Bob Fosse: Cabaret
Näin Bob Fossen Cabaret'n (1972) iässä, jossa en ihan ymmärtänyt sitä mutta jossa se kuitenkin jäi kaivelemaan aivojen perukoille. Ei se nytkään tule mieleen ensimmäisenä, jos mietin kaikkien aikojen elokuvia, mutta oikeastaan se melkein voisi kuulua sinne. Romaaniin ja näytelmään perustuvaan lavamusikaaliin perustuva elokuva (!) on natsien valtaannousun aikoihin sijoittuva musikaali. Jo tämä tekee siitä erikoisuuden. Ei voi odottaa perinteistä positiivista ja onnellista tarinaa. Toinen erikoisuus on se, että lähes kaikki musiikkinumerot esitetään kabaree lavalla, ei siis osana narratiivia niin että henkilöt puhkeaisivat laulamaan aina silloin tällöin. Nämä musiikkiesitykset ne silloin hieman liian nuorena jäivät vaivaamaan mieltä. Joel Greyn seremoniamestarissa on outoa uhkaa, naamanvääntely voi sittenkin olla sulaa mielipuolisuutta – hän on mielipideilmaston ilmapuntari, pahinta sorttia myötäilijöitä, niitä joiden avulla paha nousee valtaan kerta toisensa jälkeen. Liza Minnellin päähenkilö, Saksaan päätynyt kabareelaulaja, on hänkin lumovoimainen hahmo, yhdistelmä jos jonkinmoisia inhimillisyyden hauraita puolia. Yhdessä Michael Yorkin esittämän, biseksuaalin brittitulokkaan kanssa he uppoavat 1930-luvun hedonistisen Berliinin viettelyihin. Tyylitellyn dekandenssin taustalla nousee toisenlainen ja vaarallisempi poseeraus, kun hakaristit nousevat kontrolliin. Hitler Jugendin yhteislaulu on yksi kaikkien aikojen kauheimmista kohtauksista. Sen ylväs riemu on hirvittävä muistutus siitä, miten jaloille aikeille silkka tuho voi rakentua.
Fossen ohjaus on ihailtavan hallittu ja eritoten elokuvallinen näkemys. Kamera tekee kaksoisroolin estradikohtauksissa sekä perinteisenä musikaalielokuvan osallistuvana silmänä että himokkaiden katsojien huohottavana tuijotuksena. Jopa perinteinen slapstick saa irvokkaita sävyjä hyvin nopeasti. Tässä kabareessa juhlitaan maailmanloppua. Yritä siinä nyt saada itsestäsi ja elämästäsi kiinni, kun yhdet hiton natsit pistävät maailman paskaksi ympärilläsi. Ja viimeinen kuva: kohtalokas, julma, armoton. Ei musiikkia enää lopputeksteihin. Me tiedämme miten kävi. Ja osallisia olivat kaikki.
Richard Eyre: Iris. Murali K. Thalluri: 2:37
Richard Eyren ohjaama Iris (2001) on toisaalta elämäkerta elokuva kirjailija Iris Murdochista ja hänen kumppanistaan, kriitikko John Baileystä. Se olisi helppo tuomita "brittiläiseksi laatudraamaksi" ja jättää sikseen; taiteilijamuotokuva jne. Mutta kun se on muutakin, kuvaus vanhenemisesta ja luopumisesta. Murdoch saa myöhempinä vuosinaan riesakseen alzheimerin. Vähän hönö (vai oikeastaan autistinen?) puoliso tukee parhaansa mukaan. Jim Broadbent on käsittämättömän hyvä Baileynä; Hugh Bonneville hieno nuori versio Broadbentistä. Judi Dench olisi huippu, ellei hän aina olisi huippu; samaa pätee nuorta Murdochia esittävään Kate Winsletiin. Eyren elokuva kuljettaa tehokkaasti rinnakkain kahta aikakautta, mutta lopputulos on jollain tavalla liian turvallinen – varman päälle pelattu. Ja silti: aiemmin nerokkaan mutta nyt rappeutuvan mielen kuvaus on tehokas. Onko mitään pelottavampaa kuin se, että oma mieli ja oma kieli kääntyy itseä vastaan? Etenkin kun kieli on aiemmin ollut varmin taistelutoveri. On kyllä – puoliso joka on aina ennen saanut tukeutua varmaan kumppaniin, joka alkaakin nyt olla jossain toisessa todellisuudessa. Pelottavinta on nähdä ulkopuolelta, miten kaikki aiemmin yhdessä jaettu murtuu hiljalleen. Iris on kaiken muun lisäksi kestävän rakkauden kuvaus, sellaisen jossa persoonallisuudet ja luonteet kohtaavat niin täydellisesti, ettei muuta tarvita. Elokuvana Iris on vähän liian sisäsiisti ja siloiteltu ollakseen elämyksellistä taidetta, mutta ei se paljosta jää kiinni.
Australialaisen Murali K. Thallurin 2:37 (2006) tuo mieleen Gus Van Santin Elephantin. Kummatkin ovat fragmentaarisia lukiomaailman heijastuksia, joissa seurataan usean hahmon risteäviä polkuja kohti vääjäämätöntä onnettomuutta. Thallurin elokuvassa se on koulun vessasta löytyvä ruumis. Elokuva alkaa siitä ja siirtyy sitten muutaman tunnin taaksepäin. Lähes kuin teinidraaman tyyppigalleriasta irrotetut hahmot kärsivät jokainen omalla tavallaan. Heidän tilanteensa ovat melkein liiankin kärjistettyjä, eivätkä lopulta niin yllättäviä kuin tekijät ovat ehkä yrittäneet. Loppuratkaisu on kuitenkin tehokas, lähes järkyttävä. Harmi ettei Thalluri ole sittemmin ohjannut muuta.
Philip Noyce: Näkymätön vihollinen. Roman Polanski: Frantic
Phillip Noycen ohjaama Näkymätön vihollinen (Patriot Games, 1992) on toinen Tom Clancyn Jack Ryan -romaaneihin perustuva elokuva. Sen yhteyttä Punaisen lokakuun metsästykseen voi olla hankala hoksata, sillä näyttelijät on pistetty tyystin uusiksi. Vaan eipä sitä tarvitsekaan tietää. Näkymätön vihollinen on aikansa sujuvaa ja immersiivistä toimintaviihdettä. Jos osaa unohtaa kriittisen pohdinnan, se on varsin vetävä teknotrilleri: Entinen CIA:n analyytikko Ryan on yliopistohommissa Lontoossa ja sattumalta osuu IRA-terroristien tulilinjalle. Sen jäljet kantavat kotimantereen puolelle. Lopulta kyse on perinteisestä kostotarinasta, joka sekoitetaan kansainvälisen politiikan, vakoilun ja nationalismin liemeen. Jos kuitenkin sortuu miettimään elokuvan tarinaa ja hahmoja yhtään, huomaa sen yksisilmäiseksi ja -oikoiseksi kuvaukseksi siitä, miten amerikkalaiset vapauttavat maailman niistä, jotka puhuvat englantia liian hassulla aksentilla. Irlantilaiset ovat typistyneet rooliin, jossa tyypillisimmin on tavattu venäläiset ja arabit. He ovat Clannadia kuuntelevia, ehkäisyn kieltäviä punapäitä. Noyce tekee pari briljanttia hitchcockilaista kohtausta, vaikka muuten onkin melko persoonaton joskin erittäin taitava ammattilainen.
Muutamaa vuotta aiemmin Ford oli trillerikuvioissa Roman Polanskin elokuvassa Frantic (1988). Amerikkalaispariskunta saapuu Pariisiin ja joutuu heti keskelle kulttuurišokkia. Hienosti ohjatun alkujakson kesken vaimo katoaa ja Fordin esittämä lääkäri alkaa etsiä häntä. Läpi elokuvan Polanski kuljettaa tarinaa hienosti kahdella kuvatasolla, mikä vain tehostaa päähenkilön vainoharhaisuutta: taustalla tapahtuu aina jotain, oli se oleellista tai ei. Franticin juuret ovat syvällä eurooppalaisessa elokuvassa. Harva amerikkalainen ei olisi osannut olla yhtä toteava ja ulkokohtainen samalla kun ottaa vahvaa emotionaalista kuristusotetta. Ford osoittaa hienovaraista näyttelemistä, jota sitäkään Hollywood ei ole osannut häneltä usein vaatia.
Clint Eastwood: Keskiyö hyvän ja paha puutarhassa. Sully – uroteko Hudson-joella
John Berendtin samannimiseen kirjaan perustuva Keskiyö hyvän ja pahan puutarhassa (Midnight in the Garden of Good and Evil, 1997) on erikoinen teos ohjaaja Clint Eastwoodilta. Georgialaiseen pikkukaupunkiin sijoittuva, erikoisia hahmoja tulviva murhajuttu kuulostaa siltä, että sen luulisi kutittelevan mieluummin vaikka Coenin veljesten mielenkiintoa. Ei Eastwood ihan kotonaan olekaan Yhdysvaltain kaakkoisosassa. Rikas keräilijä ampuu rakastajansa ja joutuu oikeuden eteen. Sattumalta paikalla on pohjoisesta saapunut reportteri, joka haluaa kirjoittaa prosessista kirjan. Tarina itsessään on melko suoraviivainen, ja sen sijaan viehätys syntyy omalaatuisista henkilöistä ja miljööstä. Ja juuri tätä puolta Eastwood ei aina tavoita. Sen sijaan hän osaa taitavasti rakentaa avarakatseista suvaitsevaisuutta – esimerkiksi homosuhteisiin ja transsukupuolisiin elokuva suhtautuu ihailtavan luontevasti, vaikka sen henkilöt eivät aina niin tee. Berendtin kirja kuvasi todellista tapausta; elokuvakin lainaa paljon todellisuutta, mutta samalla se myös muokkaa sitä tarpeisiinsa. Toden ja tekaistun raja koko ajan läsnä, niin elokuvassa kuin tarinassa.
Sen sijaan tukevammin aidosti tapahtuneessa on kiinni vuoden 2016 Sully – uroteko Hudson-joella. Se pohjaa seitsemää vuotta aiemmin tapahtuneeseen lento-onnettomuuteen, jossa pakkolasku New Yorkia halkovaan jokeen pelasti joka ikisen kyydissä olleen hengen. Nimihenkilöä, lentokoneen kapteenia, pidetään sankarina, mutta kuitenkin hänen toimintansa on viranomaisten tutkinnan alla. Elokuva näyttää kyllä itse laskunkin, mutta muutoin sen näkökulma on jälkiselvittelyssä. Kapteeni Sullenberger ei paistattele maineessa vaan kärsii kokemastaan traumasta samalla kun yrittää pelastaa uransa, vaikka on juuri pelastanut toistasataa ihmishenkeä. Vaikka Sullyssa on näyttävät efektit, katastrofielokuvan elkeet ja suuri tunnelataus, on se kuitenkin tavallaan miellyttävän pienimuotoinen, kompakti. Se ei rönsyä tai suurentele vaan pysyy tiukasti ohjaajan otteessa.
Robert Rodriguez: El Mariachi. Desperado
Robert Rodriguezin El Mariachi (1992) on edelleen yksi hienoimmista esimerkeistä, miten pikkurahalla voi saada aikaan ihan näkemyksellistä elokuvaa. Se maksoi vain hieman yli 7000 dollaria, mikä on käsittämättömän vähän. El Mariachi on Meksikoon sijoittuva uus-western töitä etsivästä muusikosta, joka sattumalta sekoitetaan kostoretkellä olevaan tappajaan. Yksinkertainen idea, mutta ei se mitään. Rodriguezilla nimittäin on tyyli hallussaan jo tässä esikoisessa. Joku voisi sanoa, että ei El Mariachissa muuta olekaan, eikä hän aivan väärässä olisi. Elokuva on täynnä kaikenlaista pientä kikkailua niin kameratyössä kuin leikkauksessa (molemmat muuten Rodriguezin käsialaa nekin). Kaikki on tyyliteltyä. Osittain se on varmasti peittämässä rahanpuutetta. 16-milliselle filmille kuvattu ja videona editoitu elokuva, jossa kaikki esiintyjät ovat kavereita ja sukua, käytännössä on harrastelijaelokuva. Toki lahjakkaan tekijän. Siinä mielessä se rinnastuu George A. Romeron Elävien kuolleiden yöhön tai Sam Raimin Evil Deadiin.
Raimin ensimmäinen ohjaus ei itse asiassa ole huono vertailukohta. Ihan kuten Evil Deadkin sai isomman ja komeamman jatko-osan, joka on enemmänkin uusi versio edeltäjästään, niin sai El Mariachikin. Vuoden 1995 Desperado on hollywoodilaisempi näkemys käytännössä aivan samasta aiheesta, kielikin on vaihtunut espanjasta englantiin. Tässä tapauksessa Hollywood ei kuitenkaan sulje väkivaltaa ja verellä läträystä pois (vaikka sensuurin sakset iskivätkin). Kaikki vain on ammattimaisemmin hoidettua, ja pääosissakin on nyt Antonio Banderas ja Salma Hayek. Mutta sitten on käsikirjoitus. Desperadon tarina on ihan yhtä köyhä kuin El Mariachin, mutta nyt sen huomaa, kun puitteet ovat prameammat. Ensimmäisessä osassa tarinasta antoi paljon anteeksi juuri sen kotikutoisen estetiikan vuoksi. Nyt sitä tekosyytä ei ole. Toimintaa kuitenkin on rutkasti, vaikkakin Rodriguezin komiikka alkaa saada sarjakuvamaisia slapstick-sävyjä, mikä sitten onkin vaivannut melkein hänen koko tuotantoaan.
Ns. Meksiko-trilogia täydentyi myöhemmin vielä Once Upon a Time in Mexicolla, joka sitten olikin vielä niin turboahdetumpi, ettei se jaksanut enää oikein hengittää.
René Vilbre: Ma olin siin. Daniel Borgman: The Weight of the Elephants
Virolainen, René Vilbren Ma olin siin (2008; suomeksi ilmeisesti I Was Here) kertoo lukiolaiskaverista, joka haluaisi lääkäriksi mutta päätyy myymään metaa. Tarina on se tavallinen. Kaikilla on kurjaa, ja seuraavaksi jokaiselle käy jotain vielä kurjempaa. Silti Ma olin siin onnistuu voittamaan puolelleen. Suuri ansio siitä kuuluu päähenkilö Rassille, joka on geneerisestä wannabe-gangsta-asenteestaan huolimatta sympaattinen hahmo. Samoin hänen ympärillään pyörivät luuserit ovat inhimillisiä pihalla olevina hölmöinä. Vaikuttavin on ehkäpä Tambet Tuiskin esittämä, sössöttävä mutta arvaamattoman väkivaltainen pomo, joka lopulta onkin surkea mitättömyys, kun itämafia astuu kuviin. Sass Hennon romaaniin perustuva elokuva on osittain suomalaista tuotantoa, mutta onneksi se ei tarkoita yhtäkään kiintiösuomalaista näyttelijää. En tiedä, johtuuko se vain dvd-julkaisun kehnoudesta, mutta elokuvan kuvanlaatu on kuin latteaa svhs-jälkeä, kuin Salkkareiden ykköskaudelta, mikä hieman latistaa sinänsä hyvän näköistä kuvausta.
Tanskalais–uusiseelantilainen yhteistuotanto The Weight of Elephants (2013) on niitä elokuvia, joissa on varsinaista juonta vain ohuelti. Aristotelisen tarinan sijasta sen teho on kuvissa, tunnelmissa, tunnistamisessa. 10-vuotias Adrien asuu isoäitinsä ja syvästi masentuneen taiteilijaenonsa kanssa. Hän on herkkänä lapsena koulussa syrjitty ja kotonakin yksinäinen. Sitten naapuriin muuttaa lapsiperhe. Taustalla seurataan median kautta kolmen lapsen katoamista. The Weight of Elephants on häkellyttävän kaunis elokuva, niin kuviltaan kuin sisällöltään. Se tuntuu tavoittavan jotain hyvin oleellista lapsuuden suurista epämääräisistä tunteista, peloista ja huolista ilman minkäänlaista nostalgiaa. Iso kunnia tehosta kuuluu lapsinäyttelijöille, jotka ovat läpeensä erinomaisia, etenkin kun roolit eivät ole mitenkään yksioikoisen helppoja. En tiedä, miksi Daniel Borgman ei ole tämän jälkeen ohjannut mitään; sääli se kuitenkin on.
Christian Duguay: Sirius 6B – tuhon planeetta. Ang Lee: Hulk
Jos DVD:n kannessa pitää mainita viisi modernin scifielokuvan merkkiteosta, joihin oma tuotos pitäisi vertautua, ollaan selvillä vesillä: ei kannata odottaa liikoja. Christian Duguayn ohjaama Sirius 6B – tuhon planeetta (Screamers, 1995) perustuu Philip K. Dickin novelliin perustuva, keskitason dtv-tuotannolta näyttävä Screamers on melko perinteistä militanttiscifiä kevyillä kauhumausteilla. Taustatarinassa on tulevaisuuden suuryrityksiä ja sijaissota kaukaisella planeetalla, jonka luonnonvarat on kulutettu loppuun. Jutun todellinen koukku on kuitenkin planeetan maaperässä möyrivät itsekehittyvät tekoälyvahdit. Niiden korkea kiljumista muistuttava ääni on antanut elokuvalle sen alkuperäisnimen. Ne ovat suuren osan ajasta piilossa hiekassa kuin Tremorsien madot ja sitten, kun näyttäytyvät, tuovat mieleen lähinnä CMX:n "Pyörivät sähkökoneet". Paitsi että ne ovat oppineet päivittämään itseään aina vain mutkikkaammiksi... Dickiläinen ihmisyyden pohdinta nostaa päätään. Screamersissa olisi paljon ainesta kiehtovaan elokuvaan, mutta tuotantohelvetti on tehnyt tekosensa. Nyt se on valitettavan persoonaton kasa hyviä ideoita ja liikaa selittelevää dialogia. Stop motion -animaatiot ovat kyllä viehättäviä, cgi- ei.
Ensi ajattelemalla tuntuu älyttömältä, että Ang Lee ohjasi Hulkin (2003). Mutta – oikeastaan siinä on kyse ihan samoista teemoista kuin Leellä muutenkin. Hulk, Marvelin supersankari joka ei oikeastaan ole sankari ollenkaan, on moderni Jekyll & Hyde -variaatio. Lee on toistuvasti palannut elokuvissaan piilotetun minän ongelmaan ja sitähän Hulk nimenomaan on. Nerokas tiedemies on joutunut tietämättään lapsen isänsä koekappaleeksi, ja nyt hänen oma tutkimuksensa käynnistää hänessä yllättäviä reaktioita. Sulkeutuneen ja sosiaalisesti kömpelön miehen sisältä purkautuu väkivahva ja pidättelemättömän raivokas hirviö, jonka armeija haluaa tietysti omiin tarkoituksiinsa. Sarjakuvatausta näkyy Leen tavassa jakaa kuva-alaa koko ajan useampaan ruutuun mutta valitettavasti myös hämmentävän tönköissä repliikeissä. Hulkin cgi-hahmo on välillä vanhentunut tosi pahasti, mutta toisaalta sen muovisuus muistuttaa pääosan Eric Banaa osuvasti.
Neil Marshall: The Decent. Jon Harris: The Descent Part 2
Vaikken kärsikään klaustrofobiasta, on ajatus luolastoon eksymisestä aina karminut. Syytän Tom Sawyeria. Onneksi en nähnyt Neil Marshallin The Decentiä (2005) lapsena. Perheensä onnettomuudessa menettänyt Sarah hoitaa traumaansa lähtemällä tyttöjen kanssa vähän seikkailemaan. Kuuden naisen ryhmä painuu tutkimaan entuudestaan tuntematonta luolastoa. Ihan kuin synnytyskanavaa ahtaammissa käytävissä ryömiminen ei olisi riittävän kammottavaa – ja elokuva kyllä tekee jo siitä melko painostavaa – asuttaa luolia kaljurotan näköisten troglodyyttien suku. Helppoa ratkaisua kaipaava elokuvantekijä olisi tehnyt tarinasta found footage -tyyppisen näkökulmakonttailun. Marshall valitsee toisin ja onnistuu taitavasti luomaan aidosti ahdistavan ahtauden tunnun. Pimeys ja sen varjot, pöly, jatkuva veden tiptiptiputtelu ja armoton värimaailma ovat kaikki luomassa painostavaa ja kasvavaa pakokauhu tuntua; sekä kuvaaja että äänisuunnittelija ovat olleet tehtävänsä tasalla. Loppua kohden meno muuttuu painostavan sijasta hurmeiseksi ja punasävy valtaa kuva-alan. Onpa tarjolla ihan rehellistä splatterlossautteluakin. The Descent on vahva eksploitaatiokauhun perinteenjatkaja.
Marshall siirtyi tuottajan rooliin The Descentin jatko-osassa (2009). Sen ohjasi Jon Harris, joka päätyönään on leikkaaja. The Descent Part 2 onkin hänen ainoa ohjauksensa. Elokuva menee suoraan asiaan: Kadonneita naisia yritetään etsiä pari päivää ykkösosan jälkeen. Kun Sarah ilmaantuu maanpinnalle, muistinsa menettäneenä tosin, hänet viedään hetimiten uudestaan takaisin luoliin. Mukana on satunnaisen oloinen joukko viranomaisia ja etsijöitä. Ja sitten tulevat möröt. Descent 2 on tyypillinen jatko-osa: sitä samaa kuin ennenkin mutta pinnallisemmin ja ilman intohimoa. Hahmot ovat lähinnä sielutonta tykinruokaa, ja tunnelma muistuttaa Salaisten kansioitten seiskakauden täytejaksoja. Luolastokaan ei enää ole yhtä ahdas kuin pari päivää aiemmin. Onneksi ällöefekteissä on yritystä ja rakkautta lajiin.
Bennett Miller: Foxcatcher. Jean-Marc Vallée: Dallas Buyers Club
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti