Katsottua: huhtikuu 2023

Bryan Singer: X-Men. X-Man 2

Bryan Singerin ohjaama X-Men (2000) oli ensimmäinen onnistunut Marvel-filmatisointi, sekä kaupallisesti että pitkälti taiteellisestikin. Se onnistui ensimmäistä kertaa tavoittamaan sarjakuvien hengen mutta ilman liiallista lapsellisuutta. Eihän elokuva tietenkään mikään vakava draama ole, sentään luistavaa toimintasaippuaa kuitenkin. Efektiviidettä on riittämiin, mutta parasta antia ovat lopulta karismaattiset näyttelijät. Ian McKelle ja Patrick Stewart tietenkin ovat vaikuttavia vähäisinäkin annoksina, mutta yllättävän paljon pidän Hugh Jackmanistakin. Mutta hän onkin Wolverine. X-Men kiertää supersankarielokuvien perusongelmaa siinä, ettei se kuluta paukkujaan alkuperätarinaan. Katsoja pääsee tohtori Xavierin sisäoppilaitokseen mutantteja varten kesken kaiken, Wolverinen ja Roguen mukana; vertaus Harry Potteriin tulee nopeasti mieleen. Maailma on kuitenkin käännekohdassa, kun tavallisen väestön ja supervoimaisten mutanttien välillä jännite on kasvamassa. Alun viittaus juutalaisvainoihin avautunee pöljimmällekin teinikatsojalle. Elokuvan suurin ongelma on, että se jää jotenkin pieneksi –tarina ei lopulta ole kovin painava. Mutta sitähän varten ovat jatko-osat, jotka tuovat painokkuutta mukanaan pelkällä runsaslukuisuudellaan.

Singer jatkoikin seuraavan osan ohjaajana. X-Men 2 (X2, 2003) jatkaa melko suoraan edeltäjänsä tarinaa. Sotaa mutanttien ja muiden välillä yritetään lietsoa monella rintamalla. Hahmot saavat tasaisemmin esiintymisaikaa, joskin ainoastaan Alan Cummingin Painajainen nousee vahvimpien tasolle. Tarina kantaa ykkösosaa paremmin juuri siksi, että sen pohjalla on jo jotain josta ponkaista. Supersankarikertomusten luonne on sellainen, että ne ovat yhtä aikaa hyvin ohuita ja erittäin kompleksisia – sarjarakenne mahdollistaa niiden vahvuudet. Ehkäpä juuri sen takia sarjakuva kääntyy parhaiten myös sarjaelokuvaksi. Kun voimasuhteet (ja ihmissuhteet) elävät näissä saagoissa koko ajan, ei yksittäinen elokuva voi päästä käsiksi niiden ytimeen. X-Menissäkin kiehtovinta on lopulta se, miten hyvisten ja pahisten määritelmä elää koko ajan. X2 ei saa siitä otetta kuin pieneltä osin mutta sekin riittää.

Brett Ratner: X-Men: Viimeinen kohaaminen. Gavin Hood: X-Men Origins: Wolverine

Alkuperäinen X-Men-trilogia päättyi loogisesti X-Men 3:een, alaotsikoltaan Viimeinen kohtaaminen (The Last Stand, 2006). Ohjaajaksi oli vaihtunut Brett Ratner ja tyylilajiksi entistä pintapuolisemmin sarjakuvamaisuus. X-Men 3 muistuttaakin jo selvästi edeltäjiään enemmän tuleva MCU-elokuvia. En silti yhdy siihen usein esitettyyn arvosteluun, että Singerin mukana hahmoista katosi psykologinen syvyys. Se oli aiemminkin parhaimmillaan näennäistä, ja nyt se on vaihtunut arkkityyppien kautta rakennettuihin valta-asetelmiin. Tarina rakentuu toisaalta mutanteille kehitetyn parannuskeinon varaan, toisaalta Jean Greyn kuolleistapaluun ympärille – tuttuja aiheita 1980- ja -luvuilta. Hahmokatras kasvaa entisestään, mikä hajottaa fokusta mutta tarjoaa ns. fanserviceä tukkukaupalla. Mainio on etenkin Kelsey Grammerin Peto. Miksi kaikkien pahisten on kuitenkin näytettävä emogooteilta?

Koska Wolverine on aina ollut Ryhmä-X:n paras hahmo ja sen huomasivat elokuvissa käyvätkin, jatkui sarja nimenomaan häneen keskittyneillä elokuvilla. Gavin Hoodin ohjaama X-Men Origins: Wolverine (2009) tekee minkä nimi lupaa. Se avaa Wolverinen taustoja, toki varhaisajat pikakelaten alkutekstien aikana. Polttopisteessä ovat tapahtumat, joiden vuoksi hän sai adamantiumrunkonsa. Elokuva yrittää olla synkempi ja rujompi kuin aiemmat – "realistisempi" sanoisi joku, kun tarkoittaa lähinnä totisuutta. Se ottaakin itsensä ihan liian vakavasti. Hampaat irvessä pullisteleva elokuva jää kovin puolinaiseksi. Ja sitten esiin tulee Blob, joka ei tunnu kuuluvan tähän elokuvaan lainkaan. Jackmania on kuitenkin ilo katsoa – hän todellakin on sisässä roolissaan.

Matthew Vaughn: X-Men: First Class. James Mangold: Wolverine

Wolverine-trilogian alettua käynnistyi myös toinen X-Men-elokuvia edeltävään aikaan sijoittuva kokonaisuus. Matthew Vaughnin ohjaama X-Men: First Class (2011) alkaa siitä, mistä ensimmäinenkin sarjan elokuva, mutta sen sijaan, että hyppäisi suurin piirtein nykyaikaan, se siirtyy 1960-luvulle ja kertoo Ryhmä-X:n syntyvaiheista. Taustana on Kuuban ohjuskriisi. Maailmanpolitiikan aalloilla Xavier ja Magneto alkavat koota mutantteja yhteen vastauksena Venäläiselle (ja entisen natsin johtamalle) ryhmälle. Tarina on sopivan pöhkö, ja muutenkin elokuvassa on paljon rennompi ja humoristisempi ote kuin edellisessä; vertailu alkuaikojen bondeihin ei varmaankaan ole perusteeton. First Class on vapautunut ja viihdyttävä elokuva, jossa kaikki tuntuu toimivan kuten on tarkoituskin. Kunniamaininnan saa se seikka, että jokainen hahmo puhuu oikeasti kieltään, ei vain englantia murtaen.

Wolverinen tarina jatkui vuonna 2013 mielikuvituksellisesti nimetyssä Wolverinessa (englannin kielellä määräisen artikkelin kanssa). Chris Claremontin ja Frank Millerin sarjakuvaan perustuvan elokuvan ohjasi James Mangold. Sen kaikesta sujuvuudesta huolimatta voi vain kuvitella, millainen tulos olisi ollut, jos Darren Aronofsky olisi ehtinyt ohjaajaksi, kuten alun perin oli tarkoitus. X-Men 3:n jälkeisessä ajassa Wolverin kutsutaan Japaniin tapaamaan kuolevaa miestä, jolla on "mielenkiintoinen tarjous". Samalla häntä vaivaavat unet kuolleesta Jean Greystä. Miljöönvaihto tekee hyvää sarjalle, eikä elokuvassa ole samanlaista pakottuneisuutta ja tunkkaisuutta kuin aiemmassa Wolverinessa. Aasialaisen elokuvien sävyä tunnutaan tapaillun etenkin alkupuolen toimintajaksoissa, mikä onkin tuottanut muutaman todella hienon kohtauksen. Paljon on kiitettävä Jackmania, joka jälleen tekee työnsä energisesti, sekä äänisuunnittelua, joka on tehnyt bassotajuuksista elokuvaan ihan oman tasonsa.

Abel Gance: Napoléon

Pääsiäinen on minulle elokuvaeepoksen aikaa, ja eeppisempää elokuvaa kuin Abel Gancen Napoléon (1927) ei valkokankaalla ole nähty. Elokuva on kaikin puolin valtava: Alun perin se oli yhdeksäntuntinen (nykyversio kestää viisi ja puoli tuntia), ja silloinkin tarkoitus oli olla vain ensimmäinen elokuva kuudesta. Napoléon hyödyntää kaikki mahdolliset elokuvatekniset keinot, joita siihen mennessä oli olemassa, ja keksii vielä muutaman lisää. Kuuluisin näistä on loppujakson kolmen valkokankaan samanaikainen käyttö. Ja sitten on tietysti sen lähes satavuotinen historia: Suureellinen elokuva joutui saksittavaksi, äänielokuvan uhriksi ja ties mitä. Ja todennäköisesti ainoa syy, miksi meillä tänä päivänä on niinkin kokonainen versio siitä nähtävänä, johtuu elokuvatutkija Kevin Brownlow'sta, joka nuoresta iästä saakka keräsi ja kursi Napoléonia jälleen ehjäksi.

Napoléon on kaiken suuruudenhulluutensa keskellä loppujen lopuksi myös loistava elokuva. Se ei ole pelkkää sotaa, vaikka taistelut kouluaikojen lumisodasta aina Italian valtaamiseen ovatkin keskiössä. Tarinaa rytmittävät hitaammat, seesteisemmät jaksot, etenkin nimihahmon ja hänen Josephinensa riiaaminen. Kaiken trikkitekniikan lisäksi Gance hallitsee myös kerrontatekniikat. Oli kyse sitten Napoleonin sisäisen maailman myllerryksen esittämisestä symbolein ja vertauskuvin tai taistelujaksojen repivistä kuvakollaašeista, Gance tarjoilee kaiken itsevarmasti ja taiten. Toisaalta kritiikki muistaa aina mainita, miten kaikessa todellakin on kyse vain Napoleonista – kaikki muut jäävät hänen elämänsä statisteiksi, olkoonkin että mukana on monta mainiosti hahmoteltua historiallista henkilöä.

Gancen esikuvana elokuvalleen oli Griffithin Kansakunnan synty (1915). Sehän muistetaan nykyään niin ikään suurenmoisista taisteluistaan mutta myös nykyään tuomittavasta rasistisuudestaan. Ihan ongelmaton ei Napoléoninkaan siveellinen sisältö ole. Tulevaa keisaria ei kyseenalaisteta missään vaiheessa, hänen kertomuksensa on kohtalonomainen sankaritarina. Päin vastoin vahvan johtajan kaipuu ja tarve sanotaan aivan suoraan. Nykymaailman näkökulmasta sellainen avautuu varsin synkkänä ja pelottavana ajatuksena.

Bryan Singer: X-Men: Days of Future Past. X-Men: Apocalypse

Bryan Singer palasi Ryhmä-X:n pariin 2014. Chris Claremontin ja John Byrnen sarjakuvaan perustuva X-Men: Days of Future Past on eräänlaista viilailtua jatkoa First Classille ja Wolverinelle ja jossain määrin alkuperäisellekin trilogialle. Tarina jatkuu mutta jatkumo ei kestä liian tarkkaa syyniä – ihan kuten supersankarisaippuaoopperan perinteeseen kuuluukin. Tällä kertaa aloitetaan tulevaisuuden maailmasta, jossa mutantit on ajettu ahtaalle. Viimeisenä oljenkortena Wolverine, luonnollisesti, lähetetään menneisyyteen korjaamaan asiat. Eri aikasäikeet ja niiden suhteet eivät millään tavalla ole erityisen loogisia, mutta kokonaisuus on uskoo itseensä ja silloin uskoo katsojakin. Days of Future Past on vähintään viihdyttävä, parhaimmillaan melkein koskettava; Mystiquen hahmo on oikeastaan hyvin traaginen, ja samaa henkeä James McAvoy saa professori Xavieriinkin. Visuaalisesti elokuva on näyttävä ja kekseliäskin.

Singer jatkoi seuraavassakin osassa, X-Men: Apocalypse (2016). Sen alkutilanne on kutkuttava – muinaisessa Egyptissä faaraona hallinnut mutantti palaa eloon 1980-luvulla ja alkaa koota armeijaa. Elokuva alkaa lupaavasti, kun mutantti toisensa jälkeen ja eri puolilta maailmaa esitellään. Siitä sitten alkavat ongelmatkin. Pitkän aikaa Apocalypse on pelkkää poseerausta ja digitaaliefektiä. Kuvioita kehitellään ja kehitellään, aiempiin osiin viittaillaan kuin luvassa olisi jotain suurta ja tärkeää. Sitten asioita vain tapahtuu ja uusia polkuja tuntuu aukeavan koko ajan. Sarjakuvamaista, sanan pahimmassa merkityksessä, sielutonta pintaa. Tehosteet sinänsä ovat komeita, mutta jos karkkia syö liikaa, siitä tulee vain paha olo. Näyttelijätkään eivät saa tilaa, ehkä paria Michael Fassbenderin kohtausta lukuun ottamatta. Ei X-Men: Apocalypse aivan huti ole; se vain tuntuu ihan kuin olisi elokuvasarjan kahdeksas osa tai jotain.

Tim Story: Fantastic Four. Fantastic 4: Hopeasurffari

Tim Storyn ohjaamat Fantastic Four (2005) ja sen jatko-osa Hopeasurffari (Rise of the Silver Surfer, 2097) ovat lapsellisia ja typeriä elokuvia. Mutta niinhän alkuperäinen Ihmeneloset-sarjakuvakin oli. On tietysti eri asia, kannattaako neljäkymmentä vuotta vanhaa tyyliä toistaa sellaisenaan. Filmiversiossa on kieltämättä sellaista kömpelöä viehätystä, jollaisen yleensä yhdistää pikemminkin1990-luvun tv-sarjoihin kuin seuraavan vuosikymmenen suuren budjetin elokuviin. Toki tehosteet ovat parempia, mutta tarina on höhlä ja sitä käsitellään kuin Sci-Fi Channelin viikon pilottia. Näyttelijäsuoritukset vaihtelevat oikein hyvästä Michael Chiklisistä (sen viiden minuutin verran jota hän ei ole kokovartalovaahtomuovissa) suurin piirtein kaikkiin muihin, jotka lähinnä levittelevät silmiään ja huitovat käsillään. Jessica Alba kyllä heilauttelee myös hiuksiaan taitavasti muutamassa kohtauksessa. Vaikka eipä kukaan selviäisi kunnialla kliseisestä dialogista. Elokuvien käsikirjoitukset on muutenkin tavanomaisia ja yllätyksettömiä ja huumori kuin 60-luvun sitcomeista – mutta juuri siinä piilee myös Fantastic Fourien viehätys. Niissä on jotain hellyyttävän, vanhanaikaisen naiivia, sellaista joka olisi purrut minuun täysillä kymmenvuotiaana. Niin kuin ne sarjakuvatkin purivat.

Hahmovetoisiahan nämä elokuvat ovat – kuten esikuvansakin – ja siinä ne onnistuvat oikein hyvin. Jokainen keskeinen hahmo on oma muista erottuva persoonallisuutensa. Mistään hienovaraisista luonnekuvista ei tietenkään ole kyse mutta riittävän kiehtovista tyypeistä kuitenkin. Möykyn ja näsäviisaan Liekin välinen kemia toimii, Tohtori Doomissa on riittävästi psykoottisuutta, Herra Fantastisen klišeinen tiedenörttiys ja kömpelyys on ihan pikkukivaa. Tärkeintä on, ettei kukaan jää poseeraavaksi pökkelöksi huolimatta yksiulotteisuudestaan. Ja onhan Hopeasurffari ihan älyttömän siisti hahmo. Se vain tarvitsisi jonkun Jodorowskyn tasoisen visionäärin toteuttajakseen, vähän niin kuin Moebiuksen sarjakuvissa.

Stephen Norrington: Blade. Guillermo del Toro: Blade II. David S. Gover: Blade: Trinity

Eihän X-Men ollutkaan ensimmäinen onnistunut Marvel-filmatisointi. Blade ilmestyi jo 1998. Blade on cocktail supersankaria, kauhufantasiaa, goottiromantiikkaa, veristä huumoria, ysäritoimintaa ja blaxploitaatiota. 1970-luvulla alkunsa saanut hahmo on vampyyrinmetsästäjä, joka itsekin on syntymässään saanut vampyyriyden hyvät puolet ilman huonoja.

Stephen Norringtonin ohjaama ensimmäinen Blade on varsin vetävä elokuva. Siinä synkistelyn ja huumorin yhdistelmä on tasapainossa, jota on vaikea saavuttaa. Toki elokuvan estetiikka on vanhentunut aika pahasti; en ainakaan itse osaa vielä nauttia nostalgiasta, joka syntyy teknoreiveistä, emokampauksista ja ensimmäisen Playstationin grafiikoista. Wesley Snipesin vakavin ilmein mutta hyvää koomista ajoitusta osoittaen esittämä Blade on mainio hahmo.

Blade II:een ohjaajaksi vaihtui Guillermo del Toro, joka toi mukanaan entistä tyylitellympää visuaalisuutta. Tarinakin on deltoromaisemmin aiempaa enemmän dark fantasya, vähemmän horroria. Vampyyreja uhkaa heidän omaa vertaan juovien, kodittoman Nosferatun näköisten mutanttien joukko, ja apuun pyydetään vanhaa vihollista, Bladea. Lisäksi on kuolleista herätetty Kris Kristofferson, liuta teknisiä apuvempaimia ja kalju Ron Pearlman. Ja niitä helvetin goottireivejä. Tehosteet ja kuvasto ovat oivaltavia, mutta runsaus valitettavasti hukuttaa Bladenkin hahmon alleen.

Kahden ensimmäisen osan käsikirjoittaja David S. Goyer päästettiin ohjaamaan kolmas, Blade: Trinity (2004). Eihän se kummoinen ole; vähäenerginen ja yllätyksetön. Kumma kyllä ongelma tuntuu olevan nimenomaan käsikirjoituksessa, ei niinkään ohjauksessa. Vampyyrit auttavat ihmiset Bladen jäljelle päästäkseen tästä eroon. Apuun pompahtaa joukko nuoria kollegoita, jotka varastavat elokuvan päähenkilöltään. Ja kaiken takana on Dracula. Tai siis Drake. Jep.