Luettua: toukokuu 2025

Ritva-Liisa Pilhjerta (toim.): Kokematon kummitus. Valikoima kummituskertomuksia. Helsinki 1973: Tammi. 139[+1] s. Suom. Raija Mattila. Tam tam -kirjat.

Ritva-Liisa Pilhjertan toimittama Kokematon kummitus on varhainen kummitustarinoiden käännösvalikoima. Vastaavia ei ollut juurikaan ilmestynyt aiemmin, mutta jälkeenpäin kylläkin. Kuvaavaa on se, että kokoelma ilmestyi Tammen lasten- ja nuorten kirjasarja Tam tamissa. Perinteinen kummitusjuttu ei ollut politisoituneella 1970-luvulla kovin vakavasti otettavaa kirjallisuutta, edes antikvaarisessa mielessä.

Kokematon kummitus on sisällöltään melko epätasainen ja erikoisestikin valikoitu. Osittain tähän varmasti on syynä kohdeyleisön ikä. Ensinnäkin kirjassa on alan klassisten brittikirjailijoiden vähemmän tunnettuja kummitustarinoita. H. G. Wellsin nimitarina alkaa farssina ja päättyy silkkana kauhuna; Sakin Avoin ikkuna tekee saman toisin päin, hieman Ambrose Biercen tyyliin. R. B Middletonin Aavelaiva on ehtaa englantilaista huumoria: myrskyn tuoma aavelaiva houkuttelee maalaiskylän kummitukset mukaansa viettelemällä ne erityisen hyvällä rommilla. Algernon Blackwoodin Juokseva susi on Pohjois-Amerikkaan sijoittuva yliluonnollinen eräkertomus.

Sitten ovat selvästi nuori lukija mielessä kirjoitetut kolme tarinaa. William Croft Dicksonin Hänen oma lukunsa on oiva esimerkki siitä, kuinka jo 1960-luvulla nuorisoa houkuteltiin lukemaan hyödyntämällä uutta teknologiaa kauhutarinassa; tulos on kuitenkin tylsä. Vielä ponnettomampia ovat ainoan mukaan otetun yhdysvaltalaisen, Sorche Nic Leodhasin kaksi juttua, joiden ainoa kierre paljastetaan jo nimessä.

Pilhjertan valikoiman täydentää kaksi hyvin erilaista tekstiä. Monipuolisen Leon Garfieldin Rauhaton kummitus on silkkaa viktoriaanista tarinointia, vaikka se onkin kirjoitettu vasta 1960-luvulla. Novelli on varmasti nuorille kirjoitettu, mutta se ei aliarvioi lukijaa ja näin onkin kenties kokoelman paras teksti. Kirjan päättävä, sinologi Cyril Birchin Kohtaamisia aaveiden kanssa on monesta kiinalaislähtöisestä kummitusjutusta rakennettu kokonaisuus, joka helposti tuo mieleen sen, mitä Lafcadio Hearn teki japanilaiselle perinteelle.

Kokematon kummitus puolustaa siis paikkaansa kummitustarinaperinteen käännösten joukossa. Siinä on monta arvokasta lisäystä alan suomennoksiin.

Bourgeon: Hämärän matkamiehet 1. Sumumetsien lumous

(Les compagnons de crépuscule 1. Le sortilege  du bois des brumes, 1983). Helsinki 1991: Jalava. 48 s. Suom. Soile Kaukoranta

Bourgeon: Hämärän matkamiehet 2. Suolammen silmät

(Les compagnons de crépuscule 2. Les yeux d’étain de la ville glauque, 1986). Helsinki 1993: Jalava. 48 s. Suom. Soile Kaukoranta.

Bourgeon: Hämärän matkamiehet 3. Malaterren viimeinen laulu 1

(Les compagnons de crépuscule 3. Le dernier chant des Malaterre, 1990). Helsinki 1994: Jalava. 62 s. Suom. Soile Kaukoranta.

Bourgeon: Hämärän matkamiehet 3. Malaterren viimeinen laulu 2

(Les compagnons de crépuscule 3. Le dernier chant des Malaterre, 1990). Helsinki 1996: Jalava. 72 s. Suom. Soile Kaukoranta.

Ranskalaisen Bourgeonin kolmiosainen sarja Hämärän matkamiehet ilmestyi suomeksi neljänä albumina. Se on kunnianhimoista sarjakuvaa, joka välttelee yksiselitteisyyttä olematta kuitenkaan erityisen vaikeaakaan. On lukijan silti oltava valppaana, sillä kauniisiin kuviin liiaksi uppoutuminen eksyttää nopeasti juonesta, jonka käänteet eivät aina ole helposti seurattavissa.

Hämärän matkamiehet sijoittuu keskiajan Ranskaa muistuttavaan maailmaan, joka kuitenkin elää omaa historiaansa ja on selvästi fantastinen. Kasvoiltaan rujo ja mieleltään menneiden virheiden riivaaman vaeltavan ritarin matkaan lyöttäytyvät hirttopuusta pelastettu nuorukainen ja yhteisönsä noidaksi pilkkaama tyttö. Eripariseen seurueeseen liittyy välillä muitakin, mutta nämä kolme muodostavat sarjan ydinhahmot. Matkallaan he kohtaavat monenlaista sodan lieveilmiötä; julmuutta, väkivaltaa, valtapelejä mutta myös lempeyttä ja toveruutta, jotka eivät rajoitu vain ihmisiin vaan myös maagisiin olentoihin (ja yhteen karhuun). Eeppisen fantasian matka-aihelman avulla Bourgeon kertoo suurten mittasuhteiden tarinan, joka lopulta tiivistyy hyvin inhimillisen kokoiseksi. Tässä lienee Hämärän matkamiesten eräs viehätystekijä.

Toinen on Bourgeonin upeat piirrokset. Hän on taitava maiseman ja asetelmien kuvaaja, samoin ihmisjoukkojen. Yksityiskohtia on valtava määrä, ja ilmeisestikin keskiaikainen kuvasto on hyvin tarkkaan tutkittua. Myös ruutujako ja ruutujen välinen dynamiikka ovat paikoihin ihailtavaa. Bourgeon yhdistää elokuvallisia kuvasarjoja ratkaisuihin, jotka onnistuvat vain staattisessa kuvassa. Valitettavasti toiminnan kuvaajana hän ei ole yhtä hyvä. Liike ei välity kuvista juurikaan, ja äkilliset tapahtumat saavat monesti ymmälleen. Onneksi Hämärän matkamiehissä toiminta on vähäistä. Sen sijaan ranskalaiseen tapaan alastomuutta vilautellaan aina silloin tällöin. Aina se ei ole tarinan kannalta motivoitua mutta yleensä sentään miellyttävää katsoa.

Fanny Davidsson: Viettejä. Tampere 1908: Vihtori Kosonen. 102 s.

Pari kuukautta sitten löysin antikvariaatista erikoisen näköisen kirjan. Sidos oli hutera, ja nimiölehti oli liimattu suoraan kansipahviin. Myyjä oli yrittänyt korjata rujoa ulkoasua liimaamalla kirjalle ruskeasta kartongista yhtenäisen kansipaperin. Selkämykseen hän oli sentään kirjoittanut: Fanny Davidson [sic] ”Viettejä”. Mielenkiintoani lisäsi ensimmäisen aukeaman leimat, joissa luki tamperelaisen poliisikonstaapelin tiedot vuodelta 1910. Myyjä epäili kirjan kiinnostaneen viranomaisia sensuurimielessä. Sitä en ole pystynyt vahvistamaan, mutta mitenkään mahdottomalta se ei tunnu.

Fanny Davidsson julkaisi kaksi kirjamittaista, kaunokirjallista teosta, joista tämä Viettejä-novellikokoelma oli toinen. Sen kustansi paikallinen kulttuurivaikuttaja Vihtori Kosonen vuonna 1908. Davidsson on valitettavasti lähes unohdettu – lukuun ottamatta hänen suhteitaan runoilijoihin Kössi Kaatraan (kihlat) ja J. H. Erkkoon (setämiehen päiväunia). Myöhemmän elämänsä Davidsson pyhitti etenkin teatterista kirjoittamiselle.

Viettejä on julkaisuaikaansa nähden hämmästyttävän risqué. Varsinkin sen kaksi ensimmäistä novellia ovat hyvin visuaalista eroottisessa kuvastossaan. Ensimmäinen kuvaa taiteilijan moni sivusuhteita, seuraava nuoren ja hyveellisen papin viettelevää prostituoitua. Myöhemminkin sukupuoliset teemat näyttäytyvät paikoin, mutta Davidssonin teemat laajenevat muunkinlaiseen kaksinaismoralismin ja valta-asemien alas raastamiseen. Osansa saavat uskonnollisuus (kristitty on valmis silpomaan pikkulapset, koska nämä ovat leikkineet öyläteillä), lapsiin alentuvasti suhtautuvat aikuiset, itseään täynnä olevat taitelijat ja omistushaluiset ukot.

Parhaimmillaan Davidssonin tekstit ovat suoruudessaan vaikuttavia tunteen kuvauksia. Valitettavasti yhtä usein hän sortuu paatokselliseen paisutteluun tai teennäisiin allegorioihin, jotka lähinnä vaivaannuttavat. Aikalaisarvostelijat haukkuivat kokoelman täysin, mikä ei ole lainkaan yllättävää sen uhmakkuuden huomioon ottaen. Sääli se silti on, koska samalla moni kelpo teksti tuomittiin unohdukseen. Asiaa ei varmasti auttanut, että Davidsson oli nainen…