torstai 6. huhtikuuta 2023

Muutama henkilökohtainen muisto Keijo Virtasesta

Tämänaamuinen Helsingin Sanomat sisälsi minulle uutisen, jota ei ollut uutiseksi tarkoitettukaan. Hulda Huiman haastattelussa mainitaan hänen lapsistaan: "[U]usin tulokas on kaksi kuukautta vanha Keijo, joka on nimetty viime vuonna edesmenneen taiteilija Keijo Virtasen mukaan." Ymmärsin mitä luin, totesin tapahtuneen, jatkoin aamutoimia. Vasta töissä asia alkoi iskeytyä tajuntaani.

Keijo Virtanen oli kirjailija, muusikko, yliopistomies, opettaja, motoristi, kuvataiteilija... Tiemme kohtasivat ennakoimattomasti muutamaankin otteeseen, mutta lopulta yhteydenpito kuivui kasaan. Viimeksi kun kuulin hänestä, hänen terveydentilansa oli huonontunut entisestään, ja Jukka Nousiainen kampanjoi ympärivuorokautisen avustajan palkkaamiseksi hänelle. Silloin tällöin heräsi ajatus ottaa Keijoon yhteyttä ja kysellä kuulumisia, mutta aina tuli elämä väliin ja jossain vaiheessa en enää edes kehdannut, kun aikaa oli jo päässyt kulumaan niin. Ja sitten heinäkuussa 2022 Keijo kuoli, ja minä kuulin siitä vasta lähes vuosi myöhemmin.

Ensimmäisen kerran kohtasin Keijon Jyväskylän yliopistossa yli kaksikymmentä vuotta sitten. Aloitin suomen kielen ja kirjallisuuden opiskelijana, hän oli kirjallisuuden oppiaineen amanuenssi. Jokin aika aiemmin tapahtunut vakava liikenneonnettomuus oli jättänyt jälkensä, ja parin opiskeluvuoteni jälkeen Keijo lopettikin yliopistolla. En muista olleeni siellä juurikaan tekemisissä Keijon kanssa, joskus sentään. Mieleen on jäänyt vappuaatto 2004, oikein kuuma päivä, jolloin istun Keijon vieressä Atheanaeumin luentosalissa kuuntelemassa runoilija Risto Ahdin luentoa.

Samaisena vuotena innostuin oikein toden teolla ruohonjuuritason kokeellisesta musiikista  dronesta, psykedeelisestä folkista ja kaikenlaisesta kilkuttelusta. Edellisenä syksynä kotimainen pienlevymerkki Lal lal lal oli julkaissut Keijon nimettömän esikois-cdr:n. Hankin sen sattumalta heti Ahdin luennon jälkeen, ja silloin tajusin, että nämä kaksi Keijoahan olivat yksi ja sama. Hyvin nopeasti artistinimi Keijosta tuli tuottelias tekijä ja levyjä ilmestyi sellaisilta minun mielessäni nostalgiasta kirkastamilta levymerkeiltä kuin Outa, 267 lattajjaa, Digitalis, Last Visible Dog... Kaiken kaikkiaan tuon vuoden 2003 debyytin jälkeen soolo- ja yhteistyölevyjä ilmestyi toista sataa, useimmiten hyvin pieninä painoksina ja epäkaupallisissa formaateissa kuten cdr:inä ja kasetteina. Olihan vinyylin tuolloin vielä melko undergroundia. Minä puolestani innostuneena omakustanne-estetiikasta "perustin" oman "levymerkin", Luovajan, joka sittemmin on jatkanut kirjallisuuden pikkujulkaisijana. Keväällä 2007 suunnittelin kokoelmalevyä, jonka kappaleet olisivat kirjallisuuden klassikoiden innoittamia. Julkisen kutsun ja kaverisuhteiden kautta Reading Soundsille päätyi kymmenen kappaletta. Mietin pitkään, että Keijoa pitäisi ehdottomasti lähestyä kutsun kanssa, koska hän jos kuka ymmärtäisi musiikin ja kirjallisuuden rajapinnan päälle. En uskaltanut olla niin julkea.

2009 olin ajautunut puoleksi vuodeksi asumaan Iitin Kausalaan, tunnin ajomatkan päähän Keijon syntyseuduilta Asikkalasta. Samaan syssyyn syntyi esikoiseni, ja elämä oli kiireistä ja täyttä. Sen kaiken keskellä sain postia. Kirjeeseen oli kirjoitettu osoite hieman haparoivalla, tärisevällä käsialalla. Myöhemmin opin tuntemaan käsialan erittäin hyvin. Sisällä oli kaksi poltettua cd:tä. Keijo oli lähettänyt pari demoa Luovajalle! Kuuntelin ne innostuneena ja kirjoitin heti sähköpostia Keijolle. Ehdottomasti Luovaja olisi halukas julkaisemaan jotain. Toinen levyistä piti sisällään kaksi pitkää ambientmaista kappaletta. Ehdotin niiden julkaisua sellaisenaan, Keijo suostui, ja syyskuussa 2009 ilmestyi viimein Maailma hetkinä, joka edelleen on mielestäni paras Keijo-levy. Yli 30-minuuttinen "Yön hetkinä" on maaginen.

Keijon ja Luovajan yhteistyö kesti kolme soolojulkaisua (edellisen lisäksi Namo tassa 2010 ja Not Less 2012) sekä nimettömän yhteislevyn ranskalaisen Monolyth & Cobaltin kanssa (2013), joka jäikin Luovajan viimeiseksi julkaisuksi pitkäksi aikaa. Painokset olivat korkeintaan viisikymmentä kappaletta, joten puhutaan pienistä harvinaisuuksista. Ongelmallisin oli Not Less, johon Keijo kumppaneineen valmisti uniikit pahvikannet. Valitettavasti käytetyt keskiöt, joihin levy kiinnittyy, olivat hieman liian suuria, minkä vuoksi iso osa levyistä murtui. Muutamia korvaavia levyjä (ja keskiöitä) lähetin Not Lessin ostajille mutten monta. Lisäksi Vapaakappalekirjastot saivat vielä aivan omanlaisensa editiot, jotka askartelin itse käden ulottuvilla olevista tarvikkeista... Albumikokonaisuuksien lisäksi sain Keijon viimein kokoelmallekin. Hän osallistui kappaleellaan Luovajan viisivuotiskokoelmalle, avaruus- ja Kaija Koo -vaikutteiselle Spring Is a Place in the Spacelle (2010).

Kun 2010 muutin Kuusankoskelle melkein satavuotiaaseen hirsitaloon (jota olen sittemmin yrittänyt myydä eteenpäin siinä onnistumatta useita vuosia), tajusin asuvani parin kilometrin päässä Keijosta. Jyväskylän lisäksi hän vietti nimittäin paljon aikaansa Kuusankosken Pokinpellolla. Siellä tuli käytyä monet kerrat kuuntelemassa uusimpia äänityksiä, suunnittelemassa mahdollisia julkaisuja ja keskustelemassa kirjallisuudessa. Tapaamiset olivat aina sydämellisiä, lempeän hyväntuulisia. Keijon hiljainen huumori ja ymmärtäväinen elämänasenne olivat jotain ainutlaatuista. Vieraili Keijo pariin kertaan pyöräretkellä minunkin luonani, minkä tuolloin parivuotias lapseni muistaa erityisen hyvin, sillä hän oli kuullut puheeni väärin ja odotti paikalle keijua... Kävimmepä myös yhdessä kuuntelemassa kirjastolla, kun toinen paikkakunnan musiikillinen suuruus, Esa Kotilainen, oli esittelemässä uutta albumiaan. Se oli muutenkin merkityksellinen kirjastokäynti: Samalla kerralla bongasin hyllystä erään Kari Glödstafin esikoiskirjan, joka sai minut lähtemään ensimmäistä kertaa Forssan mykkäelokuvafestivaaleille ja aloitti yhä jatkuvan ystävyyden. Kotilaisen kanssa käyty sananvaihto puolestaan sai minut melkein vuosikymmeneksi soittamaan hänen johdollaan YH-10:ssä ja Kuusankosken harmonikansoittajien orkesterissa.

Samoihin aikoihin aloitimme Keijon kanssa vielä yhden yhteistyön. Hän oli aikeissa koota blues-lyriikastaan kokoelman. Tarjouduin auttamaan, ja sovimme, että alkaisin naputella puhtaaksi hänen käsin kirjoitettuja tekstejään. Minulla on edelleen kymmeniä sähköpostiini saapuneita valokuvia hänen pienellä ja tiheään kirjoitetulla käsialallaan kirjoitetuista lappusista. Niitä sitten leipätyön ohessa kirjoittelin puhtaaksi digitaaliseen muotoon. Lopullisessa kokoelmassa on tekstejä paljon enemmän, joten en ollut ainoa sihteeri. Samoihin aikoihin minulla nimittäin diagnosoitiin ensimmäistä kertaa masennus, josta juttelin Keijonkin kanssa. Syvästi myötätuntoisena ihmisenä hän ei halunnut kuormittaa minua yhtään enempää, vaikka usein sanoinkin, että hänen tekstiensä kanssa työskentely on vain ilo. Yllättäen Keijo pyysi minulta myös pientä alkusanaa kirjaan, minkä riemumielin teinkin. Olen edelleen hyvin ylpeä siitä, että olen mukana yhtenä viidestä esipuhekirjoittajasta, samalla aukeamalla Jukka Nousiaisen kanssa. Lopulta Blue Hum ilmestyi ntamolta 2014. Julkaisuprosessissa oli joitain ongelmia ja viivästymisiä, minkä vuoksi Keijo kustansi itse kokoelmasta ensilaitoksen, jossa ovat pelkästään hänen tekstinsä. Ifolorin(!) kautta painatetun kirjan omistuskirjoituksineen hän luovutti minulle Pilkan koulun parkkipaikalla eräänä sateisena iltana. Nyt kun ajattelen, se oli varmaankin viimeinen kerta, kun näin hänet.

Yhteydenpito Keijon kanssa alkoi jossain vaiheessa vähentyä. Toisen lapsen, uupumuksen ja lopulta avioeron jäljiltä minulla oli aivan liian vähän voimia pitää yhteyttä ystäviin ja tuttaviin. Ja sitten kun olisi ollut, oli ensimmäisen askeleen ottaminen liian vaikeaa. Viimeiset sähköpostit vaihdoimme Keijon kanssa joulun 2014 alla. Loppuun asti olemme yrittäneet sopia tapaamista, joka ei toteutunut. Se surettaa minua tänään valtavan paljon, vaikka tiedänkin voimavarojeni olleen tuolloin ihan lopussa. Vielä enemmän surettaa ja hävettää se, etten enää myöhemmin osannut ottaa yhteyttä.

Viimeisessä sähköpostissaan Keijo kirjoittaa: "Työstä maksetaan itse pahiten. Mutta pitäisi aina riittää aikaa soittaa bluesia."

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti