lauantai 4. joulukuuta 2021

Ryysyistä rikkauksiin ja nyrkkiä turpaan - Rockyt I–V

Niin kuin kai kuka tahansa 1980-luvulla syntynyt, myös minun lapsuuteni popkulttuurimaisemaan kuuluivat Sylvester Stallonen Rocky-elokuvat. Koulunpihalla kiersi jutut uskomattomista turpasaunoista ja Rockyn mielikuvituksellisista vastustajista (joita elokuvissa ei lopulta ole kuin muutama). R-kioskilla sai katsella vuokra-vhs:ien kansikuvarivejä, ja ainakin näin jälkikäteen tuntuu, että elokuvasarja esitettiin televisiossa ainakin puoli tusinaa kertaa.

En muista, että olisin nähnyt ainuttakaan elokuvista aikuisiällä. Moneen kertaan siihen on kuitenkin tuntenut vetoa. Niin oleellinen osa Rockyt ovat 80- ja 90-luvun lasten nostalgiaa. Viimein viisi ensimmäistä elokuvaa yhteen keräävä The Rocky Anthology -dvd-boksi tuli vastaan kierrätysmyymälässä vitosen kohtuulliseen hintaan. Setissä on elokuvien lisäksi bonus-dvd:llinen etenkin ensimmäiseen Rockyyn liittyvää lisämateriaalia.

Ensimmäinen Rocky (1976; ohj. John G. Avildsen) on ihan syystä maineikas. Karun näköinen ja tunnelmallinen tuhkimotarina on vilpitön klassikko. Ykkös-Rocky edustaa 1970-luvun laatu-Hollywoodia parhaimmillaan. Se on yhtä aikaa viihdyttävä ja katu-uskottava. Rockyn tarina ei ole erityinen: köyhän kaupunginosan amatöörinyrkkeilijä nousee sattuman kautta kehään raskaan sarjan maailmanmestarin kanssa ja vieläpä pärjää siellä. Koskaan ei tasapeli ole maistunut niin ihanalta kuin Rockyssä. "Ryysyistä rikkauksiin" on tietysti klassinen tarinakaava, eikä Rockyssakaan ole mitään yllättävää. Kuitenkin sen käsittelytapa, karhea realistisuus yhdistettynä juuri ja juuri uskottavaan juoneen, on vaikuttava.

Nykynäkökulmasta on oikeastaan uskomatonta, että Sylvester Stallone oli Rockyn vuoksi Oscar-ehdokkaana. Ei kuitenkaan näyttelijäsuorituksensa vuoksi vaan käsikirjoituksensa. Sitä palkintoa hän ei voittanut, mutta Rocky sai silti parhaan elokuvan ja ohjauksen palkinnot. Stallone on kyllä varsin vakuuttava pääosassaan nimihenkilönä, vähän yksioikoisena italonyrkkeilijänä. Roger Ebert jopa vertasi häntä Marlon Brandoon! Stallonen roolin lumo hieman kärsi myöhemmin, kun tajuttiin, ettei hän osaa oikein muulla tavalla näytelläkään...

Rockyn menestyksen jälkeen alkoi tulla jatko-osia, ja Stallonekin ryhtyi ohjaamaan. Rockyissä ei enää ollut kyse siitä, ovatko ne hyviä elokuvia vaan ovatko ne hyviä Rockyjä. Toisaalta jatko-osien tulva teki Rockyn hahmosta kenties entistä kuolemattomamman: Rocky ei ollut vain laatuelokuva, joka sai kehnomman seuraajan tai pari, vaan se oli kokonainen sarja, ilmiö.

Ensimmäinen  jatko-osa, Stallonen ohjaama Rockyn uusintaottelu (Rocky II, 1979) on parhaimmillaan lopun ottelukohtauksessa, mutta muuten se jää oudon pintapuoliseksi.  Nimi paljastaa juonen. Siinä sivussa sitten kipuillaan menestyksen seuraamusten kanssa. Ykkösen draama on vaihtunut patsasteluun. Tarinan hahmot jäävät nimenomaan hahmoiksi. Syvyyttä niissä ei ole entiseen tapaan, joskin sympatiaa ne onnistuvat edelleen herättämään. Tarina on ennalta-arvattava, nimenomaan halvalla tavalla.

Kolmas ja neljäs Rocky (1982, 1985; ohj. Stallone) menevät sitten jo sarjakuvasankarien osastolle. Turhasta draamasta on luovuttu ja tilalla on lähinnä mättöä. Kolmosessa eli Tiikerinsilmässä on vastassa Mr. T ja Hulk Hogan, minkä pitäisi jo riittää kertomaan tyylilajista kaikki oleellinen. Ja soundtrackilla hemmetin "Eye of the Tiger"! Elokuva on perinteinen jatko-osa: se antaa faneille sen, mitä nämä kaipaavat, mutta mihinkään kummempaan ei edes yritetä päästä. Valmentaja-Mickeyn kuolema on yhtä diippi käänne kuin Hämähäkkimiehen kasvatti-isän murha, ja Mr. T:n esittämä Clubber Lang on kuin luotu toimintafiguuriksi.

Nelosessa mennään vielä pidemmälle. Rockyä vastaan asettuu se ikonisin valkokangasnyrkkeilijä, Dolph Lundgrenin esittämä neuvostoliittolaisterminaattori Ivan Drago. Hahmo on täysin yksiulotteinen pahis mutta juuri sen takia niin toimiva. Rocky IV toimii tasan kahdella tasolla. Toisaalta se on toimintaelokuva, toisaalta mustavalkoinen kannanotto maailmanpolitiikkaan. Yhdysvallat versus Neuvostoliitto -dikotomiaa hierotaan katsojan naamaan ihan vitsiksi asti. Ja sittenkin Rocky IV saattaa olla sarjan viihdyttävin elokuva. Ainakin se on puhdasta elokuvaa, jossa tarina ei häiritse liikaa kuvaa. Kuvapuoli nimittäin on erittäin tehokas. Ison osan elokuvan mitasta vievät monenlaiset montaasijaksot. Ylitulkitsija minussa haluaisi nähdä ne tietoisena kumarruksena neuvostoliittolaiseen pioneerielokuvantekijään Sergei Eisensteiniin.

Vuonna 1990 saatiin vielä viides elokuva. Sen ohjasi jälleen Avildsen. Rocky V yrittää palata ensimmäisen osan yhteiskunnallisuuteen mutta jää onnettoman ohueksi. Liikaa draamaa, liian vähän nyrkkeilyä - enpä olisi uskonut koskaan sanovani niin! Tarinassa Rocky alkaa olla jo kehäraakki, ja todellisuus tulottomana ja varattomana alkaa iskeä koukkujaan. Rocky päättää alkaa valmentamaan nuorta lupausta, jota esittää tosielämän tuleva maailmanmestari Tommy Morrison. Tämä kuitenkin hyppää opportunistisen bisnesmanagerin kelkkaa. Finaalissa Rocky ja Tommy mättävät toisiaan turpaan paljain käsin kapakan pihalla. Kauas on tultu edellisten osien eeppisistä kamppailuista.

Seuraava osa, Rocky Balboa, antoi odottaa itseään sitten 16 vuotta, mutta se ei sisälly tähän boksiin. Sittemin Rockyn tarina on jatkunut Creed-elokuvissa.

Rockyjä on helppo syyttää halpahintaisesta tarinankerronnasta. Ihan tottahan se on, eivät nämä elokuvat ole mitään muuta kuin hyvin perinteisiä kertomuksia altavastaajasta, joka nousee itsensä yläpuolelle. Niitä voi perustellusti syyttää myös väkivaltaisuudesta ja varsinkin väkivallan ihannoinnista. Niin muistelen lapsuudessani tehdyn. Rocky ottaa elokuvissa iskuja käsittämättömän määrän, ja silti hän pysyy itsenään eikä ala taantua niin kuin moni todellinen nyrkkisankari. Viidennessä elokuvassa Rocky poika opetetaan oikein mallikkaasti ratkaisemaan ongelmat nyrkeillään. Kuitenkin Rockyissä on toinen puoli. Ei kukaan unohda, miten fyysisiä ovat Ivan Dragon suorat nelososassa; katsoja huomaa helposti hätkähtelevänsä television edessä noista iskuista. Eikä kukaan voi olla vaikuttumatta siitä, miten muodottomaksi Rocky kerta toisensa jälkeen hakataan.

Ykkösosan lopetus, sen jälkeen kun mestaruusottelu Apollo Creediä vastaan on ohi, on yksi elokuvan klassikoista: Rockyn naama  turvonneena ja verisenä, silmät umpeen muurautuneina, huutamassa rakastamansa naisen nimeä. Se on kipeän näköistä, tuskaista. Pystyykö kukaan nykyään aloittamaan nyrkkeilyuraa miettimättä, että joskus hän itsekin saattaa olla samannäköinen kuin Rocky ulvahtelemassa Adrianinsa nimeä? Ehkä voi, mutta he eivät todennäköisesti ole nähneet Rockya.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti