Itkuvirsiä Naurusaarilta on merkillinen teos, joka koettelee niin genrerajoja kuin hyvän maun rajojakin. Lisäksi se väittää olevansa itse asiassa aivan muuta kuin Itkosen kirja. Alkusanoissaan Itkonen mainitsee olevansa pelkkä puhtaaksikirjoittaja ja tekstien löytyneen kirjeestä, jonka hänen ystävänsä Ralle Paljas oli lähettänyt hänelle juuri ennen katoamistaan. Jälkeenjäänyt ja löydetty käsikirjoitus on tietysti ikivanha kirjallinen keino, jolla herätellään salaperäisyyttä tai etäännytetään. Itkonen tuntuu käyttävän sitä toisaalta herätelläkseen lukijaa kanssaan leikkiin ja toisaalta nimenomaan etäännyttääkseen itseään Itkuvirsistä; niissä ei puhu missään nimessä Jukka Itkonen, ja ajatukset ovat pikemminkin roolissa kirjoitettuja.
Itkuvirsiä Naurusaarilta alkaa melko perinteisillä, mitattomilla runoilla säejakoineen ja säkeistöineen, jatkuu ytimekkäillä proosarunoilla, kunnes loppua kohden vaihtuu lähestulkoon proosakerrontaan. Siitä huolimatta alun lukutapa jää päälle ja jokaisen tekstin lukee runona – vaikka kustantaja onkin merkinnyt kirjan kirjastoluokitukseksi 84.2, kertomakirjallisuuden. Tämä muodon epävarmuus pitää lukijaa koko ajan hiukan varpaillaan, valmistaa odottamattomaan. Siitä juuri Itkosen lyriikassa usein onkin kyse, niin nytkin. Odottamattomat kuvat, yllättävät sanavalinnat, toistuvat viitekehystä ja tunnelmaa rikkovat rinnastukset, jatkuva leikki, ironia ja surrealistinen kuvapyöritys pakottavat miettimään, mitä oikeastaan onkaan lukemassa. Kuitenkaan missään vaiheessa ei tunnu siltä, että tekijä jaarittelisi, temppuilisi turhaan tai suoltaisi sanavyöryä ilman merkitystä. Itkosen tekstit ovat hiottuja, runsaudessaan erittäin hallittua kielitaiturointia.
Ilotteleva kielenkäyttö ja mielikuvituksellinen maalailu päästävät helposti alkusanojen varoitukset unohtumaan: "Viimeisen osaston makaaberi huumori saattaa pikemminkin nostaa pintaan kauhunsekaisia tunteita. Maailmassa on paljon julmuutta. Kukaan ei kuitenkaan saisi olla niin julma, että antaa Ralle Paljaan teoksen "Itkuvirsiä Naurusaarilta" lasten luettavaksi."
Teoksen ensimmäisen osaston runot kuvaavat aavikolla nälissään vaeltavaa ihmisjoukkoa. Tunnelma on huumorista huolimatta surumielinen, haikea. Teksteissä on kevyt sadunomainen henki, tai ehkä se on pelkkää helteen ja nälän aiheuttamaa hallusinointia. Samanlainen tunnelma, joskin piirun verran humoristisempi, on kolmannessa osastossa. Suljettu osasto, on sarja monologeiksi kirjoitettuja proosarunoja, enemmän tai vähemmän eksentristen hahmojen omakuvia. Altis lukija saa ne kenties muistuttamaan myös värikkäistä painajaisia.
Kauhuluennan kannalta mielenkiintoisimpia ovat kuitenkin kirjan toinen ja neljäs osasto. Ytimekkäästi nimettä Linna sisältää viisitoista lyhyttä tekstiä, jotka ovat suorasanaisia mutta joiden ytimekkyys ja elliptisyys ovat kuitenkin runon maailmasta. Linnan tekstit liittyvät toisiinsa, vaikka eivät varsinaisesti luokaan selvää yhtenäistä tarinaa. Niiden puhuja on saapunut on saapunut asumaan kylään, jonka laitamilla kohoaa salaperäinen linna. (Aluksi puhutaan talosta, mutta ei "se olekaan talo, se on linna". Vaihdos tuo mieleen unen logiikan.) Linnan tasaisiksi leikattujen puitten oksat ovat kuin "tyngät käsiä", sen yllä salamoi säännöllisesti ja pihalla hiipii kavioeläimiä. Linnan asukeista ei tiedetä varmaksi, ja heillä on kyky muuntautua. Sieltä kuuluu lähetettävän joskus verisiä pyyhkeitä ulkomaille, ja puutarhurin epäillään syyllistyneen "hirvittäviin" rikoksiin, joihin tuntuu liittyvän lapset. Kylässä lapsia ei ole, mutta kyläläisten mukaan "niitä tuodaan pian junalla". Ihmisiä katoilee muutenkin, ja tekstien minä epäilee, että hänkin on "kadonnut ja vaihtunut toiseksi".
Linnan palasista rakentuva tarina on kaikessa aukkoisuudessaan ja vihjailevuudessaan kiehtova. Se herättää uteliaisuutta ja monia kysymyksiä, joihin ei koskaan aiokaan vastata. Naurettavat yksityiskohdat, kuten se että kylän juhlaruokaa on "ruutanoilla höystetty lanttukohokas", lisäävät synkkään pohjasävyyn huumoria, joka ei silti riko tunnelmaa. Päinvastoin ne vahvistavat lukijassa herännyttä tunnetta, että hän seuraa unta, jonka näkijä tietää perustelemattomia asioita ja ottaa näkemänsä vastaan sellaisenaan. Linna ei ole varsinainen kauhukertomus (tai -runo), mutta sen vire on vinksahtaneen uhkaava vähintään flirttailee kauhugenren kanssa samaan tapaan kuin eräät surrealistienkin teokset.
Sen sijaan minkäänlaisesta flirttailusta ei ole kyse kirjan päättävässä Seivästäjässä. Viehättävän silmäpelin sijasta se on törkeä päällekarkaus. Seivästäjäkin hyödyntää absurdia huumoria mutta niin mustaa, etteivät kaikki sitä huumoriksi tunnista. Todellisuuden rajoja repien venyttävässä ja hyvin ruumiillisessa sairaalloisuudessaan se tuo mieleen Boris Hurtan parodiset Tulilahti-tekstit.
Seivästäjän alaotsikko on "Rolf 'Rolle' Miekkosen elämä ja teot omin sanoin kerrottuna". Eli nyt Itkosen fiktiivinen Paljas kirjoittaa fiktiivisen Miekkosen muistelmia. Koko elämäänsä Miekkonen ei käy läpi, ainoastaan väkivaltaisuutensa historian. Seivästäjä alkaa kuin kliseinen sarjamurhaajaelämäkerta: ensin tapetaan itikka, sitten kärpänen, kunnes jo seuraavaksi siirrytään lintuihin ja nisäkkäisiin. Aina muistetaan kertoa, miten "jäpötti". Kidutus- ja tappokeinot ovat mielikuvituksellisia. Koska työnnetään "kärpäsen perseeseen heinänkorsi", koska nidotaan koiran "muna umpeen", niin että se "tukehtuu omaan kuseensa ja paskaansa". Kuvasto on railakkaan ruumiillista ja osoittaa heti alkuun, että liikutaan satiirin tyylilajissa. Hurtan lisäksi tulee hieman mieleen Apollinairen de Sade -parodia Hirveä Hospodar (Les Onze Mille Verges, 1907).
Siinä missä tarinoiden sarjamurhaaja yleensä tässä vaiheessa siirtyisi koirista ihmisiin, kääntyy Rolle itseensä. Hän saa innoituksen luettuaan Valakian ruhtinas Vlad III:sta eli Vlad Tepesistä (eli Vlad Seivästäjästä eli Vlad Draculasta) ja päättää kokeilla seivästämistä. Hän ei kuitenkaan ymmärrä, mitä iloa on toisten kivussa, kun itseen ei satu. Tästä alkaa pitkä itsensäsilpomisjakso. Ensin lähtevät sormet, korvat ja nenä, joista saa tehtyä ruokaakin helposti. Sitten siirrytään hieman omalaatuisempiin osiin eli silmäluomiin ja huuliin. Välillä viilletään vatsanahka auki ja ihmetellään suolen pituutta. Jossain vaiheessa väkivaltakuvastoon yhdistyy siihen niin usein liittyvä seksuaalisuus, mutta eipä onnistu panohommat, kun genitaalitkin on jauhettu jo lihamyllyssä. Näin itsensä pilkkominen pala palalta etenee. "Ajattelin, että jos poliisi pääsee selville minun seivästystouhuista, niin minä en lähde näiltä lauteilta muuten kuin kilon paloina."
Hurtta kirjoitti Tulilahti-tekstit parodiaksi silloin Suomessa jyllänneestä splatterpunkista ja kommentiksi scifi-fandomia vaivanneeseen sarjamurhaajaintoon. (Todellisuudessa splatterpunk-kiihkoilu tarkoitti paria käännösnovellien antologiaa ja Tähtivaeltaja-lehden muutamaa novellia. True crime -asiaakin harrasti lähinnä Tähtivaeltaja.) Mikä sen sijaan on Itkosen innoitus? Sitä en osaa sanoa. Jonkinlaista kuvainraastantaa se on ehkä ollut ja ennakko-odotuksille haistattamista. Monipuolinen kirjailija on hyvinkin saattanut haluta kokeilla verbaalisia kykyjään tässäkin tyylilajissa, eikä mielestäni ainakaan epäonnistu.
Modernin kauhukuvaston karaisema lukija saattaa kuitenkin kokea Itkosen irrottelun melko "turvalliseksi" – siis siinä mielessä että mitään tavattoman uutta hän Itkonen ei näytä vaikka räväkkä onkin. Kehokauhu on jo vuosia pilkkonut ja paloitellut ihmisvartaloa ja kieriskellyt ruumiillisuuden kipukohdissa monin tavoin. Siksi Itkosen Seivästäjää ei olekaan hedelmällisintä lähestyä kauhukirjallisuutena per se. Paljon tarkoituksenmukaisempaa on nähdä se Itkosen muun tuotannon näkökulmasta, hetkenä jona taitava kielellä leikittelijä ottaa käyttöönsä splatter-estetiikan ja yhtäaikaisesti nauraa ja tekee kunniaakin sille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti