Trần Anh Hùng: Vihreän papaijan tuoksu. Jennifer Kent: The Babadook
Euro–amerikkalaisen elokuvan keskeltä on välillä hyvä kurkistaa vähän muuallekin. Tiedä sitten, onko Trân Anh Hùngin Vihreän papaijan tuoksu (Mùi đu đủ xanh, 1992) tarpeeksi muuta. Vaikka ohjaaja ja näyttelijätovat etnisesti vietnamilaisia, on elokuva silti ranskalainen tuotanto. Ranskalaisuus tosin taitaa näkyä lähinnä Benoît Delhommen taiturimaisessa kuvauksessa. Muuten hidastempoinen elokuva suorastaan läähättää Vietnamin hellettä. Loppujen lopuksi hyvin pienimuotoinen tarina palvelustytöstä, joka kasvaa traumojaan hoivaavassa perheessä ja päätyy varakkaan muusikkomiehen sisäköstä puolisoksi, elää nimenomaan kuvissaan ja tempossaan. Hengityksenomaisesti Vihreän papaijan tuoksu liukuu edespäin vähin sanoin mutta paljonpuhuvin kuvin. Hahmojen väliset jännitteet aistii pikemmin kuin ymmärtää, ja henkilökohtaiset tragediat muuttuvat kohtauksiksi laajassa jatkumossa, ei toisiaan merkityksettömämmiksi mutta osaksi jotain suurta, joka tässä tapauksessa on palvelustyttö Mùin elämä.
Australialaisen Jennifer Kentin The Babadook (2014) näyttää kauhuelokuvalta ja osittain sitä onkin. Sen ydin on kuitenkin jotain kauhistuttavampaa. Amelia on yksinhuoltaja, jonka mies kuoli kyytiessään vaimoaan synnytykseen ja jonka kuusivuotias lapsi vaatii erityistukea käytöksensä vuoksi. Hän on loputtoman väsynyt elämän vaatimuksiin eikä olen käsitellyt puolison kuolemaakaan. Uupumuksen sumussa häntä ja hänen lastaan alkaa pelotella elokuvan nimihahmo, lastenkirjan painajaismainen hirviö. Vaikka tarina etenee kauhutarinamaisin kääntein, hiljaa hirviön läsnäoloa ja voimaa kasvattaen, aivan kovimpiin horror-tehoihin The Babadook ei ihan yritäkään. Ja se onkin oikea ratkaisu. Tarina on nimittäin pohjimmiltaan uupumuksen kuvaus, joka näyttää millaisen todellisuuden ja kuvitelmien ja pelon ja hallinnan menettämisen rajapinnalla kaikkensa antanut ihminen horjuu, kun häneltä viedään lepo ja kiristetään vielä hiukan lisää. Onko Babadook todellinen, äidin ja lapsen kimppuun hyökkäävä mörkö vai onko se äidin traumatisoituneen ja voipuneen mielen luomus, sillä ei oikeastaan ole edes väliä. Essie Davis äitinä välittää katsojalle väsyneen vanhemman koko kauhun.
Vittorio De Sica: Finzi-Continin puutarha. Toivo Särkkä: "1918" – mies ja hänen omatuntonsa
Vittorio De Sican alakuloiseksi käyneen uran viimeinen huippukohta oli Finzi-Continin puutarha (Il Giardino dei Finzi-Contini, 1970). Italialaiset elokuvantekijät ovat osanneet vaikuttavasti yhdistää nostalgisen synkkään, etenkin kun ovat kuvanneet fasismin aikaa maassaan. Siitä De Sicankin elokuvassa on kyse. Sen polttopisteessä on kahden juutalaisen nuoren pari: erittäin rikkaan ja omiin oloihinsa eristyvän perheen tytär sekä yrittäjäperheen poika, joka on jo lapsesta ollut rakastanut tyttöön. Rakkaus ei ole täysin yksipuolista muttei myöskään avoimen ilmiselvää. Sen kipuilua seurataan 1930-luvun kovenevassa asenneilmapiirissä, jossa juutalaisten oikeuksia jatkuvasti kavennetaan. Edes yläluokan ympärilleen rakentamat muurit eivät lopulta suojele, kun noutaja tulee. De Sica käsittelee Giorgio Bassanin romaaniin perustuvaa tarinaa herkästi, ymmärtäen. Nuori epävarma ja eriparinen rakkaus tuntuu juuri niin voimakkaalta ja silti hauraalta kuin se yleensä onkin. Aivan yhtä epävarmaa ja haurasta on lopulta elokuvan henkilöiden elämäkin.
John Carpenter: Pako New Yorkista. Säpinää Chinatownissa
Vaikka John Carpenter liitetään yleensä kauhuelokuvaan, ehti hän tehdä myös jokusen toimintaleffan, jotka ovat ehtaa pulpia. Pako New Yorkista (Escape from New York, 1981) sijoittuu kaukaiseen tulevaisuuteen, vuoteen 1997, jolloin Manhattanin saaresta on tehty valtaisa vankila ja jolloin maailma on suursodassa. Terroristi-iskun vuoksi Yhdysvaltain presidentti katoaa New Yorkiin, ja häntä pelastamaan lähetetään entinen sotasankari ja nykyinen rangaistusvanki Snake Plissken. Elokuva alkaa melko vakavana tieteistoimintana, mutta viimeistään siinä vaiheessa, kun vankien ”herttua” järjestää gladiaattorihenkisen vapaapainiottelun pesäpallomailojen kanssa, homma saa rehdin roskin auran ympärilleen. Pako New Yorkista on kieli vahvasti poskessa tehty dystooppinen rymistely, jonka ironinen loppu kuuluu jalometalleihin. Auteur Carpenterin hieno oivallus on roolittaa mukaan jokunen vanha länkkärikasvo – tarina ei lopulta ole kaukana klassisesta westernistä. Elokuva on nautittavan kompakti rykäisy, joka saa voimansa siitä, että se malttaa pitää kasvonsa peruslukemilla koko ajan.
Säpinää Chinatownissa (Big Trouble in Little China, 1986) sen sijaan ei edes yritä piilottaa naurettavuuttaan. Se on rehellisen hölmö, itsetietoisen camp. San Franciscon kiinalaiskortteleissa on meneillään paitsi jengisota myös fantastisempaa: on ikivanha tietäjä joka tarvitsee vihreäsilmäisen naisen vaimokseen, on muutama vähäisempi ukkosjumala, on kummallinen karvamonsteri ja leijuva monisilmäinen limapallero. Ja sitten on Kurt Russellin esittämä rekkakuski, joka hoitaa homman. Säpinää Chinatownissa on oikeastaan hongkongilaistyyppinen kung fu -fantasia, jonka keskelle punaniskapäähenkilö tiputetaan viitteeksi amerikkalaiskatsojille. Elokuvan huumori ei taatusti aukea jokaiselle, mutta itse nautin siitä suunnattomasti. Suurella budjetilla tehty reikäpäisyys ei missään vaiheessa muutu itsetarkoitukselliseksi, vaan Carpenter pitää koko ajan tarinan etenemisen polttopisteessä. Komeastihan se sitten rullaakin. Säpinää Chinatownissa on niitä harvinaisuuksia, joissa huono maku ja ammattitaito kohtaavat.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti