Suomikauhun sirpaleita #10: Ei ihan mutta melkein

Nuori Suomi -nimen alla on touhuttu vuosikymmenten ja -satojen saatossa monenlaista. Nyt ei ole puhe liikuntajärjestöstä, joka kyllä sai kouluvuosinani aikaan omanlaisiaan kauhuntuntemuksia. Kyseessä ei myöskään ole vuosina 1905–1907 ilmestynyt aikakauslehti, joka jaksoi hetken lähinnä luoda eripuraa nuorsuomalaisten keskuudessa. Niiden sijaan tarkasteluumme päätyy pitkäikäinen ja perinteikäs Nuori Suomi -joulualbumi, joka ilmestyi vuosina 1891–1940. Aluksi se oli Päivälehden alainen julkaisu, sittemmin pitkään Helsingin Uuden Kirjapaino-osakeyhtiön, hetkellisesti myös Kirjailijaliiton.

Vuoden 1918 albumi (XXVIII) on sisällöltään mielenkiintoinen jo pelkän julkaisuvuotensa vuoksi. Keväinen sisällissota ei voi olla näkymättä julkaisun sisällössä. Mukana on muun muassa tulevan kenraali Aarne Sihvon runo, joka on kirjoitettu Špalernajan vankileirillä, Samuli Paulaharjun kuvaraportti koillisrintamalta ja Ilmari Kiannon tulisieluinen matkakertomus Vienan heimosotaretkeltä. Kaiken tämän tosielämän kauhistuksen keskellä Nuori Suomi sisältää myös hieman kaunokirjallista kauhua. Yhtäkään sen teksteistä ei voi sanoa puhtaaksi kauhukirjallisuudeksi, mutta muutamissa teksteissä hyödynnetään kauhuelementtejä kiehtovasti.

Arvi Järventauksen novelli Haltijan asunto (sisällysluettelossa nimellä Haltijan tarina) kävisi ihan ehdasta kauhukuvauksesta, jos se sävellajin vaihtaisi duurista molliin. Kaksi göteborgilaisen kaivosyhtiön edustajaa saapuvat Lappiin katsastamaan Nuorttasoaivin tunturia. Insinööri Spjut ja hänen suomalainen tulkkinsa Rissanen saavat oppaakseen vaivaloiselle matkalle alueen kovimman nimen, Kala-Nilssonin. Tämä ei usko, että kaivuuhommat kannattaisivat vieläkään. On tunturilla käyty räjäyttelemässä ennenkin, vaan kuilu on aina täyttynyt vedellä, jonka lähdettä ei kukaan osaa sanoa. Kala-Nilssonin mukaan kaiken takana on vuoren haltija, joka ei halua kaivosmiehiä tiluksilleen. Miesten päästyä lopulta perille he käyvät rankistensa sisään unille. Spjut ja Rissanen heräävät siihen, että maa tärisee ja rankinen heiluu edestakaisin kuin ratsuväkijoukon harjoitusten voimasta. Tämän he pistävät vielä (yhteisen) painajaisunen piikkiin – tulihan ennen nukkumaanmenoa syötyä turhan paljon puuroa. Seuraava herätys on vakavampi. Spjut kuulee toverinsa kiljuvan ulkopuolella ja löytää tämän kaulaa myöten uponneena suonsilmään. Pelastuttuaan Rissanen kertoo hänelle ilmestyneen pienen miehen neljäntuulenhatussaan. Kun hän ei ollut totellut tämän vaatimuksia, oli hän kostoksi päätynyt jängänsilmään. Koettelemuksensa jälkeen Rissanen haluaa pois ja aikookin palata monta vuotta sitten hylkäämänsä vaimon luo.

Haltijan asunto noudattelee monin tavoin perinteisen kummitusjutun kaavaa, jossa saavutaan syrjäiselle ja vieraalle paikalle, kohdataan yliluonnollinen ja palataan kokemuksen puhdistamana jatkamaan elämää. Järventaus on valinnut tarinalleen kuitenkin toisenlaisen tyylilajin. Hänen kertojansa on kevyesti jutusteleva, ei koskaan aivan tosissaan. Tämä tuo koko tekstiin hennon koomisen vireen, joka ei katkea yliluonnollisenkaan hetkellä. Tulos muistuttaakin melko paljon Veikko Huovisen Havukka-ahon ajattelin Kuoliaaksinaurattaja-jakso: paikallinen opas, kaksi oppinutta johdatettavaa, uhkaava mutta samalla huvittavakin kohtaaminen selittämättömän kanssa. (Kohtauksen kauhupotentiaalin ymmärsi Kari Väänänen hienosti vuoden 2009 filmatisoinnissaan.) Järventaus on muulloinkin käyttänyt samantapaista kansantarinan poljentoa, kun on kertonut yliluonnollisuuksia. Se onkin tehokas etäännyttäjä, joka siirtää tulkintavastuun lukijalle. 

Toivo Tarvaan Punainen morsian kelpaa sen sijaan ihan aidoksi kummitustarinaksi. Ainakin jos hyväksymme premissin, että kummittelun selitys saa lopulta olla luonnollinenkin. Tarvas oli likistellyt kauhuaiheita jo esikoiskirjassaan Legendoja vuonna 1908. Punainen morsian kytkeytyy sotakevään tapahtumiin mutta on osoitus siitä, kuinka nopeasti niiden jälkeen eri osapuolet pystyivät hyväksymään toisensa edes jossain määrin. Vaikka Nuori Suomi sisältää paljon valkoisten voittajien näkökulmasta kirjoitettua, Tarvaan novelli antaa ymmärrystä punaisillekin ilman sen suurempia selityksiä.

Tapahtumat sijoittuvat kesäkuuhun, juuri kun sisällissota on edelliskuussa päättynyt. Illan hämärtyessä kylän nuoriso kokoontuu tanssimaan. Tunnelma on alakuloinen, sillä "poissa olivat kylän parhaimmat tanssurit ja syysiltojen kiivaimmat tappelijat. Sodan rautainen viikate oli korjannut pois tuonelle kypsimmät, mutta autuudelle raaimmat olennot..." Haitari ei reippaita polkkia soittele, vain haikeaa valssia. Huomio kiinnittyy erityisesti Lepistön Santraan, jonka heila, pahamaineinen "pyssy-Eemeli" on kaatunut sodassa. Kyläläiset eivät katso Santraa hyvällä, sen verran väkivaltaisen jäljen Eemeli on muistoihin jättänyt. Niinpä Santra lähtee vaeltelemaan läheiselle hautausmaalle suremaan kuollutta miestä. Tunnelma ei ole niinkään synkkä kuin alakuloinen. Sateinen Suomen kesäyö, haikea haitarin soitto... Äkkiä Santra kuitenkin kuulee, kuinka joku laulaa kovaan ääneen, melkein huutaen, niin sanottua Daavidin kostonvirttä (jota ei ole nykyisessä virsikirjassa, vuoden 1938 kirjassa se on nro 440). Hiipiessään lähemmäs katsomaan laulajaa, hän näkee kokopunaisiin pukeutuneen aavemaisen hahmon tuntemattomien punaisten linjahaudan äärellä. Hahmo kavahtaa hänet huomattuaan ja katoaa. Sama toistuu, kun Santra saa mukaansa muutakin kylänväkeä. 

Hetket, joina hahmo näyttäytyy, on kirjoitettu hyvin lajityyppitietoisesti. Ne ovat kuin mistä tahansa aavekertomuksesta, ja Tarvas kirjoittaa hyvin auki säikähdyksen, paniikin, epäuskon. Lopulta paljastuu, ettei hahmo ole oikea aave. Hän on järkensä menettänyt punaleski. Oikeastaan loppu on tällaisenaan järkyttävämpi ja kauheampi kuin yliluonnollinen vaihtoehto. Miksi lukija määrittelee Tarvaan kertomuksen mielessään joksikin muuksi kuin kummitusjutuksi, johtuu oikeastaan vain siitä, että kirjoittaja itse ohjaa huomion nimenomaan sotatraumaan, ei yliluonnolliseksi luullun pelkoon.

Larin-Kyösti (oik. Karl Larsson) ei vierastanut yliluonnollista runoissaan ja kertomuksissaan, onpa niissä rehellisiä kauhuaihelmiakin useammin kuin kerran. Nuoren Suomen joulualbumiin hän osallistui odotuksia herättävästi nimetyllä runolla "Käärmeen kirot". Se on eeppinen, 116-säkeinen kertomus Herjasta, kylän kaunottaresta, joka villitsee muut eroottisuudellaan mutta johtaa lopulta tuhoon: "Viekas oli nilkan nousu, / liehittävän liukas kieli, / rinnat täydet, tyhjä tunne / kiehtova kuin käärmeen mieli." Vanhemmat naittavat Herjan kierosilmäiselle ja rammalla mutta talolliselle Korrille, vaan nainen pettää jo hääyönä. Hän alkaa suunnitella miehensä murhaa ja ajaa tämän ensin järjiltä, sitten hengiltä. Syyllisyys kuitenkin painaa, ja hautajaisten jälkeen Herjaa vainoaa miehen haamu. Mielipuoli nainen karkaa asumaan metsän luolaan, kunnes lopulta hukuttautuu suohon.

Larin-Kyösti hakee helkavirsimäistä käsialaa, kalevalapoljentoa kuin kansantarinaan. Runo onnistuu olemaan yhtä aikaa salaperäinen ja silti helposti sisäistettävä, ja sen kertoma tarina on aivan yhtä järkyttävä kuin monet Leinonkin vastaavista. Larin-Kyöstillä on kuitenkin sellaista vimmaisuutta ja melkein väkivaltaista kiihkoa, jota Leinon teksteistä ei löydy.

Lisäksi Nuoren Suomen albumista on vielä nostettava esiin Jalmari Karan novelli. Jääkärikapteeni Kara kirjoitti urallaan nationalististen muistelmien lisäksi muun muassa Suur-Suomi-scifiä nimellä Kapteeni Teräs. Novelleissaan hänellä on myös kauhuhetkensä. Albumiin päätynyt Pelko ei ole kauhua vaan voimakas kuvaus kauhusta; siitä miten sodassa voikaan pelätä.

Kehyskertomuksessa joukko miehiä on keskustellut "eräästä rintamataudista, omituisesta, hermostuneesta pelosta, joka saa muutamat valtoihinsa", "tiirottaa kulmakarvat koholla ja suu auki, silmät sameina kuin pöllön, joka ei näe päivällä..." Eräs jääkärivääpeli kertoo omasta kokemuksestaan. Hän oli syksyllä määrätty partioimaan rannalle toverinsa kanssa. Tämä toinen tunnettiin pelokkuudestaan, ja niin hän pelkäsi nytkin. Vääpeli vähätteli ja pilkkasi häntä. Kun pari joutui luotikuuroon, alkoi vääpelinkin hermo pettää. "Ja sitten tämä hiljaisuus, tämä vaaniva, ahdistava, ivallinen hiljaisuus, kuin kuoleman äänetön nauru, jonka helmassa varjot syleilivät toisiaan... [...] Silloin huomasin liikettä sivullani, aivan lähellä ja lanka heilahti hiljaa. Käänsin päätäni: suuret, säihkyvät, vihertävät silmät tuijottivat minuun julmina ja vaanivina, tuskin sylen päässä. Veri hyytyi suonissani, omituisia tulisia renkaita pyöri silmissäni ja olin aivan kauhun lamauttama. Kun vihdoin huomasin temmata kiväärini, oli näky kadonnut... Kylmien väreiden kiitäessä pitkin ruumistani lähdin kiiruusti toverini luo. Jo kaukaa erotin hänen haamunsa [= hahmonsa]; varmaankin hän istui puun päällä. Ja sitten... sitten... hänen takanaan hehkuivat nuo suuret, vihertävät, hirveät silmät..." 

Pian silmät paljastuvat kuuluvan kissalle. Onneksi Kara ei kuitenkaan käännä koko juttua hölmöksi vitsiksi. Vääpeli ei enää pilkkaa toista tämän peloista. Hän on ymmärtänyt, mitä on kun pelko iskee. Kara kuvaa tiukkatunnelmaisessa novellissaan vaikuttavasti tätä. Harmi vain, että loppukäänne on niin klišeinen, oli jo tuolloin.

Suomikauhun sirpaleita #9: Kuolema ilman kauhuja

Aikapäiviä sitten kirjoitin muutaman sanan Anni Swanin kauhuhenkisestä novellista Autiossa talossa, joka julkaistiin Suomen Kaunokirjailijaliiton Liitto III -albumissa vuonna 1904. Samaisessa teoksessa on toinenkin kauhugenreä liki käyvä vaikkei aivan yhyttävä kertomus. Se kuitenkin mukailee siinä määrin perinteikästä kummitustarinaa (ilman kummitusta tosin), että ansaitsee tulla muistetuksi.

Heikki Sarvela oli eräs Oulun lyseon lehtori Karl Henrik Hornborgin kirjailijanimistä. Kirjailijaliiton albumissa Sarvelan nimellä ilmestyi novelli, jolla on lupaava nimi: Kuolema. Lupaavasti se myös alkaa. Minä-kertoja on kotimatkalla pikkutunneille venyneestä kokouksesta ja sen kiihtyneestä jälkipuinnista. Katuvalot ovat sammuneet, ja syksyisessä sumussa ja "tuhuutuksessa" on niin pimeää, ettei eteensä näe. Pian kertoja kuulee vierellään kulkevan toisten askeleiden, vaikka ketään ei näy. Puhuteltuna seuralainen paljastuu kuolemaksi (ei siis isolla alkukirjaimella kirjoitettuna).

Vaikka kerronta ei ole ollut erityisen synkkää tai pahaenteistä, on tilanne joka tapauksessa tunnelmallinen ja voisi liikkua selvästi kauhun suuntaan. Tätä Sarvela ei kuitenkaan tee. Hänen kuolemansa on rauhallisesti ja vaikuttavasti puhuva filosofi, joka herättää kertojan uteliaisuuden. Häntä se ei ole tullut viemään mukanaan, joten kertoja voi rauhassa yrittää udella yhtä ja toista. Loppujen lopuksi kuoleman neuvo on ihmisiksi: "Kavahtakaa itseänne, ettei sydämenne koskaan raskauteta ylensyömisestä ja juopumisesta, ja se päivä tulisi äkisti päällenne; sille se tulee niinkuin [sic] paula kaikkein yli, jotka koko maan päällä asuvat. Sentähden [sic] valvokaat ja aina rukoilkaat, että olisitte mahdolliset kaikkia näitä tulevia välttämään..." Ei riitä lukea ja kuulla näitä ohjeita, vaan ne on myös huomattava ja painettava sydämeen.

Vaikka Sarvelan kuolema on puheissaan jopa hieman surumielinenkin hahmo, on se kuitenkin kuvailtu kauhistuttavaksi. Kuolema ironisoi tapaa, jolla ihmiset hänet yleensä kuvaavat; "inhoittava luuranko" jolla on "hirvittävä viikate kädessä". Kun kertoja alkaa erottaa pimeässä matkatoverinsa hahmoa, on se jotain aivan muuta: "Ensin aluksi erotin vartalon, joka oli kuin soikea karvasäkki, ja sitten ilmestyi sen yläpuolelle toinen muuten samanlainen, mutta pienempi. Arvelin, että se on kuoleman pää; mutta minkälainen kannake, kaula, oli kahden säkin välissä, sitä ei erottanut, vaan pitempi se kuitenkin oli kuin tavallisen ihmisen kaula." Hetken kuluttua ilmestyvät näkyviin myös kuoleman silmät, kun kuolema puhuu kauhistuneena "ihmisten elostelusta": "Ne olivat kovin kummat, oudot. Kaksi niistä oli kuin ihmisellä, molemmat suuret, soikeat kuin kananmuna ja tulipunaiset. Tarkemmin tähystellessäni huomasin, että ne olivat muodostetut monesta eri osasesta, pyörylästä, joilla itse kullakin oli eri värivivahdus. Keskimmäisenä oli isompi, aivan tulipunainen mansikanmuotoinen pallero, sitä ympäröi kehä pienempiä ja vaaleampia, ja siten kehä kehältä nuo eri munaset liikkuivat itsenäisesti, olivat kuin eri silmät. Niillä näytti näkevän joka suuntaan samalla kertaa. Siitä syntyi outo lieke silmiin kun kaikki ne osaset liikkuivat ja liekehtivät eri tavoin. ne näyttivät kuin kiehuvan."

Kuolema saattaa kertojan kotiinsa. Seuraavana aamuna tälle paljastuu, että hänen hyvä tuttavansa, samassa talossa asunut mutta sairaalaan joutunut, on kuollut. Sitä kuoleman hahmo on siis enteillyt, hyvin samankaltaiseen tapaan kuin klassisen aavetarinan henkiolentojen näyttäytyminen. Sarvelan tarkoitus ei kuitenkaan ole mystifioida kuolemaa, kuten kummitusjutut usein tekevät, vaan muistuttaa sen vääjäämättömyydestä ja elämänvalintojen merkityksellisyydestä. Vaikka päähenkilö kertoo, miten hänen mielensä on yön jäljiltä "kovin kaamea ja kylmät väreet kävivät ruumiissani", novellin pohjasävy ei ole kauhistuttava ja melkein – vain melkein – lohduttava.

Suomikauhun sirpaleita #8: Kirjakerhokummituksia

Vuosituhannen vaihteessa Helsinki Media Company (jonka Sanoma oli juuri ostanut) aloitti kirjakerhon, joka oli suunnattu toiselle kymmenelleen ehtineille tytöille. Toiminta käynnistyi 1999 ja jatkui jonnekin 2010-luvun alkuun asti. Heti alkuaikoinaan Sisters Club osallistui suomalaisen kauhukirjallisuuden historiaan omalla pienellä panoksellaan, kun siltä ilmestyi erikoinen kirjapari.

Ensimmäinen Böö! (1999) on kokoelma ”maailman parhaita kummitustarinoita”. Käytännössä se tarkoittaa viittä viktoriaanisen ajan novellia Englannista ja Yhdysvalloista. Suppeudestaan huolimatta valikoima on kummallisen hajanainen. Mukana on kaksikin Charles Dickensin kertomusta; ehdoton klassikko ja aina tehokas mutta toisaalta moneen kertaan jo aiemmin suomennettu The Signal Man (nyt nimellä Ratavartija) ja vähäisempi, hieman kömpelökin To Be Read at Dusk eli Hämärätarinoita. Sitten on kaksi humoristista tarinaa, Oscar Wilden The Canterville Ghost (Cantervillen kummitus) ja Mark Twainin A Ghost Story (Kummitustarina), jotka on nekin suomennettu monesti. Vaikka ne kuuluvatkin kummitustarinoiden kaanoniin, varsinkaan jälkimmäinen tuskin on auennut kovin hyvin 1900-luvun lopun suomalaisteinille. Sen viittaukset Cardiffin jättiläiseen, 1860-luvun arkeologiseen huijaukseen, jäänevät hämäriksi ja novellin satiiri näivettyy. Onneksi kokoelmassa on mukana Edith Nesbitiä, jonka jokaisen käännöksen ottaa avosylin vastaan. En osaa tiedä, onko Man-Size in Marble -tarinaa julkaistu suomeksi muualla. Melko klassinen kummitusjuttu on tässä yhteydessä nimellä Marmoriritarit. Kokoelman kummallisuutta ja puolivillaisuutta lisää entisestään se, että kertomukset on käännetty ruotsin kielestä, ei siis alkuperäisistä englantilaisista teksteistä. Tämä johtaa välttämättä joihinkin yksittäisiin erikoisuuksiin, vaikka suomennos sinänsä onkin sujuvaa kieltä. 

Böö! 2 (2000) puolestaan on läpeensä suomalainen teos. Eeva Puhakaisen toimittama kokoelma kerää Sisters Clubin kummitustarina-aiheisen kirjoituskilpailun satoa. Siinä seitsemän, uskoakseni nuorta kirjoittajaa esittävät tulkintansa perinteisestä genrestä. Tuloksena on sekoitus asiaan kuuluvaa rekvisiittaa (esimerkiksi vanha linna toistuu pari kertaa) ja modernin maailman piirteitä, kuten kännykät.

Aavetarina on lajityyppinä yllättävän vaikea lokeroida – paitsi tietysti jos sen pitää reippaasti omana saarekkeenaan. Olisi helppo sijoittaa aaveista kertova tarina kauhukirjallisuuden piiriin, mihin se toki usein kuuluukin. Ei silti ole automaattisesti selvää, että kaikki kummitusjutut olisivat kauhua. Usein henkimaailman läsnäolo on pikemminkin romanttinen keino, tai sitten sitä käsitellään kuten mitä tahansa muutakin yliluonnollisuutta, jolloin ollaan laveasti ymmärretyn fantasiagenren alalla. Ja yhä pidemmälle ajatellen on muistettava, ettei perinteinenkään aavetarina välttämättä sisällä ainoatakaan yliluonnollista asiaa. Riittää, että sellaisen kuviteltu mahdollisuus on. Onhan tunnettua, että monesti kummitusjuttu ratkeaa, kun kummittelun takaa paljastuukin paljon maallisemmat ja inhimillisemmät syyt.

Tämä aavetarinan moninaisuus näkyy hyvin kakkos-Böössä. Varsinaisia yliluonnollisia kauhukertomuksia niistä ei tiukasti ottaen ole ainutkaan. Pikemminkin liikutaan tunnelmallisen fantasian puolella, joskus lähestytään dark fantasya. Hyvin usein tarinoiden romanttiset elementit (nimenomaan tunteikkuus, ei niinkään lemmenasiat) ovat voimakkaita. 

Selvimmin kauhukirjallisuuden piiriin kertomuksista kuuluvat kokoelman aloitustarinat. Emmi Johanna Karppisen David Finch kertoo suomalaistytöstä, joka on vanhempineen muuttanut Englannin Cornwalliin. Ympäristö on vieras ja kouluun on vaikea sopeutua. Luokkaretkellä läheisille linnanraunioille tytölle ilmestyy aavepoika, joka myöhemmin alkaa jättää tytölle lappusille kirjoitettuja avunpyyntöjä. Kyseessä on perinteinen asetelma, jossa väkivaltaisen lopun kokeneen ihmisen henki jää kummittelemaan, kunnes hänet päästetään rauhaan. Modernin kytköksen Karppisen tarinaan tuo maahanmuutto, vieraaseen maahan sopeutuminen, joka toistuu monessa muussakin kirjan novellissa. Yhtälailla myös lukioikäinen päähenkilö on mukana usein, mikä lähinnä todistanee kirjoittajista ja kohdeyleisöstä.

Myös Böö! 2:n seuraavassa tarinassa ollaan vieraalla maalla. Anna Moilasen Norjanmeren salaisuus sijoittuu nimensä mukaisesti Pohjois-Norjaan, pieneen kalastajakylään. Sinne kaksi suomalaisnaista saapuu keskellä myrskyä. Kylä vaikuttaa autiolta, mutta kuin sattumalta eräs ohikulkija tarjoaa heille yösijan vanhassa kalatehtaassa, modernissa vanhan linnan vastineessa. Nukkumisesta ei kuitenkaan tule mitään, kun oudot äänet alkavat ja rakennukseen yritetään tunkeutua. Moilanen saa aikaan kohtuullista paniikin tunnetta, vaikka lukijan on vaikea ihan ymmärtää, mitä tapahtuu. Se lienee toisaalta tarkoituskin, sillä lopulta kaiken takaa paljastuu väärinymmärrys ja varsin inhimillinen selitys.

Eeva Karakorpi yrittää tuoda klassista kummittelua nykypäivään sitomalla kännykät osaksi sitä. Sama ajatushan kävi monella muullakin vuosituhannen taitteessa, mistä todistavat varsinkin useat yliluonnollisesta puhelinterrorista kertovat elokuvat. Karakorven Pinkit puhelut on hyvä yritys, joskaan kirjoittaja ei sinänsä pyri pelottelemaan vaan pikemminkin luomaan epämukavuuden tunnetta. Puhelut henkimaailmasta ovat kuin manifestaatioita päähenkilön – lukiolaistytön – elämän muista ongelmista: äiti on kuollut, isä tuntuu etäiseltä ja äitipuoli vastenmieliseltä, koulussa on ihastuttava poika... Yliluonnollinen elementti tuntuu hieman päälleliimatulta ja kömpelöltä, mutta idea ei lainkaan huono.

Anna Välimäen Unien linna lähentelee synkkää fantasiaa. Siinä kauhuelementit toimivat surrealistisen unilogiikan välineitä. Jälleen ollaan luokkaretkellä vanhassa linnassa, johon liittyvät tietysti omat kauhistuttavat legendansa. Linnalla on taipumus eksyttää ihmisiä ja sitoa heidät unikäytäviinsä ikiajoiksi. Päähenkilön harhailu linnan ajattomuudessa tuo mieleen Stephen Kingin (ja varsinkin Stanley Kubrickin) Hohdon – samanlainen sieluja hilloava rakennus on siinäkin.

Komiikka on kuulunut aavetarinan genreen viimeistään Cantervillen kummituksesta asti. Böö! 2:ssa sitä edustaa Veera Marttisen Peruukki. Siinä lukiolaisten draamaprojekteja vuodesta toiseen varjostaa yhä uudelleen rekvisiittavarastoon ilmestyvä ja tietämättömien löytämä peruukki, joka muuttaa tekee omavaltaisia muutoksia käsikirjoituksiin. Lähtökohtahan on naurettava ja melkeinpä typerä, mutta Marttinen onnistuu vaikuttavasti pitämään tarinan pään pinnan yläpuolella. Tyylillisesti liikutaan jossain 1990-luvun Pelottaako?-tv-sarjan (Are You Afraid of the Dark?, 1990–2000) ja R. L. Stinen Goosebumps-kirjojen (1992–) tuntumassa.

Maarit Heikkisen Salaperäinen ystävä on tunnelmallinen aavetarina, jossa ei ole ainuttakaan yritystä kauhun tai pelottelun suuntaan. Siinä aave on pikemminkin päähenkilön sisäisten voimavarojen personoituma. Päähenkilö on Budapestiin muuttanut nuori nainen, joka – niinpä niin – kokee uuden ympäristön uusine ihmisineen vaikeaksi. Koti-ikävä painaa. Avuksi kotoutumiseen ilmestyy samassa rapussa asuva Eliszabet. Yllätyksiä ei lukijalle ole odotettavissa, koska tarina ilmestyy kirjassa, jonka kannessa lukee "Aavemaisia tarinoita". Tunnelma on kuitenkin vahva ja tarina klišeisyydessäänkin kaunis.

Böö! 2:n päättää Anna Moringin Jäljet, joka eroaa selvästi kokoelman muista novelleista. Jäljissä on kyllä kummituksensa, tai ainakin manifestoituva henkiolentonsa, mutta käsittelytavaltaan se on pikemminkin (pseudo)kansatieteellistä fantasiaa. Kuvitteellinen suomalaiskansallinen mytologia yhdistyy siinä populaarikulttuurin fantasiakuvastoon tavalla, josta joku amerikkalaiskynäilijä olisi kirjoittanut jo moniosaisin romaanisarjan. Ystäväporukka "16-vuotiaita ja vastuuntuntoisia nuoria naisia" lähtee Kuhmoon vaeltamaan ja partiotaitojaan verestämään. Lumikentillä heitä alkaa seurata ja autellakin jokin, joka jättää karhunjäljet mutta keittää hyvät sapuskat. Vierasperäisen ihmissusitarinan ja suomalaisten karhumyyttien yhdistelmä on kai lukijasta riippuen joko kitschiä tai kiehtovaa, mutta Moringin novellin sisäiskertomuksessa tosiaan olisi ainekset omaan fantasiamaailmaansa.

En osaa sanoa, onko kukaan kokoelman kirjoittajista jatkanut tällä saralla myöhemmin, mutta ainakin Böö! 2 on todiste heidän kelpo kyvyistään nuoruusvuosina. Kirjoittajat ovat kaikki nimensä perusteella naisia, ja Suomessa on yhä usein tapana, että naisen sukunimi vaihtuu avioitumisen yhteydessä. Siksi myöhempiä tekemisiä on joskus vaikea jäljittää. Itse löydän maininnan vain Maarit Heikkisestä, jolta on julkaistu myöhemmin novelli Kosmoskynässä vuonna 2006 ja aivan vastikään toinen Portissa 2024; kyse voi olla myös kaimasta tai useammasta.