Pascal Mercier: Yöjuna Lissaboniin (Nachtzug nach Lissabon, 2004). Helsinki 2010: Otava. 612 s. Suom. Raija Nylander. Keltainen kirjasto 404.
Alle kuukausi sitten kuolleen kirjailijanimi Pascal Mercierin eli sveitsiläisen filosofi Peter Bierin romaani Yöjuna Lissaboniin valikoitui luettavakseni ihan sattumalta. Kirjastopoisto oli päätynyt hyllyyni ihan vain, koska se on julkaistu Keltaisessa kirjastossa. En tiennyt teoksesta etukäteen yhtään mitään, vaikka se on kuulemma ollut aikanaan pienimuotoinen ilmiö.
Romaani kertoo klassisten kielten opettajasta, kaavoihinsa kangistuneesta (ja mielestäni ainakin jossain määrin kirjolla olevasta) sveitsiläismiehestä, joka hetken mielijohteesta päättää myllätä elämänsä. Hän kohtaa antikvariaatissa portugalinkielisen kirjan, joka kiehtoo hänen mieltään, vaikkei hän osaa sanaakaan portugalia. Hän päättää lähteä Lissaboniin selvittämään, kuka kirjan kirjoittaja on. Se johdattaa hänet Salazarin-aikaisen vastarintaliikkeen ja erikoislaatuisen neron pariin.
Kertomus etenee ja syvenee kerros kerrokselta kummallisena salapoliisitarinana, jossa useat ihmiset pääsevät antamaan osittain ristiriitaisetkin näkökulmansa. Kiehtovinta – ainakin minulle – on kuitenkin se, miten vierasta kulttuuria ulkopuolisena tarkkaileva mies heijastaa kaiken selville saamansa oman persoonansa kautta; hän on monella tavalla itse se, jonka perässä hän on. Mercier rakentaakin jo itsessään kiehtovasta kertomuksesta myös filosofisten, olemassaoloa koskevien pohdintojen areenan. Mistään vaikeasta teoksesta ei kuitenkaan ole kyse vaan pikemminkin päinvastoin. Yöjuna Lissaboniin on nautittavan soljuvaa kieltä.
Kertomus etenee ja syvenee kerros kerrokselta kummallisena salapoliisitarinana, jossa useat ihmiset pääsevät antamaan osittain ristiriitaisetkin näkökulmansa. Kiehtovinta – ainakin minulle – on kuitenkin se, miten vierasta kulttuuria ulkopuolisena tarkkaileva mies heijastaa kaiken selville saamansa oman persoonansa kautta; hän on monella tavalla itse se, jonka perässä hän on. Mercier rakentaakin jo itsessään kiehtovasta kertomuksesta myös filosofisten, olemassaoloa koskevien pohdintojen areenan. Mistään vaikeasta teoksesta ei kuitenkaan ole kyse vaan pikemminkin päinvastoin. Yöjuna Lissaboniin on nautittavan soljuvaa kieltä.
Naurava kummitus. Helsinki 2006: Tammi. 264 s. Suom. Katriina Savolainen, Juha Peura, Rauna Paadar-Leivo.
Vuonna 2006 ilmestyneessä Naurava kummitus -antologiassa on mielenkiintoinen premissi: joukko pohjoismaisia kirjailijoita kirjoittaa kummitustarinoita, jotka julkaistaan usealle kielelle käännettyinä sekä kuvitettuina. Itsestään selvien kansallisuuksien lisäksi mukana on saamelaisia, grönlantilaisia ja färsaarelaisia tekijöitä.
Kuten kokoelman nimi ja kansikuva antavat ymmärtää, on kyseessä nimenomaan lapsille ja nuorille suunnattu teos. Veriroiskeita ja ahdistusta on turha odottaa. Minä itse asiassa jopa nautin siitä, että saa lukea perinnetietoista, nimenomaan tunnelmalla pelaavaa aavetarinaa ilman väkivaltaa. Ja vaikka aikuislukijalle tarinat ovatkin kepeitä ja arvattavia, ääneenlukusessioiden nuorempi osapuoli eläytyi kyllä voimakkaasti kertomuksiin. Taisipa jokin tulla uniinkin.
Vaikka suurin osa novelleista osuu klassisen kummitusjutun muottiin, paikoin jopa häiritsevän tavanomaisesti. Silti melkein kaikissa salaperäinen tunnelma kohentaa kokonaisuutta. Sarjakuvamaista visuaalisuutta ja toimintaa ei juuri ole. Selvimmin joukosta erottuu äskettäin kuolleen Sari Peltoniemen tarina, joka on enemmänkin kotimaista kummaa kuin kauhua. Siinä, kuten aika monessa muussakin, paikallinen kansanperinne antaa omaperäisyyttä. Samaa näkyy etenkin saamelaistan ja grönlantilaisen kirjailijan töissä. Huumoria on mukava vähän, minkä vuoksi päätöstarina, Ritva Toivolan kirjoittama, tuntuu aikamoiselta mahalaskulta.
Kirjan kuvitus on tyylillisesti hajanaista. Joku kuvittaa hyvin räikeillä väreillä ja vahvalla viivalla, toinen luottaa utuiseen vesiväritunnelmointiin. Muutamassa tapauksessa kuvitus on suoraan sanoen kömpelöä. Kaiken kaikkiaan Naurava kummitus on kuitenkin tyylikkään näköinen kirja.
Kuten kokoelman nimi ja kansikuva antavat ymmärtää, on kyseessä nimenomaan lapsille ja nuorille suunnattu teos. Veriroiskeita ja ahdistusta on turha odottaa. Minä itse asiassa jopa nautin siitä, että saa lukea perinnetietoista, nimenomaan tunnelmalla pelaavaa aavetarinaa ilman väkivaltaa. Ja vaikka aikuislukijalle tarinat ovatkin kepeitä ja arvattavia, ääneenlukusessioiden nuorempi osapuoli eläytyi kyllä voimakkaasti kertomuksiin. Taisipa jokin tulla uniinkin.
Vaikka suurin osa novelleista osuu klassisen kummitusjutun muottiin, paikoin jopa häiritsevän tavanomaisesti. Silti melkein kaikissa salaperäinen tunnelma kohentaa kokonaisuutta. Sarjakuvamaista visuaalisuutta ja toimintaa ei juuri ole. Selvimmin joukosta erottuu äskettäin kuolleen Sari Peltoniemen tarina, joka on enemmänkin kotimaista kummaa kuin kauhua. Siinä, kuten aika monessa muussakin, paikallinen kansanperinne antaa omaperäisyyttä. Samaa näkyy etenkin saamelaistan ja grönlantilaisen kirjailijan töissä. Huumoria on mukava vähän, minkä vuoksi päätöstarina, Ritva Toivolan kirjoittama, tuntuu aikamoiselta mahalaskulta.
Kirjan kuvitus on tyylillisesti hajanaista. Joku kuvittaa hyvin räikeillä väreillä ja vahvalla viivalla, toinen luottaa utuiseen vesiväritunnelmointiin. Muutamassa tapauksessa kuvitus on suoraan sanoen kömpelöä. Kaiken kaikkiaan Naurava kummitus on kuitenkin tyylikkään näköinen kirja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti