Heikki Sarvela oli eräs Oulun lyseon lehtori Karl Henrik Hornborgin kirjailijanimistä. Kirjailijaliiton albumissa Sarvelan nimellä ilmestyi novelli, jolla on lupaava nimi: Kuolema. Lupaavasti se myös alkaa. Minä-kertoja on kotimatkalla pikkutunneille venyneestä kokouksesta ja sen kiihtyneestä jälkipuinnista. Katuvalot ovat sammuneet, ja syksyisessä sumussa ja "tuhuutuksessa" on niin pimeää, ettei eteensä näe. Pian kertoja kuulee vierellään kulkevan toisten askeleiden, vaikka ketään ei näy. Puhuteltuna seuralainen paljastuu kuolemaksi (ei siis isolla alkukirjaimella kirjoitettuna).
Vaikka kerronta ei ole ollut erityisen synkkää tai pahaenteistä, on tilanne joka tapauksessa tunnelmallinen ja voisi liikkua selvästi kauhun suuntaan. Tätä Sarvela ei kuitenkaan tee. Hänen kuolemansa on rauhallisesti ja vaikuttavasti puhuva filosofi, joka herättää kertojan uteliaisuuden. Häntä se ei ole tullut viemään mukanaan, joten kertoja voi rauhassa yrittää udella yhtä ja toista. Loppujen lopuksi kuoleman neuvo on ihmisiksi: "Kavahtakaa itseänne, ettei sydämenne koskaan raskauteta ylensyömisestä ja juopumisesta, ja se päivä tulisi äkisti päällenne; sille se tulee niinkuin [sic] paula kaikkein yli, jotka koko maan päällä asuvat. Sentähden [sic] valvokaat ja aina rukoilkaat, että olisitte mahdolliset kaikkia näitä tulevia välttämään..." Ei riitä lukea ja kuulla näitä ohjeita, vaan ne on myös huomattava ja painettava sydämeen.
Vaikka Sarvelan kuolema on puheissaan jopa hieman surumielinenkin hahmo, on se kuitenkin kuvailtu kauhistuttavaksi. Kuolema ironisoi tapaa, jolla ihmiset hänet yleensä kuvaavat; "inhoittava luuranko" jolla on "hirvittävä viikate kädessä". Kun kertoja alkaa erottaa pimeässä matkatoverinsa hahmoa, on se jotain aivan muuta: "Ensin aluksi erotin vartalon, joka oli kuin soikea karvasäkki, ja sitten ilmestyi sen yläpuolelle toinen muuten samanlainen, mutta pienempi. Arvelin, että se on kuoleman pää; mutta minkälainen kannake, kaula, oli kahden säkin välissä, sitä ei erottanut, vaan pitempi se kuitenkin oli kuin tavallisen ihmisen kaula." Hetken kuluttua ilmestyvät näkyviin myös kuoleman silmät, kun kuolema puhuu kauhistuneena "ihmisten elostelusta": "Ne olivat kovin kummat, oudot. Kaksi niistä oli kuin ihmisellä, molemmat suuret, soikeat kuin kananmuna ja tulipunaiset. Tarkemmin tähystellessäni huomasin, että ne olivat muodostetut monesta eri osasesta, pyörylästä, joilla itse kullakin oli eri värivivahdus. Keskimmäisenä oli isompi, aivan tulipunainen mansikanmuotoinen pallero, sitä ympäröi kehä pienempiä ja vaaleampia, ja siten kehä kehältä nuo eri munaset liikkuivat itsenäisesti, olivat kuin eri silmät. Niillä näytti näkevän joka suuntaan samalla kertaa. Siitä syntyi outo lieke silmiin kun kaikki ne osaset liikkuivat ja liekehtivät eri tavoin. ne näyttivät kuin kiehuvan."
Kuolema saattaa kertojan kotiinsa. Seuraavana aamuna tälle paljastuu, että hänen hyvä tuttavansa, samassa talossa asunut mutta sairaalaan joutunut, on kuollut. Sitä kuoleman hahmo on siis enteillyt, hyvin samankaltaiseen tapaan kuin klassisen aavetarinan henkiolentojen näyttäytyminen. Sarvelan tarkoitus ei kuitenkaan ole mystifioida kuolemaa, kuten kummitusjutut usein tekevät, vaan muistuttaa sen vääjäämättömyydestä ja elämänvalintojen merkityksellisyydestä. Vaikka päähenkilö kertoo, miten hänen mielensä on yön jäljiltä "kovin kaamea ja kylmät väreet kävivät ruumiissani", novellin pohjasävy ei ole kauhistuttava ja melkein – vain melkein – lohduttava.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti