Risto Ahti: William Blake & Vimmainen Genius. [Tampere] 2001: Sanasato. 122 s.
Melko täsmälleen kaksikymmentä vuotta sitten, vappuaattona 2004 istuin jossain Jyväskylän yliopiston Athenaeumin seminaarihuoneessa kuuntelemassa Risto Ahdin luentoa. Paikalla oli reilu kourallinen ihmisiä. Oman seurueeni lisäksi muistan ainakin professori Tuomo Lahdelman, lehtori Risto Niemi-Pynttärin ja amanuenssi Keijo Virtasen. Helteinen ulkoilma tuntui sisällä asti, ja tilaisuudessa oli jotain maagista. En voi väittää ymmärtäneeni paljoakaan siitä, mitä Ahti puhui, mutta hänen läsnäolonsa ja karismansa veivät mukanaan.
Sama olo toistui, kun luin Ahdin hieman aiemmin julkaiseman teoksen William Blake & Vimmainen Genius. Ahdin proosa, tässä tapauksessa "asiaproosa", ei hirveämmin eroa hänen lyriikastaan. Aforistiset päälauseet poukkoilevat hurjaa vauhtia, ja lukijan on hidastettava omaa nopeuttaan tunnustelevaksi nautiskelijaksi. Ahdin melkein sattumanvaraiselta tuntuva rivityskin tuo tekstiin ihan oman rytminsä
Yhtä paljon kuin Blakesta, Ahti puhuu itsestään. Muu olisikin todennäköisesti teeskentelyä. Hän ei lähesty Blakea niinkään näkijän tai profeetallisena julistajana, kuten usein on tapana, vaan totuudenpuhujana. Monesti Ahti kieltäytyy symbolisista tulkinnoista tai ryhtymistä ratkaisemaan arvoituksia. Hänelle Blake puhuu suorasanaisia totuuksia. (Toisaalta Ahdin kohdalla "suorasanaisuus" on todennäköisesti monelle muulle kryptistä ja pökerryttävää.)
Ahti katsoo Blakea ja tämän tekstejä toisaalta ihmiskeskeisen humanismin, toisaalta vankan uskonnollisuuden kautta. Jälkimmäiseen vinkkeliin hän tuo oman lisänsä viittaamalla Intian pyhiin kirjoituksiin, edelliseen toistelemalla Alpo Jaakolan nimeä.
Sama olo toistui, kun luin Ahdin hieman aiemmin julkaiseman teoksen William Blake & Vimmainen Genius. Ahdin proosa, tässä tapauksessa "asiaproosa", ei hirveämmin eroa hänen lyriikastaan. Aforistiset päälauseet poukkoilevat hurjaa vauhtia, ja lukijan on hidastettava omaa nopeuttaan tunnustelevaksi nautiskelijaksi. Ahdin melkein sattumanvaraiselta tuntuva rivityskin tuo tekstiin ihan oman rytminsä
Yhtä paljon kuin Blakesta, Ahti puhuu itsestään. Muu olisikin todennäköisesti teeskentelyä. Hän ei lähesty Blakea niinkään näkijän tai profeetallisena julistajana, kuten usein on tapana, vaan totuudenpuhujana. Monesti Ahti kieltäytyy symbolisista tulkinnoista tai ryhtymistä ratkaisemaan arvoituksia. Hänelle Blake puhuu suorasanaisia totuuksia. (Toisaalta Ahdin kohdalla "suorasanaisuus" on todennäköisesti monelle muulle kryptistä ja pökerryttävää.)
Ahti katsoo Blakea ja tämän tekstejä toisaalta ihmiskeskeisen humanismin, toisaalta vankan uskonnollisuuden kautta. Jälkimmäiseen vinkkeliin hän tuo oman lisänsä viittaamalla Intian pyhiin kirjoituksiin, edelliseen toistelemalla Alpo Jaakolan nimeä.
Esseistinen aforistiikan lisäksi nide sisältää muutamia Ahdin suomennoksia Blaken Viattomuuden ja Kokemuksen lauluista sekä jälkeen jääneistä käsikirjoituksista. En ole aina aivan varma Ahdin käännösten ratkaisuista, Blaken tai muulloinkaan, mutta arvokkaita ne ovat. Blakea ei ole vieläkään käännetty kovin paljolti.
Eeva Kilpi: Terveisin. Runoja. Porvoo–Helsinki 1976: WSOY. 116 s.
Ennen kuin Eeva Kilvestä tuli valtakunnan virallinen Karjalan perään itkijä ja kuolinilmoitusten sitaattikuninkaallinen, kirjoitti hän muutakin. Hänen toinen runokokoelmansa Terveisin (WSOY 1972) sisältää leppeästi jutusteleva keskeislyriikkaa.
Runoissa on aforistisen tiivistävä ote. Aiheita ovat esimerkiksi luonto, seksuaalisuus ja jumalsuhde. Ollaan siis monella tavalla perusasioiden äärellä. Kilven nostaa kuitenkin – sen kummemmin arvottamatta – muiden kaltaisten keskeltä esiin hänen yhdistelmänsä oivallusta ja ymmärrettävyyttä. Hänen tekstinsä ovat riittävän helppoja heidänkin ymmärtää, jotka eivät nauti monimutkaisista kuvista ja arvoituksellisista sanapeleistä. Arkinen aihemaailma tekee hänet samaistuttavaksi muutenkin. Vain harvoin Terveisin-kokoelman tekstit silti sortuvat myöskään latteuksiin ja löysäilyyn. Niissä löytyy usein kekseliäisyyttä ja omaperäisiä näkökulmia. Ja näin nimenomaan aiheiden ja sanaston, ei esimerkiksi rakenteiden, tasolla. Pääosin lyhyet ja tiiviit tuokiokuvat ovat helppoja mutteivät yhdentekeviä naposteltavia.
Runoissa on aforistisen tiivistävä ote. Aiheita ovat esimerkiksi luonto, seksuaalisuus ja jumalsuhde. Ollaan siis monella tavalla perusasioiden äärellä. Kilven nostaa kuitenkin – sen kummemmin arvottamatta – muiden kaltaisten keskeltä esiin hänen yhdistelmänsä oivallusta ja ymmärrettävyyttä. Hänen tekstinsä ovat riittävän helppoja heidänkin ymmärtää, jotka eivät nauti monimutkaisista kuvista ja arvoituksellisista sanapeleistä. Arkinen aihemaailma tekee hänet samaistuttavaksi muutenkin. Vain harvoin Terveisin-kokoelman tekstit silti sortuvat myöskään latteuksiin ja löysäilyyn. Niissä löytyy usein kekseliäisyyttä ja omaperäisiä näkökulmia. Ja näin nimenomaan aiheiden ja sanaston, ei esimerkiksi rakenteiden, tasolla. Pääosin lyhyet ja tiiviit tuokiokuvat ovat helppoja mutteivät yhdentekeviä naposteltavia.
Anja Kauppala: Albina. Aleksis Kiven suuri rakkaus. Helsinki 2003: Ajatus kirjat. 175 s.
Vuosikymmenet Albina Palmqvist muistettiin lähinnä "Aleksis Kiven muusana". Siinä se. Myös psykiatri Anja Kauppalan kirjan Albina alaotsikko on kylläkin "Aleksis Kiven suuri rakkaus", mutta itse teos on nimenomaan Albinan itsensä maineenpalautus.
Kivi-myyttiin kuuluu nuoruudenrakkaus, Helsingin rikkaimman miehen kaunis tytär ja tältä lopulta saadut rukkaset, kun nuori Alexis Stenvall oli kehdannut kosia. Onpa joku nähnyt tässä epäonnisessa rakkaudessa ensimmäiset syyt Kiven myöhempiin mielenterveysongelmiinkin. Hänet on saatettu myös kuvata ikään kuin torjuvana vastapainona myöhemmälle Charlotta Lönnqvististin laupeudelle.
Kauppala kuitenkin muotoilee myyttiä uusiksi. Hänen mukaansa on totta, että nuori Stenvall todellakin ihastui ja rakastui itseään viisi vuotta vanhempaan Albinaan. Hän oli 12-vuotias heidän tavatessaan ensimmäistä kertaa. Kosintakin pitänee paikkansa, ja sille Kauppala antaa suuren merkityksen. Hän ajoittaa kosinnan hetkeen, jona Kiven lyriikan sävyssä tapahtuu suuri muutos, ja uskoo Kiven ja Albinan suhteen lopullisen kariutumisen olevan tausta näytelmään Leo ja Liina. Aiemmat tutkijat ja elämäkerturit ovat pitäneet Liinaa Lönnqvistin kuvajaisena. Oli miten oli, Kauppala esittää vahvoja perusteluja näkemystensä tueksi. Niitä ei Kivi-myytin vaateet pakota piiloon.
Albina Palmqvist oli suomalais-tanskalaisen porvarisperheen tytär, mutta ei todellakaan erityisen varakkaan. Päinvastoin perhe sai kärvistelystä osansa, ja Albinan suhde isään ei ollut mitenkään helppo. Hän tuntuu olleen vahvasti tunteva ihminen, jolla oli runsaasti mielenkiintoa maailmaan. Hän oli myös hyvin lukenut ja tarjosikin nuorelle Stenvallille tilaisuuden tutustua klassikoihin.
Kauppala kaivaa ansiokkaasti Albinan vuosikymmenten aikana kivettyneiden tarinoiden takaa. Vaikka teokseen sisältyy lähdeluettelo, on viiteapparaatti jotenkin kumman väljä. Koko kirjassa on vain 42 lähdeviitettä, vaikka taatusti tilaisuuksia olisi paljon enemmälle.
Kivi-myyttiin kuuluu nuoruudenrakkaus, Helsingin rikkaimman miehen kaunis tytär ja tältä lopulta saadut rukkaset, kun nuori Alexis Stenvall oli kehdannut kosia. Onpa joku nähnyt tässä epäonnisessa rakkaudessa ensimmäiset syyt Kiven myöhempiin mielenterveysongelmiinkin. Hänet on saatettu myös kuvata ikään kuin torjuvana vastapainona myöhemmälle Charlotta Lönnqvististin laupeudelle.
Kauppala kuitenkin muotoilee myyttiä uusiksi. Hänen mukaansa on totta, että nuori Stenvall todellakin ihastui ja rakastui itseään viisi vuotta vanhempaan Albinaan. Hän oli 12-vuotias heidän tavatessaan ensimmäistä kertaa. Kosintakin pitänee paikkansa, ja sille Kauppala antaa suuren merkityksen. Hän ajoittaa kosinnan hetkeen, jona Kiven lyriikan sävyssä tapahtuu suuri muutos, ja uskoo Kiven ja Albinan suhteen lopullisen kariutumisen olevan tausta näytelmään Leo ja Liina. Aiemmat tutkijat ja elämäkerturit ovat pitäneet Liinaa Lönnqvistin kuvajaisena. Oli miten oli, Kauppala esittää vahvoja perusteluja näkemystensä tueksi. Niitä ei Kivi-myytin vaateet pakota piiloon.
Albina Palmqvist oli suomalais-tanskalaisen porvarisperheen tytär, mutta ei todellakaan erityisen varakkaan. Päinvastoin perhe sai kärvistelystä osansa, ja Albinan suhde isään ei ollut mitenkään helppo. Hän tuntuu olleen vahvasti tunteva ihminen, jolla oli runsaasti mielenkiintoa maailmaan. Hän oli myös hyvin lukenut ja tarjosikin nuorelle Stenvallille tilaisuuden tutustua klassikoihin.
Kauppala kaivaa ansiokkaasti Albinan vuosikymmenten aikana kivettyneiden tarinoiden takaa. Vaikka teokseen sisältyy lähdeluettelo, on viiteapparaatti jotenkin kumman väljä. Koko kirjassa on vain 42 lähdeviitettä, vaikka taatusti tilaisuuksia olisi paljon enemmälle.
Jüri Parijõki: Kundasta Suursaareen. Helsinki 2017: Etelä-Kymenlaakson Tuglas-seura. 25 s. Suom. Petteri Aarnos.
Obskyyrin kustantajan pieni julkaisu. Lähes sata vuotta vanhaa matkakirjallisuutta. Kuulostaa ihan minun jutultani!
Etelä-Kymenlaakson Tuglas-seura julkaisi 2017 sekä Suomen että Viron itsenäistymisen satavuotisjuhlan kunniaksen keveän mutta hyvin mielenkiintoisen vihkosen. Jüri Parijõki oli virolainen lastenkirjailija ja opettaja, joka surmattiin 49-vuotiaana neuvostomiehityksen aikaan. Hänen tuotantoonsa kuului myös matkakirjallisuutta, kokonainen Suomea käsittelevä teoskin vuonna 1929.
Tämän julkaisun sisältö on kuitenkin nostettu toisesta teoksesta. Se on luku kymmenisen vuotta myöhemmin ilmestyneestä kirjasta. Kundasta Suursaareen -nimi kertoo oleellisen. Parijõki matkustaa kalastusaluksen mukana kotimaisemistaan Virumaan Kundasta Suomen puolelle Suursaareen. Lyhyen matkan ja maissaolon aikana hän tekee havaintoja luonnosta, elinkeinoista ja ihmisistä, kuten genreen kuuluu. Silmäys ei ole syvä tai pitkä, enemmänkin pikainen vilkaisu.
Olen matkakirjallisuuden puolesta hyvin valikoiva. En matkustele itse, enkä koe minkäänlaista intoa nähdä maailmaa. Sen vuoksi moderni matkailu ei kiinnosta kirjallisenakaan. Mutta kun mennään ajassa tarpeeksi kauas, alan kiinnostua – nimenomaan aikamatkustus on se kutkuttava osuus. Parijõkin artikkeli osuu juuri sellaiseen aikaan, kun maailma on alkanut muuttua entistä nopeammin. Pitkät saappaatkin ovat kalastajien jaloissa vaihtuneet kumisiin ja Suursaareen ollaan tekemässä tietä kahden kylän väliin. Vanha maailma on silti yhä näkösällä.
Etelä-Kymenlaakson Tuglas-seura julkaisi 2017 sekä Suomen että Viron itsenäistymisen satavuotisjuhlan kunniaksen keveän mutta hyvin mielenkiintoisen vihkosen. Jüri Parijõki oli virolainen lastenkirjailija ja opettaja, joka surmattiin 49-vuotiaana neuvostomiehityksen aikaan. Hänen tuotantoonsa kuului myös matkakirjallisuutta, kokonainen Suomea käsittelevä teoskin vuonna 1929.
Tämän julkaisun sisältö on kuitenkin nostettu toisesta teoksesta. Se on luku kymmenisen vuotta myöhemmin ilmestyneestä kirjasta. Kundasta Suursaareen -nimi kertoo oleellisen. Parijõki matkustaa kalastusaluksen mukana kotimaisemistaan Virumaan Kundasta Suomen puolelle Suursaareen. Lyhyen matkan ja maissaolon aikana hän tekee havaintoja luonnosta, elinkeinoista ja ihmisistä, kuten genreen kuuluu. Silmäys ei ole syvä tai pitkä, enemmänkin pikainen vilkaisu.
Olen matkakirjallisuuden puolesta hyvin valikoiva. En matkustele itse, enkä koe minkäänlaista intoa nähdä maailmaa. Sen vuoksi moderni matkailu ei kiinnosta kirjallisenakaan. Mutta kun mennään ajassa tarpeeksi kauas, alan kiinnostua – nimenomaan aikamatkustus on se kutkuttava osuus. Parijõkin artikkeli osuu juuri sellaiseen aikaan, kun maailma on alkanut muuttua entistä nopeammin. Pitkät saappaatkin ovat kalastajien jaloissa vaihtuneet kumisiin ja Suursaareen ollaan tekemässä tietä kahden kylän väliin. Vanha maailma on silti yhä näkösällä.
Tapani Kinnunen: Pyhä kankkunen. Runoja. Turku 2004: Savukeidas. 63 s.
Charles Bukowskin viehätys on mysteeri, joka piiloutuu juopottelen, naimisen ja arjen kurjuuden rivinväleihin. Hän vain sattuu kaivamaan esiin länsimaisen kaupunkilaisen yllättävän monotonian. Tapani Kinnunen tekee ikään kuin saman mutta hyvinvointiturkulaisittain.
Kinnusen viidennen runokokoelman Pyhä kankkunen aiheet ja maisemat olisivat kyllä kelvanneet Bukowskillekin, mutta hankala häntä olisi kuvitella juniorifutiksen katsomoon, kirjailijakokoukseen, Ruotsin-risteilylle tai leikkikentän laitaan. Kinnusen suomibeat on keskiluokkaista boheemiutta, vinosti hymyilevää sivustaseurailua kun kanssakeskiluokka suorittaa niin tosissaan ja runoilijatoverit vielä kovemmin. On helvetin hankalaa olla boheemi Suomessa, kun kaljaan kyllä riittää raha ja lapsen saa päivähoitoon.
Paljon pudotellaan nimiä. Meneeköhän yksikään runo ilman, että jonkun tutun nimi vilahtaa. Se istuttaa runoja maaperään mutta samalla antaa hieman sisäpiiriläisen kaiun. Vaikka niinhän se pienen maan runopiireissä tuppaa joka tapauksessa olemaan. Kinnusen tekstit on tehty puhuttaviksi ("lausuttaviksi" ei kuulosta oikealta tässä), ja kuulijan voi olettaa tunnistavan ainakin ison osan proprisateesta. Puhemaisuus tarkoittaa tässä tapauksessa myös pitkälle menevää "epärunoutta" – tekstit lähestyvät melkein aforistista kaskua.
Kinnusen viidennen runokokoelman Pyhä kankkunen aiheet ja maisemat olisivat kyllä kelvanneet Bukowskillekin, mutta hankala häntä olisi kuvitella juniorifutiksen katsomoon, kirjailijakokoukseen, Ruotsin-risteilylle tai leikkikentän laitaan. Kinnusen suomibeat on keskiluokkaista boheemiutta, vinosti hymyilevää sivustaseurailua kun kanssakeskiluokka suorittaa niin tosissaan ja runoilijatoverit vielä kovemmin. On helvetin hankalaa olla boheemi Suomessa, kun kaljaan kyllä riittää raha ja lapsen saa päivähoitoon.
Paljon pudotellaan nimiä. Meneeköhän yksikään runo ilman, että jonkun tutun nimi vilahtaa. Se istuttaa runoja maaperään mutta samalla antaa hieman sisäpiiriläisen kaiun. Vaikka niinhän se pienen maan runopiireissä tuppaa joka tapauksessa olemaan. Kinnusen tekstit on tehty puhuttaviksi ("lausuttaviksi" ei kuulosta oikealta tässä), ja kuulijan voi olettaa tunnistavan ainakin ison osan proprisateesta. Puhemaisuus tarkoittaa tässä tapauksessa myös pitkälle menevää "epärunoutta" – tekstit lähestyvät melkein aforistista kaskua.
J. K. Rowling: Harry Potter ja Azkabanin vanki (Harry Potter and the Prisoner of Azkaban, 1999). Helsinki 2019: Tammi. 14 h 39 min. Luk. Vesa Vierikko. – Suomennos ilmestynyt alun perin 2000, äänikirja 2005.
Azkabanin vanki on selvä taitekohta Harry Potter -sarjassa. Aiempien osien lapsekkuus sekä seikkailuhenkinen ja viaton ihmettely alkavat antaa tilaa synkemmille teemoille, tapahtumille ja näyille. Paikoin Azkabanin vanki lähentelee suorastaan goottilaista kertomusta: ankeuttajien kauhistuttavat hahmot, Rääkyvä röttelö arkkityyppisenä kummitustalona, puolihulluna ja murhanhimoisena riutuva Sirius Musta. Tapahtumissa tai ainakin niiden taustoissa toistuvat kuolema ja sen epätoivoinen pakoilu, murha, synkät sukusalaisuudet, sijaiskärsijyys. Päähenkilökolmikon välitkin alkavat ensimmäisen kerran rakoilla ihan tosissaan; mikään ei enää ole niin varmaa, kun lapsuus on takana ja teini-ikä on käsillä.
Azkabanin vangin juoni on mutkikas vyyhti valtaisaa määrää yksityiskohtia ja sivukertomuksia. Rowling solmii ne yhteen taidokkaasti ja ennalta arvaamattomasti. Oikeastaan Azkabanin vanki aukeaakin vasta myöhemmillä lukukerroilla, kun loppukäänteet jo tuntee. Silloin voi keskittyä seuraamaan, kuinka hän luo kudettaan pikkutarkasti.
Valitettavasti kuviossa on yksi valtaisan iso ja ruma umpisolmu: ajankääntäjä. Vanha ohjehan on, ettei ellei tarina nimenomaisesti kerro aikamatkustuksesta, sitä ei pidä käyttää lainkaan. Onneksi ajankääntäjä unohtuu myöhemmissä kirjoissa, sillä sen avulla vesittäisi monta käännettä. Harmi ettei Rowling vielä tajunnut sitä Azkabanin vangissa. Sen tarina ei nimittäin vaatisi aikamatkustusta lainkaan.
Vesa Vierikon luenta romaanista on myös uusi vaihe Pottereissa. Tässä osassa hän löytää varmuuden tulkintaansa ja hyödyntää rohkeasti erilaisia ääniä ja rekistereitä. Poissa on aiempien äänikirjojen haparointi ja tilalla aivan uudenlainen into.
Azkabanin vangin juoni on mutkikas vyyhti valtaisaa määrää yksityiskohtia ja sivukertomuksia. Rowling solmii ne yhteen taidokkaasti ja ennalta arvaamattomasti. Oikeastaan Azkabanin vanki aukeaakin vasta myöhemmillä lukukerroilla, kun loppukäänteet jo tuntee. Silloin voi keskittyä seuraamaan, kuinka hän luo kudettaan pikkutarkasti.
Valitettavasti kuviossa on yksi valtaisan iso ja ruma umpisolmu: ajankääntäjä. Vanha ohjehan on, ettei ellei tarina nimenomaisesti kerro aikamatkustuksesta, sitä ei pidä käyttää lainkaan. Onneksi ajankääntäjä unohtuu myöhemmissä kirjoissa, sillä sen avulla vesittäisi monta käännettä. Harmi ettei Rowling vielä tajunnut sitä Azkabanin vangissa. Sen tarina ei nimittäin vaatisi aikamatkustusta lainkaan.
Vesa Vierikon luenta romaanista on myös uusi vaihe Pottereissa. Tässä osassa hän löytää varmuuden tulkintaansa ja hyödyntää rohkeasti erilaisia ääniä ja rekistereitä. Poissa on aiempien äänikirjojen haparointi ja tilalla aivan uudenlainen into.
Jaakko Puokka: Paloon Stenvallit. Helsinki 1979: Otava. 230 s.
Taidehistorian professori Jaakko Puokan Paloon Stenvallit lienee ollut kutkuttava kirja ilmestyessään. Sitä se on paikoin edelleen, vaikka Puokan pääteesit onkin nyttemmin osoitettu vääriksi. Puokka on kotoisin samoilta seuduin Nurmijärven Palojoelta – eli sikäläisittäin Paloolta – kuin Aleksis Stenvall eli kirjailija A. Kivi. Hän ryhtyy selvittämään paloolaista elämäntapaa ja sitä kautta raastamaan Kivi-myyttiä jalustalta.
1900-luvun alussa kirjallisuusmiehet, kuten V. Tarkiainen ja J. V. Lehtonen, loivat legendan köyhistä oloista ponnistaneesta, sairaalloisesta nerosta, jolla oli suora yhteys suomalaiseen kansansieluun. Puokka sen sijaan väittää toisin. Hänen väitteensä on, että Aleksiksen isä ei suinkaan ollut aikanaan seudulla mellastaneen rikollisjoukon sukua vaan todellisuudessa Raalan kartanon isännän, Carl Henrik Adlercreutzin avioton poika. Vaikka sukulaisuussuhdetta ei voinut suoraan koskaan myöntääkään, pitivät Adlercreutzit Stenvallista ja hänen lapsistaan hyvää huolta. Puokka esittää, että Stenvallien talo oli biologisen isän lahja, ja jokainen perheen neljästä pojasta yritettiin naittaa Adlercreutzien valitsemille naisille. Vain Aleksiksen kohdalla suunnitelma ei toteutunut, sillä tämä oli Puokan mukaan lapsellisen kykenemätön todelliseen naissuhteeseen. Sen sijaan hän tyytyi leskirouva Charlotta Lönnqvististin hoivaan, jonka senkin takana olivat Raalan aateliset. Puokka löytää jälkiä Adlercreutzien lonkeroista jokaisella Stenvallin poikien askeleella.
Siinä sivussa hän myös kaataa ajatuksen Kivestä köyhänä ja sairaalloisen kärsivänä. Kiven kirjeissä toistuva terveydentilan valittelu on Puokan mukaan pelkkää sympatiapisteiden – ja rahan – kerjuuta. Todellista olisi vain infantiili itsekeskeisyys ja myöhemmin puhkeava mielisairaus.
Puokan todistelu on hämmentävän vakuuttavaa, ja moneen hänen huomioonsa tekisi mieli uskoa. Valitettavasti, ainakin Puokan kannalta, muutama vuosi sitten moderni dna-teknologia katkaisi sitkeiden huhujen siivet. Stenvallien ja Adlercreutzien välillä ei ole sukulaisuussidettä. Toki kuviteltukin sellainen on saattanut saada heidät aikanaan elämään monin tavoin toistensa yhteydessä.
1900-luvun alussa kirjallisuusmiehet, kuten V. Tarkiainen ja J. V. Lehtonen, loivat legendan köyhistä oloista ponnistaneesta, sairaalloisesta nerosta, jolla oli suora yhteys suomalaiseen kansansieluun. Puokka sen sijaan väittää toisin. Hänen väitteensä on, että Aleksiksen isä ei suinkaan ollut aikanaan seudulla mellastaneen rikollisjoukon sukua vaan todellisuudessa Raalan kartanon isännän, Carl Henrik Adlercreutzin avioton poika. Vaikka sukulaisuussuhdetta ei voinut suoraan koskaan myöntääkään, pitivät Adlercreutzit Stenvallista ja hänen lapsistaan hyvää huolta. Puokka esittää, että Stenvallien talo oli biologisen isän lahja, ja jokainen perheen neljästä pojasta yritettiin naittaa Adlercreutzien valitsemille naisille. Vain Aleksiksen kohdalla suunnitelma ei toteutunut, sillä tämä oli Puokan mukaan lapsellisen kykenemätön todelliseen naissuhteeseen. Sen sijaan hän tyytyi leskirouva Charlotta Lönnqvististin hoivaan, jonka senkin takana olivat Raalan aateliset. Puokka löytää jälkiä Adlercreutzien lonkeroista jokaisella Stenvallin poikien askeleella.
Siinä sivussa hän myös kaataa ajatuksen Kivestä köyhänä ja sairaalloisen kärsivänä. Kiven kirjeissä toistuva terveydentilan valittelu on Puokan mukaan pelkkää sympatiapisteiden – ja rahan – kerjuuta. Todellista olisi vain infantiili itsekeskeisyys ja myöhemmin puhkeava mielisairaus.
Puokan todistelu on hämmentävän vakuuttavaa, ja moneen hänen huomioonsa tekisi mieli uskoa. Valitettavasti, ainakin Puokan kannalta, muutama vuosi sitten moderni dna-teknologia katkaisi sitkeiden huhujen siivet. Stenvallien ja Adlercreutzien välillä ei ole sukulaisuussidettä. Toki kuviteltukin sellainen on saattanut saada heidät aikanaan elämään monin tavoin toistensa yhteydessä.
Veijo Meri: Tilanteita. Novelleja. Helsinki 1962: Otava. 180 s.
Veijo Merestä ei ole koskaan muodostunut minulle mitenkään tärkeää kirjailijaa. Hänen novellikokoelmansa Tilanteita olen kirjanpidon mukaan lukenut joskus, mutta minkäänlaisia muistikuvia siitä ei ole jäänyt. Nyt toisella kerralla se kuitenkin alkoi avautua ja jopa liikuttikin.
Meren näkökulmatekniikka on voimissaan lähes joka novellissa. Kerronta pohjaa keskushenkilön katseeseen ja ajatuksiin. Ilmiselvintä tämä on kahdessa novellissa, jotka kertovat sukulaistensa kasvatettavaksi jätetystä pikkupojasta. Hän ei aina ymmärrä aikuisten tapaa puhua, ja niin kielikuvat konkretisoituivat peloiksi. Lukijalle ne toisaalta rinnastuvat myös pojalle tapahtuviin asioihin, joista niistäkään hän tuskin paljon käsittää.
Meren tyylilaji liikkuu sujuvasti humoristisen ja raadollisen välillä. Kampa on melkein nonsensena etenevä ajatuksenvirtamainen tuokio junan patterin taakse (ehkä) pudonneesta kammasta. Kujalan jouluaatto puolestaan koruton ja toteavuudessaan pakahduttavakin kuvaus yksinäisen miehen joulusta. Käytän ihan liikaa adjektiivia kaurismäkeläinen, mutta kertomus Kujalasta avautui mielessäni suoraan Kaurismäen kuvamaailmaan.
Harmi että kokoelman aloitusnovelliksi on valikoitunut korni Rikas mies. Sekin lähenee leikittelevyydessään ja kielellisissä paradokseissaan nonsensea ja voisi olla vähemmän alleviivaavana jonkinlainen allegorinen faabeli, mutta nyt se on vain valitettava horjahdus lähtöviivalla.
Meren näkökulmatekniikka on voimissaan lähes joka novellissa. Kerronta pohjaa keskushenkilön katseeseen ja ajatuksiin. Ilmiselvintä tämä on kahdessa novellissa, jotka kertovat sukulaistensa kasvatettavaksi jätetystä pikkupojasta. Hän ei aina ymmärrä aikuisten tapaa puhua, ja niin kielikuvat konkretisoituivat peloiksi. Lukijalle ne toisaalta rinnastuvat myös pojalle tapahtuviin asioihin, joista niistäkään hän tuskin paljon käsittää.
Meren tyylilaji liikkuu sujuvasti humoristisen ja raadollisen välillä. Kampa on melkein nonsensena etenevä ajatuksenvirtamainen tuokio junan patterin taakse (ehkä) pudonneesta kammasta. Kujalan jouluaatto puolestaan koruton ja toteavuudessaan pakahduttavakin kuvaus yksinäisen miehen joulusta. Käytän ihan liikaa adjektiivia kaurismäkeläinen, mutta kertomus Kujalasta avautui mielessäni suoraan Kaurismäen kuvamaailmaan.
Harmi että kokoelman aloitusnovelliksi on valikoitunut korni Rikas mies. Sekin lähenee leikittelevyydessään ja kielellisissä paradokseissaan nonsensea ja voisi olla vähemmän alleviivaavana jonkinlainen allegorinen faabeli, mutta nyt se on vain valitettava horjahdus lähtöviivalla.
