Satunnaisia pohdintoja, kritiikkejä, ajatelmia asioista joilla on sielu

lauantai 26. syyskuuta 2015

Deborah & Noodles, elämäni romanssi

I

Länsimainen ihminen opetetaan tavoille pääosin (populaari)kulttuurin avulla. Taiteen tehtävä on kertoa, miten kohdella muita ihmisiä, kuinka rakastaa, kuinka kuolla; se kertoo mikä on tärkeää, mikä halveksuttavaa. Yhtä aikaa taide on aikansa yhteiskunnan peili. Se säilyttää myöhempiä aikoja varten kuva siitä, keitä me olemme.

Onneksi suurin osa ihmisistä osaa ottaa syrjähypyn taiteen sylistä ja kohdata muita ihmisiä. Ihmiset eivät ole täydelliseksi hiottuja, kuten taideteos. (Sillä eikö huonoinkin tusinaromaani tai b-elokuva ole lopullinen? Myöhemmin hiottunakin alkuperäinen versio säilyy kollektiivisessa kaanonissa.) Tämän epätäydellisyyden vuoksi ihmiset pystyvät opettamaan toisilleen asioita, joita taide vain parhaimmillaan hipaisee. Ihminen on yllättävä, muuttuva, sopeutuva, vastaan hangoitteleva. Jokainen kohtaaminen ihmisen kanssa on ainutlaatuinen. Jokainen kokemus on peruuttamaton. Taide antaa periksi tulkinnoille, ihminen muuttuu tulkintojen mukana.

Sitten on meitä, jotka emme ehkä avaa kotimme verhoja päiväkausiin, ellei ole ihan pakko. Meitä jotka viihdymme muiden kuvittelemissa maailmoissa niin, että odotamme muiltakin samaa. "Minusta tuntuu että jos ihminen nostaa musiikin elämässään keskeiselle sijalle (ja sama kai pätee kirjoihin, elokuviin, näytelmiin, yleensä kaikkeen tunteita herättävään), hän ei voi panna rakkauselämäänsä järjestykseen, ei pitää sitä valmiina tuotteena. Sitä on koko ajan reposteltava, pidettävä se elossa ja kuohuntatilassa, sitä täytyy kaivella ja setviä, kunnes se on kaluttu puhki. Ehkä meikäläisten elämä on liian korkealentoista, koska imemme itseemme kaiket päivät tunnelatausta, ja niinpä meille ei riitä että olemme vain tyytyväisiä: meidän on oltava onnettomia tai tolkuttoman, hurmoksellisen onnellisia – –" (Nick Hornby: Uskollinen äänentoisto). Meille ovat läheisimpiä elokuvien, romaanien, laulujen henkilöt, jotka ottavat meidät vastaan aina samanlaisia, turvallisina. Me säännöstelemme seuramme oman kulloisenkin mielialamme mukaan, valitsemme sitä tukevan seuran. Suojaudumme inhimillisiltä järkytyksiltä samalla, kun rakennamme omasta elämästämme imitoivaa draamaa. Olemme oman elämämme don Quijoteja samalla, kun sokeina pilkkaamme muita samalla tavoin käyttäytyviä – vaikka kyse on vain siitä, että he ovat nähneet eri elokuvat ja lukeneet eri kirjat.

II

Näin Sergio Leonen Suuren gangsterisodan (Once upon a Time in America, 1984) ensimmäisen kerran lapsena televisiosta. En pysty sanomaan tarkempaa ajankohtaa, koska olen varma, että se tapahtui jouluna ja että elokuva esitettiin kahdessa osassa peräkkäisinä päivinä. Kuitenkaan esimerkiksi Elonet ei mainitse lainkaan tällaista; ehkä tietokanta ei listaa sarjamuotoisia esityksiä? Joka tapauksessa olin kymmenen tai yhdentoista, nykykäsitykseni mukaan aivan liian nuori näkemään tällaisen elokuvan (Alain Bergala olisi epäilemättä eri mieltä). Satuin vain olemaan television edessä ensimmäisen osan alkaessa tietämättä, mitä olin aikeissa nähdä. Mutta mitä lopulta näin, vaikutti minuun syvästi. Olen toistuvasti väittänyt, että Suuri gangsterisota avasi minulle elokuvan taiteena.

En voi väittää ymmärtäneeni Suurta gangsterisotaa. Varsinkin sen kolmessa eri aikatasossa liikkuva tarina hämmensi minua. Toisaalta elokuva on edelleen ja joka katselukerralla arvoituksellinen. Siinä on paljon varaa tulkinnalle, ja 2012 julkaistu "extended director's cut", joka palauttaa tarinaan muutamia teatteriversio(i)sta leikattuja kohtauksia, sotkee selityksiä entisestään. Itse olen yhä vakuuttuneempi tulkinnasta, jonka mukaan 60-luvulla tapahtuvat jaksot ovat syyllisyydentunnossaan piehtaroivan Noodlesin ooppiumihöyryisiä kuvitelmia. Tätä tukee paitsi tarinan hämäräksi jäävät yksityiskohdat (etenkin lopun kohtaus kadulla Noodlesin poistuttua Baileyn talosta, myös irrallisen oloinen frisbeeotos) myös elokuvan rakenne ja jotkin sen tekniset ratkaisut, kuten yllättävän leikkaukset kohtauksesta ja aikatasosta toiseen.

Ooppiumiluolan kiinalainen varjoteatteri rinnastuu Noodlesin päässä käytävään näytelmään. Noodles rakentaa itselleen tulevaisuuden, joka oikeuttaa hänen tekonsa, ystävien pettämisen joka johtaa näiden kuolemaan. Hän asettelee elämänsä merkittävät hahmot siihen asemaan, johon he hänen mielestään kuuluvat. Jokainen saa ansaitsemansa mukaan: Carol päätyy pölyttymään Baileyn säätiön holveihin täysin 30-lukulaisen elämänsä vastakohtana. Maxin Noodles nostaa kuolleista, jotta voi kuvitella tämän myöhemmin romahduksen ja kärsimyksen – Noodles on tehnyt vain palveluksen katkaisemalla Maxin elämän huipulla. Katkeransuloisimman kohtalon hän kuitenkin varaa Deborahille.

III

Deborah & Noodles oli ensimmäinen minuun syvästi vaikuttanut elokuvaromanssi, ensimmäinen monien ketjussa. (Ensimmäinen elokuvaihastus oli Disneyn Peter Panin lanteitaan peilaava Helinä-keiju.) Olisiko liioittelua väittää, että myöhemmät vaiheeni olisivat olleet toisenlaiset, jos en olisi alaluokkalaisena nähnyt Deborahia tanssimassa kapakan takahuoneessa ja paljastamassa takapuoltaan häntä salaa katselevalle Noodlesille? Tai kuullut Deborahin tunnustavan tunteensa Noodlesille lukemalla Laulujen laulua? Ensimmäisellä katsomiskerralla elokuvan vanhin aikataso tuntui luonnollisesti läheisemmiltä; ehkä se tuntuu edelleen. Viimeistään sen jälkeen olen katsonut maailmaa nostalgian sumeiden silmälasien takaa. Kuinka monta surullisenhaikeaa deborahia kohdalleni on osunut ilman että kukaan heistä sitä on edes tiennyt; he ovat olleet menneisyyden unikuvia jo tavattaessa.

Noodles joutuu vankilaan istumaan pitkää tuomiota. Siellä hän selviää ajattelemalla Deborahia ja lukemalla Raamatusta tämän siteeraamia säkeitä. Kun nuoruudenihastukset tapaavat Noodlesin vapauduttua, on aika kulkenut heille eri tavoin. Deborah on jatkanut elämäänsä ihmisten joukossa, kokenut ja oppinut. Noodles on jumittunut mielikuviinsa, stabiileiksi muuttuneisiin lapsenunelmiin, jotka eivät enää voi kohdata todellisuutta sellaisinaan. Tämä konkretisoituu hänen viedessään Deborahin prameille treffeille vain heille varattuun merenrantaravintolaan jousiorkestereineen. Noodles jatkaa siitä, mihin hän on mielessään jäänyt esimurrosikäisen tytön kanssa. Deborah on jättämättä hyvästejä, siirtymässä elämässään eteenpäin, elämässä tässä hetkessä. Ristiriita kärjistyy, kun Noodles raiskaa Deborahin auton takapenkillä. He eivät näe toisiaan yhtä pikaista vilkaisua lukuun ottamatta 35 vuoteen.

Muista naishahmoista kymmenvuotiaaseen minuun teki vaikutuksen teini-ikäinen Peggy. (Myöhemmin, aikuisiällä kiehtovaksi on muodostunut myös leonelaisen misogynisesti kuvattu Carol.) Seksiä rahasta tai kermaleivoksesta myyvä oli tietenkin hämmentävä asia jo itsessään. Mutta erityisesti hämmensi se, että Peggy silminnähden nautti roolistaan. Huoraaminen ei ollut hänelle pakon sanelema ja epätoivoinen teko vaan puhtaasti keino saada mahdollisimman paljon itselleen, kun kerran muut olivat halukkaita antamaan paljon. Tätä vasten merkittäväksi nousikin kohtaus Patsysta, joka on kuullut muilta Peggyn jakavan itseään kermaleivosta vastaan. Poika ostaa kalliimmanpuoleisen leivoksen, käskee paketoida sen kauniisti ja koppuu Peggyn ovelle. Kylpevää tyttö rappukäytävässä odotellessaan Patsy kaapii käärepaperiin tarttunutta kermavaahtoa suuhunsa. Seuraavaksi hän uskaltaa maistamaan hieman itse leivoksesta. Ottamaan kirsikan sen päältä. Ja lopulta ahnaasti syömään koko leivoksen. Toisin kuin Peggy, Patsy joutuu tekemään valintansa, ja turhan nuorena ollakseen oikeasti kiinnostunut tyttöjen kanssa vehtaamisesta hän valitsee aitojen viettiensä mukaisesti leivonnaisen.

Kolmas vaikuttava otos oli kuva, johon elokuva päättyy. Juoni palaa 30-luvulle, kiinalaisten hoiviin pakenevaan Noodlesiin. Hän asettuu pedille ja vetää epätoivoisen rajusti keuhkonsa täyteen oppiumisavua. Kuva siirtyy suoraan Noodlesin yläpuolelle, patjan katteena olevan harsokankaan taakse. Kamera ajaa äärimmäiseen lähiotokseen Noodlesin hämmentyneistä, hiljalleen kuvitelmiin vajoavista kasvoista. Yhtäkkiä kasvoille ilmestyy leveä hymy. Noodles on saanut mielenrauhan, tulevaisuus on valmistumassa ainakin hetkeksi.

Tuo hymy kammotti minua sen ensi kertaa nähdessäni. Nyttemmin se aiheuttaa kylmät väreet selkäpiissä. Tunnistanko itseni? Kuinka suuri on kuvitelman voima määrittelemässä todellisuuttani? Onko hyvä tarina oleellisempi kuin todellisuuden kohtaaminen? Kuinka moni muu elää samassa harhassa kanssani?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti