastissi Kingin vanhoista miestenlehtinovelleista.
Kiintoisinta osaa Kingin uusimmassa novellituotannossa edustavat juuri vanhuutta ja kuolemaan valmistautumista käsittelevät tekstit. Ne eroavat Kingin aiemmasta lyhytproosasta monella tapaa: Niissä kirjailija ei pyri rakentamaan väkipakolla jännitystä, ei käyttämään kauhuelementtejä. Tunnelma tarinoissa kuten "Asterlife" tai "Herman Wouk Is Still Alive" on pikemminkin surumielinen, odottava. Resignaation tunne hallitsee näitä kertomuksia. Vaikka yliluonnollisia elementtejä olisikin (ja onhan niitä), ne noudattavat pikemminkin maagisen realismin kuin kauhukirjallisuuden säännönmukaisuuksia.
Tähän nähden "Laurie" on outo tapaus. Sen aiheita todellakin ovat ikääntyminen, kuolema ja luopuminen, mutta tällä kertaa King ei tunnu tietävän, mitä tarinallaan tekisi – ja lopulta tarjoaa lukijalle sen, mitä häneltä odotetaan, eli väkivaltaisen huippukohdan. “I recognize terror as the finest emotion and so I will try to terrorize the reader. But if I find that I cannot terrify, I will try to horrify, and if I find that I cannot horrify, I'll go for the gross-out. I'm not proud", hän kirjoitti jo Danse Macabressa (1981).
Kingillä on ollut jo pitkään tapana julkaista novelleja, joista hänellä ilmiselvästi on ollut aluksi pelkkä ydinajatus ilman tietoa tarinan tarkemmasta kulusta. Esimerkiksi novellissa "Piparkakkutyttö" on helppo nähdä, että kirjoittajan lähtöidea on nainen, joka käsittelee lapsensa kuolemaa aloittamalla pakkomielteisen juoksemisen. On varmasti tuntunut, että aiheella voisi ottaa kantaa, siinä voisi olla pointti. Sitten ei enää olekaan ollut selvää, mitä tällä idealla voisi tehdä, mitä itse tarinassa tapahtuu – mikä se pointti on. Niinpä King tekee kertomuksesta jännärin: hän varioi Misery-romaaniaan ja ydinajatuksensa sijasta päätyy kirjoittamaan kidnappaus- ja takaa-ajotarinan ilman sen suurempaa sanottavaa. (Novelli on alkuperäisen ilmestymiensä jälkeen julkaistu juuri Auringonlaskun jälkeen -kokoelmassa, jonka jälkisanoissa King selittää tarinan lähtökohdaksi näyn hiekkarannalla pakoon juoksevasta tytöstä, mutta että "tytön pitää aluksi juosta pakoon jotain muuta".)
"Lauriessa" hän päätyy samaan tilanteeseen. Novelli kertoo vaimonsa ja samalla elämänhalunsa menettäneestä vanhasta miehestä, joka saa siskoltaan hoidettavaksi koiran. Aluksi mies on vastahakoinen mutta pian heltyy ja päättää pitää lemmikin. Idea on ihan hyvä, varmasti sen avulla voisi kertoa jotain siitä, miten vanhuksilla on vielä elämää elettävänään tai miten tarvitsemme myötäeläjiä omaan arkeemme. Alkuun päästyään King ei kuitenkaan ryhdy varsinaisesti puhumaan minkään puolesta. Ehkä hän luottaa tarinan vaivihkaiseen symboliikkaan ja uskoo lukijan löytävän merkityksiä suunnasta, jonka novelli ottaa. Itse en kuitenkaan löydä paljon yhteneväisyyksiä tarinan alun tematiikan ja lopetuksen välillä. Vaikuttaa siltä kuin kirjailija olisi miehen ja koiran yhteisymmärryksen löydyttyä joutunut umpikujaa: mitä halusinkaan sanoa tällä tarinalla, miksi se on kertomisen arvoinen? Kun vastausta ei ole löytynyt, hän on päätynyt "trademark King shockeriin". Näyttämölle tuodaan ruumis, murskattu pää ja hirviö. Ei ehkä yliluonnollinen tällä kertaa mutta hirviö yhtä kaikki. Voidaan toki löytää yhtäläisiä merkityksiä päähenkilön kuolleen vaimon ja lopussa kurjan kohtalon kokevan ystävän välillä: elämän lyhyys, kuoleman yllättävyys ja vaikuttavuus… Ratkaisu tuntuu kuitenkin auttamatta väkinäiseltä.
Ilkeämielisen lukijan on helppo kuvitella King kirjoittamassa mielestään kuin Hemingway tai Carver korutonta ja yksinkertaista kieltä mutta omia trooppejaan hyödyntäen – mikä ei ajatuksena olisi lainkaan huono. Kingin tyyli ei vain taivu kovin helposti vähäeleisen toteavaksi kerronnaksi. Sielläkin, missä hän kirjoittaa yksinkertaisella ja toteavalla tyylillä, alkaa teksti rönsytä ja saada sivumerkityksiä. Pieniä vitsikkäitä heittoja, hänelle tyypillistä tuotemerkkien pudottelua, sivuhuomioita henkilöiden menneisyydestä tai sinänsä merkityksettömistä mielenliikkeistä riittää tässäkin novellissa. Vannoutuneille lukijoille tämä saattaa näyttäytyä teennäisyyttä ja kirjallisia temppuja välttelevänä konstailemattomuutena, mutta joskus hyvin usein se lopulta on vain yksinkertaisuutta ja maneeriutta.
Yksinkertaisuuden ehkä tajusi Stephen King itsekin, kun hän päätyi julkaisemaan "Laurien" ilmaisena Internetissä. Kansien väliin painettuna se varmasti olisi saanut suuren yleisön sydämet läpättämään, mutta ehkä King itse tajusi kyseessä olevan tavallista kevyemmän ja ohuemman tarinan, jota ei tällä kertaa kannata tarjota kulttuurilehtiin. Tämän vuosituhannen puolellahan hän on koettanut saada uskottavuutta kirjailijana julkaisemalla novellejaan, yleensä niitä vähemmän genrekirjallisia, lehdissä kuten Tin House tai New Yorker. Liike on ollut aivan oikea, koska aivan suotta King on leimautunut nimenomaan kauhukirjailijaksi. Myöhäisiän imagonkiillotustyön kannalta on parempi, että näin puolivillaiset kertomukset jäävät fanikunnan sisäiseksi kuriositeetiksi (vaikka sitten myöhemmin kirjamuotoiseen kokoelmaan painettunakin).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti