Pimeä peili
ja muita urbaaneja kauhutarinoita
Helsinki 2020: Otava. 157 [+ 1] s. ISBN978-951-1-39178-4.
Mikko Toiviaisen Pimeä peili voisi olla erittäin mielenkiintoinen kirja. Sanon heti suoraan, ettei se kuitenkaan onnistu mielestäni sellainen olemaan.
Toiviainen tunnetaan muun muassa Kalenterikarju-nimellä pyörittämästään YouTube-kanavasta. Hänen ansiolistaansa kuuluu myös esimerkiksi #pojatkinlukee-kampanja, jolla pyrittiin lisäämään poikien lukuintoa. Sen jälkimaininkeihin varmasti liittyy myös Pimeän peilin julkaiseminen. Se on kauhukirjallisuutta niille, jotka eivät muutoin ehkä lukisi. Hieman niin kuin Pirkko-Liisa Perttulan kauhujuttukokoelmat (1995–2011) mutta vitsikirjamaisesti. Se sisältää lyhyitä, pisimmillään vain vähän yli kymmensivuisia tarinoita, jotka on kerrottu helpolla, paljon sivulauseettomia virkkeitä hyödyntävällä tavalla. Kauhu toimii sisäänheittäjänä, lukemisen helppous sulkee oven takana.
Toisaalta Pimeä peili pyrkii jatkamaan kansantarinoiden ja urbaanilegendojen polulla. Se hyödyntää lähdemateriaalinaan erilaisia Internetin kauhuilmiöitä – creepypastoja, sähköpostin kiertokirjeitä ja ylipäänsä elektronisessa ympäristössä kehittynyt folklorea. Kaikki kokoelman 25 tarinaa liittyvät tavalla tai toisella nettiin, peleihin, kännyköihin tai muihin älylaitteisiin. Modernia lavastusta käytetään melko hyvin, vaikka monen kertomuksen rinnassa sykkii hyvin perinteinen kummitusjutun tai leirinuotiosäikyttelyn sydän. Joskus Netflix tai Pokémon riivaavat lapset, joskus kauheudet ilmestyvät Facetimeen tai läppärin kameraan. Pelimaailma saattaa limittyä tosielämään, oli kyseessä sitten tuore vr-kokemus tai vanha Atari-palikka. Toiviainen viittaa yhdentoista tekstin yhteydessä lähteeseen, yleensä creepypastaan, jota hän käyttää materiaalinaan. Muihin ei lähdemerkintöjä ole, mutta esimerkiksi FW: Bloody Mary -tarinan alussa käytetty sähköposti on todellinen Internetissä levinnyt ketjukirje. Knowyourmeme.com-sivuston mukaan se on kiertänyt alkuvuodesta 2008 asti.
Erikoista on, että vuonna 2020 luultavasti nuoria lukijoita houkuttelemaan kirjoitettu kirja sisältää paljon vanhentunutta teknologiaa. Jo mainitun Atari-pelin (kuvauksesta päätellen kyse ei ole edes 1990-luvun Jaguarille tehdystä pelistä) lisäksi monen tarinan kännykkä on kaikkea muuta kuin älypuhelin ja yksi teksti on otsikoitukin Mozilla 1.0:n mukaan. Kädenojennuksia isille? Itse ainakin sain selittää monta asiaa 11-vuotiaalle, jolle luin kirjaa ääneen.
Suurin ongelma kaikesta mahdollisesti kiehtovasta huolimatta on, että yksikään tarina ei ole kovin hyvin kirjoitettu. Kaikki on pinnallista, yksityiskohdat tuntuvat päälle liimatuilta, eikä oikein ainutkaan juttu jaksa kehittyä, kun aina on niin kiire päästä lopun katkaisevaan "yllätykseen". Selityksiä on tietysti helppo etsiä kirjan yleisistä motiiveista: Netflix-tuotannonkin on koukutettava katsojansa kahden ensimmäisen minuutin aikana tai muuten teini vaihtaa sarjaa. Ja kyllähän mielenkiintoisenkin sarjan saa katsottua yhdessä illassa, kun vain kelaa kaiken "tylsän" ohi niihin kohtauksiin, joissa "tapahtuu jotain". Kun loppukäänne on koettu, ei sen jälkeen enää ole tarpeen jatkaa. Sävärit saatu, seuraavan vuoro.
Parhaiten kertomuksena onnistunee varsinainen päätöstarina Etsitään tietoa vanhasta Atari-pelistä. Se malttaa rakentaa itseään vähän muita rauhallisemmin ja onkin kokoelman pisin teksti. Keskustelufoorumille tehdyistä postauksista muodostuva kerronta on melko toimiva ratkaisu, vaikkei se yllä edes vanhan kunnon epistolaariromaanin uskottavuuteen. Samankaltaisia, hieman erikoisempia ratkaisuja Pimeässä peilissä käytetään muutenkin: Mozilla 1.0 on kirjoitettu käyttöohjeen muotoon ja Wilma-merkinnät, no, Wilma-merkintöjen.
Ehdottomasti kylmäävin teksti koko kirjassa on tekoälyn kirjoittamaksi väitetty, hyvin lyhyt teksti. Kielimallia on pyydetty kirjoittamaan tarina "I killed him" -fraasin ympärille. Tuloksena on tyly viesti ihmisen mitättömyydestä, kuin uhkaus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti