Luettua: syyskuu 2025

Adrian Conan Doyle: The True Conan Doyle. Arthur Conan Doyle Encyclopedia. – Alun perin London 1945: John Murray.

Adrian Conan Doyle kirjoitti vuonna 1945 pienen kirjasen isästään, Arthur Conan Doylesta. The True Conan Doyle -niminen julkaisu syntyi reaktiona pari vuotta aiemmin ilmestyneeseen, Hesketh Pearsonin ACD-elämäkertaan. Nuorempi Doyle koki Pearsonin kirjan olleen petos (betrayal) isää ja tämän ajatuksia kohtaan. En tunne taustan yksityiskohtia, mutta ilmeisesti Adriania loukkasi suunnattomasi se, miten kirjassa ACD kuvataan ”kadunmieheksi”, siis tavalliseksi ihmiseksi.

Pearson selittää ACD:n suosiota kadunmiesten keskuudessa sillä, että kirjailija itse oli samanlainen kuin lukijansa. ACD käytti itsekin kerran tuota ilmaisua puhuessaan itsestään humoristisesti kaikkia hallituksia ja ministereitä mahtavampana, sillä hän on ”the man in the street”. Pearson lainaa ACD:ta suoraan ja mainitsee kyseessä olleen pilan. Adrian Conan Doyle ei tätä kuitenkaan hyväksy.

Hän käyttää pitkän esseensä jokseenkin kokonaan isänsä saavutusten luettelointiin. Ja mikäs siinä, ACD teki elämänsä aikana suunnattoman määrän monenlaista. Maininnan saavat tietenkin hänen kirjalliset meriittinsä, jotka poika kytkee osaksi suvun jatkumoa, etenkin ACD:n isoisän. Sitten ovat urheilulliset urotyöt (jalkapallomaalivahtina salanimellä!), sotilasura ja vaikutukset imperiumin armeijaan, politiikka, monet vaikutusvaltaiset ystävät ja tuttavat, ratkaistut rikostapaukset… Kaikki tunnettua, osa ACD:n legendaa – kuitenkin oma poika listaamassa, kuinka isi on päässyt postimerkkiin Espanjassa ja saanut nimikkovuoren Kanadassa, on omiaan aiheuttamaan myötähäpeää.

The True Conan Doylen paras osa on nuoremman Doylen henkilökohtaiset muistot isästään, joka tarjoaa apua seksitautien kanssa muttei siedä kaksimielisyyksiä; joka ei siedä etunimellä puhuttelua; joka ei salli tupakointia naisten läsnä ollessa; joka sulkeutuu viikoiksi kammioonsa luomisen kausinaan. Kuitenkin on pakko ihmetellä, miten ACD muka olisi pitänyt parhaana kirjallisena työnään novellia The Man from Archangel, kuten poika väittää!

No, Adrianilla on maine kovin epäluotettavana kronikoijana ja isänsä varallisuuden ahkerana kuluttajana.

Erkki Wuolijoki: Niskavuoren henki. Viljapellolta valkokankaalle. Hämeenlinna 2015: Karisto. 321 s.

Kuinkahan monta lukijaa Erkki Wuolijoen kirja Niskavuoren henki on menettänyt kirjastolaitoksen takia? Ainakin Kymenlaakson kirjastojen kaikki kahdeksan kappaletta teosta on sijoitettu luokkaan 77.4, siis elokuvan historiaan. Kuitenkin itse kirjassa elokuvista puhutaan korkeintaan muutaman sivun verran. Elokuvahistoriikin sijasta Niskavuoren henki on suuri ja painava lohkare kulttuurihistoriaa, jossa yksi hämäläinen ratsutila saa edustaa aikakausien vaihtumista ja maaseudun murrosta.

Kirjan pääosassa ei ole Niskavuoren tila, Hella Wuolijoen näytelmien fiktiivinen miljöö. Sen sijaan teos keskittyy Niskavuoren esikuvaan, hauholaiseen Wuolijoen kartanoon. Kirjan kirjoittaja, FT Erkki Wuolijoki on kartanon nykyinen isäntä, joka siis tietää mistä kirjoittaa.

Niskavuoren henki etenee monella tasolla. Yhtäällä se kuvaa Suomen historian suuria linjoja, jotka vaikuttivat tietenkin myös Sydän-Hämeeseen. Toisaalta se on sukukertomus, jossa seurataan Juho Erkinpoika ja Henriikka Loviisa Wuolijoen jälkeläisten tarinaa. Erityisesti tarkastelun polttopisteessä ovat valtiopäivämies Juho Robert ja hänen vaimonsa Serafina sekä heidän lapsensa. Kolmanneksi kirja on yhden tilan historiikki. Koko ajan taustalla häilyy myös Niskavuori – toistuvasti ennakoidaan, mitkä vaiheet ja henkilöt kuuluvat missäkin näytelmäsarjan osassa.

Niskavuoren henki on taiten kirjoitettu kronikka, joka koko ajan rönsyää sinne tänne mutta aina palaa pääjuonteeseensa, kuin niskavuorelaisen maahengen johdattamana. Erkki Wuolijoki onnistuu runsaudensarvimaisessa esityksessään luomaan elävän kuvan niin entisaikain maailmasta kuin sen ihmisistä. Huomiota eivät saa ainoastaan kartanon herraskaiset asukit vaan myös moni sen työväestä. Lisäksi omat alalukunsa saavat hetkensä Hauhon maisemissa viihtyneet runoilijat Paavo Cajander ja Eino Leino.

Kirjan loppupuolella valokeila kohdistuu Sulo ja Hella Wuolijokeen, ristiriitaiseen mutta aikaansaapaan pariskuntaan, sekä heidän kirjalliseen tuotantoonsa. Niskavuoren näytelmät ja lopulta niihin pohjautuvat elokuvatkin käsitellään pintapuolisesti. Teos tekee selväksi, miten paljon Hella hyödynsi Wuolijoella kuulemiaan tarinoita ja tuntemiaan henkilöitä.

Runar Schildt: Hirsipuumies. Sydäntalven tarina. Jyväskylä 1923: K. J. Gummerus. 69 s. Suom. Ilmari Ahma. – Alkuteos Galgmannen. En midvintersaga (1922).

Nuorena kuolleen suomenruotsalaisen Runar Schildtin tuotannossa on muutama mielenkiintoinen kauhufantasiaan viittaava juonne. Kaikkein selvin se lienee synkeässä, liki goottilaisessa näytelmässä Hirsipuumies.

 Yhden näytöksen ja kahden henkilöhahmon näytelmä sijoittuu kartanoon eräänä talvi-iltana. Talon isäntä, sodissaan voittoisa mutta muun elämänsä elostelullaan pilannut eversti Toll saapuu kotiin vastoin suunnitelmia, eikä vastassa ole muuta palvelusväkeä kuin talousmamselli Maria. Toll on ilkeä öykkäri, joka rienaa ja pilkkaa vasta muutaman kuukauden palveluksessaan ollutta Mariaa, ja on raiskatakin tämän. Maria puolestaan on isättömyytensä aiheuttamista huonoista lähtökohdista ja kylän juoruista huolimatta omanarvontuntoinen nainen. Eversti on kuolemassa, ja Mariasta tulee hänelle eräänlainen vapahtaja tai lunastaja.

 Schildt käyttää everstin ahdingon syynä vanhaa saksalaissatujen trooppia (varhaisin tuntemani tapaus on Wilhelm Hauffin Der Flaschengeist, jota R. L. Stevensonkin mukaili) taikakalusta, joka tuo haltijalleen onnen jossain tietyssä asiassa mutta josta on päästävä eroon ennen kuolemaa. Se täytyy myydä aina halvemmalla kuin millä sen on itse hankkinut. Everstillä on hallussaan hirsipuun kappaleesta veistetty mies, josta hän on maksanut hiekanjyvän. Halvempaa hintaa hänelle ei ole tiedossa. Hirsipuumies on tuottanut hänelle onnea sotakentillä, mutta nyt kuoleman lähestyessä hän pelkää sielunsa joutumista paholaisen käsiin.

 Hirsipuumies on ihailtavan kompakti näytelmä, jonka pienimuotoisuudessa on voimaa. Kahden hahmon kautta aukeaa paljon heitä itseään laajempi kuva yhteisöstä joka jättää ulkopuolelleen, ihmisistä joiden on vaikea toisiaan kohdata, kuolemasta joka on pelottava suurimmallekin sotasankarille ja rietastelijalle. Mielikuva pimeän talven sisäänsä sulkevasta, yksinäisestä kartanosta on voimakas, ja kun eversti ja Maria katsovat ikkunasta ilmestyvää kuunvaloa, tuntuu sen voima lukijallekin. Pienin, nopein havainnoin ja huomautuksin Schildt luo hahmoilleen historiaa ja heidän väliinsä monimutkaisen suhteen. Siinä ei lopun lievä banaalius haittaa ollenkaan.

Aale Tynni: Balladeja ja romansseja. Helsinki 1967: WSOY. 95 [+ 3] s.

Aale Tynni palasi mitallisen runouden pariin kokoelmallaan Balladeja ja romansseja. Modernistisessa kirjallisuusmaisemassa sitä voi pitää jossain määrin radikaalina tekona lyyrikolta. Lisäksi Tynni ei pelkästään ottanut metriikkaa käyttöön, hän vieläpä palasi vanhoihin lajityyppeihin.

Balladeja ja romansseja sisältää nimensä mukaisesti runomuotoisia kertomuksia. Paikoin aiheetkin ovat klassisia, sellaisia jotka vievät ajatukset mielikuviin "alkuperäisistä balladeista" – on puhetta Englannin ja Skotlannin kuninkaista, tataarisotureista, antiikin Kreikan heeroksista. Paikoin kuitenkin ollaan paljon modernimmassa kuvastossa, kun aiheena ovat moderni maalaustaide tai koulupojat.

Lisäksi runoja leimaa lähes koko ajan tuntu, että kirjoittaja kertoo paljon muustakin kuin vain siitä, mitä pinnalle näkyy, jostakin henkilökohtaisesta. Lukijalla ei kuitenkaan suinkaan aina ole keinoa päästä kuvien taakse. Esimerkiksi "Absurdiksi balladiksi" nimetty runo (jonka Pihasoittajat sittemmin sävelsi ja levytti) sisältänee viitteitä Tynnin perheeseen. Kuvasto kuitenkin on kauttaaltaan niin vahvaa, että lukija oikeastaan nauttii epäilyksistään ja onnettomista tulkintayrityksistään.

Henkilökohtaisten viittausten lisäksi Tynni pudottelee riveilleen liudan henkilöitä, joista osa on historiallisia, joku fiktiivinen. Tämä ei kuitenkaan tunnu knoppailevalta pätemiseltä vaan oppineen tekijän runoudelta, jossa mennyt elää nykyisyyden rinnalla. Riemukkaita esimerkkejä ovat "Velhojen ja näkijäin kongressi", jossa viisaat mystikot Merlinistä ja Teireesiaasta Roger Baconiin ja Thievenne Pagetiin kokoontuvat yhteiseen epäonnistumiseen, tai "Hopeinen legenda", jossa tärkeilevät Intian runoilijat jäävät toisiksi runoudelleen.

Mitallisuus ei läpäise koko kokoelmaa, sillä mukaan mahtuu vapaamuotoisempiakin tekstejä. Silti myös niissä on vahva rytmi, jonka mestareita Tynni on. Silti vapaamittaisia runoja lukiessa tulee tietoiseksi, miten tehokas hyvin käytetty runopolvi on. Rytmiä ja muotoa huomaa kaipaavansa heti, kun siitä poiketaan.

Thomas Brezina: Aaveratsastaja. Seikkailu Englannissa. Helsinki 2000: Helsinki Media. 143 s. Neljän keikka. – Alkuteos Der Geisterreiter (1995).

Itävaltalaisen Thomas Brezinan kirjoittamaa Neljän keikka -nuortenkirjasarjaa ilmestyi vuosituhannen vaihteessa suomeksi Sisters Club -kirjakerhossa. Suomennoksia saatiin yhteensä viisi, vaikka saksankielellä Die Knickerbocker-Banden seikkailuja ilmestyi yli seitsemänkymmentä. Sarja kertoo neljän 9–13-vuotiaan ”juoniorietsivän” joukosta, joka selvittelee mysteerejä.

Neljäs suomennettu Neljän keikka oli Aaveratsastaja, jossa nelikko on päätynyt Englantiin kielikurssille. Kaamean koulunkäynnin keskeyttää vihreää valoa pimeydessä hohtava ratsumies, jonka paikalliset tunnistavat puolisen vuotta aiemmin kuolleeksi taiteilijaksi. Yliluonnolliselta vaikuttavaan tapaukseen kytkeytyy joukko pienen englantilaiskylän varakasta väkeä sekä pankinjohtajan ottotytär. Tyttö käyttäytyy erikoisesti, ja hänen ympärillään tuntuu tapahtuvan kummia.

Kohdeyleisönsä makua mukaillen Aaveratsastaja etenee vauhdikkaasti tapahtumasta ja käänteestä aina seuraavaan. Mistään päättömästä kohelluksesta ei onneksi ole kyse, vaikka loppujen lopuksi erilaista sälää onkin sullottu tarinaan hieman liikaa. Tästä huolimatta Brezina onnistuu tarinankuljetuksesssa melko hyvin, enkä usko, että nuorikaan lukija tipahtaa hänen kyydistään. Itse olisin todennäköisesti nauttinut kertomuksesta paljonkin kymmenvuotiaana.

Vaikka aikuislukijalle onkin nopeasti selvää, ettei ratsastaja ole oikeasti aave, on sen ympärille koottu miellyttävä ja tunnelmallinen arvoitus. Kummitus- ja kauhutarinan osaset loksahtavat melko luontevasti dekkarijuoneen, vaikka loppuratkaisu tuntuukin hieman hätäiseltä ja pakotetulta. Parhaat kohtansa Aaveratsastaja lainaa Baskervillen koirasta – fosfori ei tule yllätyksenä, ja suokohtaus on tehokas nytkin. Lajityypin perinteiden mukaan lapsihahmot voittavat aikuiset hoksottimiltaan, mutta se ei tunnu kömpelöltä toisin kuin monesti muulloin. Ainoa looginen aukko, josta on hankala ryömiä läpi, on se, miten lapset onnistuvat käymään monimutkaisia keskusteluja englannilla, jota heidät on lähetetty kielikurssille oppimaan. Se on kuitenkin pieni kupru muuten sujuvassa tarinassa. Iästään huolimatta uskoisin Aaveratsastajan maistuvan tämänkin päivän nuorille lukijoille.

Kari Hotakainen: Kalikkakasa. Valitut runot 1982–1988. Helsinki 2000: WSOY. 113 [+ 7] s.

I

ennen myöhäistä työpäivää

istun lukemassa

Kari Hotakaisen runoja

satamakaupungin

lääkärikeskuksen

parkkipaikan

toisessa ruudussa vasemmalta

aamu on kaunis ja lämpenee

II

myöntäähän tuon itsekin

prosaisti runon ääressä

joskus säkeistä, joskus säkeetöntä

silti runon kieli kasautuu, tiivistyy

kulmikkaiksi todeten

rytmikkäästi ladellen

sanoilla leikkien mutta rosoisilla

aiheet ihmisen tasoa

epäonnisen arkisen, sentään

vinon hymyn takaa kuitenkin

ihan kuin meikähumanisti menis huoltsikan ukkojen pöytään, kilisyttämään kahvikuppia vasten vähän liian kovaa, nyökkäilemään, hörähtelemään, fiilistelemään mitä on olla aamusängenharmaa mies henki sisulta haisten ja Johnny Cash auton mankassa odotellen ja vähän ylimielisesti sittenkin aatellen, että olen minä onneksi vähän noita fiksumpi, vaikka tykkäänkin kattella mäkihyppyä. Pistän tarinat muistiin ja kirjoitan runon tai pari.

III

Kalikkakasa (2000) on valikoima Kari Hotakaisen runoja. Hotakainen julkaisi 1982–88 neljä runokokoelmaa, joista kolmen ensimmäisen teksteihin pääosin pätee edellä sanailtu. Neljännen kokoelman runot sen sijaan ovat valmista lyriikkaa, komeaa käsityötä kuin koristeellinen porraskaiteen päätypylväs. Lisäksi kirja sisältää sarjan Johnny Cash -aiheisia runoja 1990-luvun puolivälistä. Ne kuulostavat ihan Kari Hotakaiselta.

Angela Dorsey: Faaraottaren kirous. Malmö 2007: Stabenfeldt. 148 s. Suom. Pauliina Sykkö. Kuv. Jennifer Bell. Pollux-hevoskerho. Hevosenkeli. – Alkuteos Sobekkare's Revenge (2007).Kanadalaisen Angela Dorseyn Faaraottaren kirous alkaa lupaavasti: köyhä aarteenmetsästäjä löytää aiemman tuntemattoman egyptiläisen hautaholvin ja ottaa sieltä mukaansa valikoiman

esineistöä. Mukana on myös onyksinen hevospatsas, johon on kiinnittynyt muinaisen Sobekkare-faaraottaren kirous. Sobekkare (viittaus todelliseen Sobekneferu-hallitsijaan?) elää jonkinlaista kuolemanjälkeistä varjoelämää, jossa huvittelee armeijoidensa kanssa ja odottaa pääsyä kostamaan elämässään kokemansa tappion.

Egyptologisen gotiikan sijasta Faaraottaren kirous paljastuu kuitenkin aivan muuksi. Kirja on osa Hevosenkeli-sarjaa, jossa seurataan Angelica-nimistä tyttöä. Angelica on jonkinlainen puolijumalainen olento, joka kuulee hädässä olevien hevosten kutsut ja suojelee näitä. Sobekkarenkin kosto suuntautuu nimenomaan hevosiin, syystä joka vasta lopussa paljastuu väärinymmärrykseksi.

Faaraottaren kirous (ja käsittääkseni koko Hevosenkeli-sarja) sisältää kerronnallisesti mielenkiintoisen ratkaisun. Tarinaa kerrotaan neljän eri näkökulman kautta, ja eri kertojat on erotettu toisistaan symbolein ja erilaisin kirjasimin. Angelican omat osuudet ovat lyhyitä välähdyksiä, joissa hän puhuttelee suoraan hevosia. Kolme muuta näkökulmaa ovat faaraottaren, aarteenmetsästäjän ja tarinan varsinaiseksi päähenkilöksi nousevan Jumana-lapsen. Ne on kirjoitettu kolmannessa persoonassa mutta silti hyvin läheltä kutakin henkilöä. Tarina etenee kaikkein tehokkaimmin silloin, kun näkökulmanvaihtelut ovat tiheimmillään. Kun kerronta jää liian pitkäksi aika samaan asentoon (käytännössä vaiheessa, jossa Jumana yrittää autiomaan yössä tavoittaa aarteenmetsästäjää), menettää romaani heti tehoaan. Dorsey ei ole mikään erityinen sanataituri.

Voin vain kuvitella, miten vaikuttavia Hevosenkeli-kirjat ovat olleet (ja ovat?) kohdeyleisölleen. Pollux-hevosenkerhon sarjassa niitä ilmestyi 12, ja tiedän niiden olevan monelle nostalgista lapsuuden rakennusainesta. Itse lähestyin Faaraottaren kirousta varmasti aivan väärästä tulokulmasta, mutta kaikista heikkouksistaankin huolimatta  se onnistui parhaimmillaan viemään mukanaan.

[Robert Arthur (toim.):] Alfred Hitchcockin Kummitusgalleria. [Helsinki] 1980: Kirjateos. 190 [+ 1] s. Suom. Sirkka Salonen. – Alkuteos Alfred Hitchcock's Ghostly Gallery (1962).

Ohjaaja Alfred Hitchcock brändäsi itsensä niin tehokkaasti, että hänen sivuprofiilillaan myydään edelleen t-paitoja ja nimellään kirjallisuutta. Suomessakin on ilmestynyt Hitchcockin nimissä liuta lukemistopokkareita ja vaikkapa nuorille suunnattua 3 etsivää -sarjaa. Lähes aina niissä keskitytään rikosfiktioon, mutta selvän poikkeuksen kaavaan monellakin tapaa tekee suurikokoisena ja kovakantisena ilmestynyt Alfred Hitchcockin Kummitusgalleria.

Kummitusgalleria sisältää vain yliluonnollisia kertomuksia. Alkuperäisessä laitoksessa niitä on 11, suomennoksessa 9. Vaikka nimi johdattaa ajatukset kummitustarinan pariin, ei aaveita ole kuin parissa novellissa. Kauhukirjallisuuttakin odottava lukija saa pettyä, sillä kokoelman perusvire on erikoisen humoristinen.

Kummitusgallerian tekstit ovat peräisin 1890–1940-luvuilta. Suurin osa on peräisin genren klassikkokirjailijoilta. Algernon Blackwoodin Petojen laakso (The Valley of the Beasts, 1921) edustaa hänen tuotantonsa ”intiaanigotiikkaa” ja on eräänlainen ihmissusivariaatio. F. Marion Crawfordin novelli Hytti sataviisi (The Upper Berth, 1894) puolestaan on kirjan ainoa kunnon kauhukertomus, tehokas tunnelmapala kummittelevasta valtamerialuksen hytistä. R. L. Stevensonin Äänten saari (The Isle of Voices, 1893) on erikoinen sekoitus havaijilaista mystiikkaa ja lähes sadun kerrontaa. H. G. Wellsiltä ja lordi Dunsanylta on mukana melko vähäpätöiset hassuttelut. Myös Henry Kuttner, joka Suomessa tunnetaan parhaiten Lovecraft-yhteyksistään, esiintyy humoristisella tarinalla miehestä, jolla on alivuokralaisena haltioita ja muuta pikkuväkeä. Sen komiikan alla kulkee kuitenkin tummempi vire, joka nostaa kertomusta esiin.

Klassikkoja täydentää kolme Robert Arthurin tarinaa. Arthur tunnetaan etenkin 3 etsivän luojana, ja jotkin lähteet (esimerkiksi The Internet Speculative Fiction Database) osaavatkin kertoa, että juuri hän on toimittanut myös Kummitusgallerian. Muu ei oikein selittäisikään hänen tekstiensä yliedustusta. Arthurin kertomukset kummittelevasta asuntovaunusta, universumin olemassaoloa uhmaavasta itsepäisestä sedästä ja pojasta, joka panee pikkukaupungin ihmiset järjestykseen uinumalla yksisarvisen sarven kanssa, ovat viehättäviä mutta eivät oikeastaan muuta. (Viimeksi mainittu ennakoi mielenkiintoisesti Stephen Kingin Tarpeellista tavaraa -romaania.)

Katsottua: syyskuu 2025

William Markus: Neiti talonmies. Autuas eversti

Neiti talonmies (1955) on monella tapaa perinteinen Hilja Valtosen romaanin filmatisointi. Se on romanttinen komedia, jossa sanavalmis ja itselliseen päätöksentekoon kykenevä naishahmo osoittaa toimijuutensa. Orvoksi jäänyt nuori evakko Irja päätyy parin mutkan kautta koulun talonmieheksi. Koulun rehtori ei salli hänen suorittaa työn ohessa keskikoulua, joten Irja suorittaa ylioppilastutkinnon salaa toisessa koulussa. Osana opiskeluaan hän harjoittelee kirjoittamista anonyymin kirjeenvaihtoystävän kanssa. Lopulta tarina päätyy ilmiselvään romanttiseen ratkaisuun, jossa Irja ei kuitenkaan joudu tinkimään omista arvoistaan. Neiti talonmies on kepeä ja hyväntuulinen muttei tyhjänpäiväinen komedia, jonka parhaat puolet ovat velkaa Valtosen romaanille. Samalla se kompuroi runsaiden yksityiskohtiensa ja monien sivujuonteidensa kanssa. William Markuksen ohjaus ei voi tasata käsikirjoituksen kuoppia mutta parhaansa yrittää. Suurin ongelma on kuitenkin pääosan Nelly Lovén. Hän on kyllä pirtsakka ja ilmeikäs, mutta replikointi on auttamattoman kömpelöä. On ikävä ajatella, että tuottaja Särkällä nuori lupaus tarkoitti 19-vuotiasta, joka suostuu paljastamaan takapuolensa kameralle.

Niinikään Markuksen ohjaama ja osittain kirjoittama Autuas eversti (1958) on kummajainen kotimaisessa elokuvassa. Usein se mainitaan niin sanotun brittiläisen huumorin edustajaksi, ja totta onkin, että alkuidean hirtehinen huumori ja totisella naamalla tehty hölmöily saa ajatukset siihen suuntaan. Pikemminkin elokuva kuitenkin edustaa toista brittiläisen komedian suuntausta: slapstickistä periytynyttä hölmöilysekoilua. Tarinan lähtökohta on hyvä: vanha rakuuna tekaisee kuolemansa, jotta pääsee karkaamaan nuoruudenrakkautensa luo. Tästä aihelmasta kuitenkin sensuuri vei ison osan, joten lopputulosta on vaikea hahmottaa suhteessa aikeisiin. Niinpä Autuas eversti päätyy olemaan kummallisen groteski irvailu, absurdi kohellus, spedeä ennen Spedeä. Alle kolmekymppinen Pentti Siimes vanhana everstinä on kyllä vaikuttava, vaikkeivät hänenkään maneerinsa ihan loppuun asti kanna.

Edvin Laine: Kultamitalivaimo. Ruma Elsa

Edvin Laineen ohjaama Kultamitalivaimo on yhtäaikaa hirvittävän vanhentunut ja toisaalta orastavan moderni. Tarina kietoutuu orastavan naisurheilun ympärille. Kaksi työhönsä uponnutta ukkomiestä kokee miehuutensa uhatuksi, kun heille sattumalta selviää, että heidän kotirouvansa ovatkin yleisurheilijoita! Mokomaa "hormoonien härnäystä", vähissä vaatteissa keekoillua muiden nähden – eikä lapsentekoonkaan olla valmiita, kun on moisia omia pyrintöjä. Mainekin menee, kun muut pojat naureskelevat. Seuraa kaksoisasumusero, jonka aikana miehet yrittävät tulla toimeen keskenään ja oppia hyväksymään tosiasiat. Kiukutteleva Hannes Häyrinen on hieno vastavoima jäyhän puisevalle Tapio Rautavaaralle. Ritva Arvelo ja Hillevi Lagerstam sen sijaan jäävät suotta varjoon, toisin kuin Siiri Angerkoski taloudenhoitajana. Ei Kultamitalivaimo mikään kummoinen elokuva ole, mutta sujuvan viihdyttävä hassuttelu kuitenkin. Vaikka lopulta naisen paikka on sitten kuitenkin synnyttämässä...

Laine palasi sukupuoliroolien pariin Ensi Rislakin näytelmän filmatisoinnissa Ruma Elsa. Nimihenkilö on "hieman erikoinen" opiskelija, joka ei ole koskaan mahtunut perinteiseen tytönrooliin. Hänen kuivakka kemian professorinsa ryhtyy hänen uudeksi isäpuolekseen ja napit ovat välittömästi vastakkain. Tämä kutsuu Elsaa vanhan sadun mukaan rumaksi, ja samaa hän saa kuulla muiltakin. Läpeensä vihainen Elsa päättää näyttää kaikille – kaivamalla kaiken viehätysvoimansa esiin ja hurmaa miehet. Ja helpostihan nuo tuntuvat lakoavan. Elokuvan kritiikki helposti lumoutuvista miehistä on pääpiirteissään ihan pätevää tänäkin päivänä, ja Elsan kapinallinen hahmo on melko moderni. Näytelmä on selvästi innoittanut elokuvantekijöitä. Laineen ohjaus on eläväistä, ja näyttelijöistä varsinkin Arvo Lehesmaa irrottelee professorina oikein kunnolla.