Yrjö Jylhä, Arvi Kivimaa, Viljo Kajava, Ragnar Ekelund, Mika Waltari, Lauri Viljanen, Otto Varhia: Sotatalvi. Runovalikoima. Helsinki 1940: Otava. 78 s.
Otava julkaisi runovalikoiman Sotatalvi heti talvisodan päätyttyä 1940. Kustantajan sanojen mukaan teoksen runot ovat ”sotatalven kokemuksien pohjalta syntyneet muiden tehtävien lomassa Finlandia Uutistoimiston piirissä”. Mainittu uutistoimisto toimi toisen maailmansodan ajan ja päämajan toiveiden mukaisesti vastusti pasifismia. Pyrkimys kuuluu myös kokoelmassa.
Seitsemän sotaan tavalla tai toisella osallistuneen runoilijan tekstit ovat hengeltään täynnä pateettista patriotismia. Jonkin verran on uhoavaa rehvakkuuttakin, mutta pääpaino on hengennostatuksessa. Pari kertaa viitataan Suomen vuosituhantisuuteen, mikä jälkipolvissa kaikuu hiukan väärällä tavalla, mutta muutoin vedotaan perinteisiin asioihin: äidit ja muut naiset saavat kunniansa ”kotiliesien” hoitajina, lottina ja ”poikiaan” odottavina; suomalainen luonto on jotain haurasta mutta kestävää; yleviä sankareita haudataan. Paljon Sotatalven runoissa on sellaista, mikä nykyisessä isänmaallisessa hurmoksessa jää taka-alalle. Vain pariin kertaan edes viitataan viholliseen saati kiihkoillaan sitä vastaan. Enemmänkin on nöyryyttä, joka myöhemmässä tavassa puhua on jokseenkin unohtunut.
Sotatalven runoilijat ovat etabloituneita tekijöitä. Kuitenkin esimerkiksi Mika Waltarin riimit tuntuvat ontoilta ja sisäsiisteiltä ja Viljo Kajavan säkeet laskelmoidun paatoksellisilta. Otti Varhian hymni on korni. Arvi Kivimaa sen sijaan onnistuu tyypillisessä hartaudessaan ja Lauri Viljasella on eräitä taidokkaita säkeistöjä. Kokoelman lopuksi valikoitujen ruotsalaisten runojen suomennoksissa Viljanen sen sijaan sortuu kömpelyyksiin. Ulkomaiset runot itsessään eivät ole lainkaan kehnompia. Varsinkin Stellan Arvidsonin puna-aihe on yllättävä kädenojennus. Oireellista lienee, että Sotatalven vaikuttavin yksittäinen teksti on kuitenkin Yrjö Jylhän rintamalla kirjoittama ”Vuoksen vartio”. Vaikka sotarunoilijan leima on turhankin tiukassa, kun Jylhästä puhutaan, hänen välittömästi havainnoiva lyriikkansa on kieltämättä tehokasta.
”Kaatuneille veljillemme” omistettu Sotatalvi oli menestys. Jo ilmestymisvuonnaan siitä otettiin neljä painosta. Sosiaalista tilausta siis oli, ja teos varmasti oli yhdenlainen keino käydä läpi traumaa.
Albert Camus: Sivullinen. Helsinki 2010: Otava. 160 s. Suom. Kalle Salo. 4. p. Seven. – Alkuteos L'Étranger (1942). 1. suomenk. p. 1947.
Albert Camus’n Sivullinen on teos, jota en ensilukemalla pitänyt erityisen ”hyvänä” romaanina mutta joka jäi vaivaamaan mieltä. Kaksikymmentä vuotta myöhempi uudelleenluenta paljasti sen esteettisetkin puolet. Pinnaltaan Sivullinen on melko yksinkertainen ja suoraviivainen tarina, joka on kerrottu koruttomalla ja täsmällisellä kielellä. Vertaukset vaikkapa Hemingwayhin eivät ole vailla perää, vaikka kirjoittajien yhteys on pikemminkin asenteessa kerrontaan ja kieleen kuin missään muussa.
Tarinan tasolla Sivullinen kertoo miehestä, Mersault’sta, joka ikään kuin ajelehtii tilanteesta toiseen ilman, että mikään erityisemmin hätkähdyttää häntä. Monen asian hän sanoo olevan itselleen ”yhdentekevää”, vaikka selvästi monesti niillä onkin merkitystä hänelle. Hän ei kuitenkaan problematisoi elämäänsä; ei äidin kuollessa, ei sattuessaan tappamaan tuntemattoman miehen, ei saadessaan kuolemantuomion. Pitkään itselleni Sivullisen ydin oli se, kuinka kuolemantuomio annetaan varsinaisen henkirikoksen sijaan siksi, ettei Mersault itkenyt äitinsä hautajaisissa. Se oli minulle ilmeisin kosketuspinta romaanissa ja sen samaistuttavin osa (mikä sivumennen sanoen oli myös syy, miksi tartuin kirjaan uudelleen juuri nyt, alle viikko isäni kuoleman jälkeen).
Kuitenkin Sivullinen muistetaan kirjallisuushistoriassa erityisen ”filosofisena” romaanina jopa siinä määrin, että sen muut ulottuvuudet usein sivuutetaan. Puhutaan Camus’n ”absurdista filosofiasta”, puhutaan eksistentialismista vaikka Camus itse kielsi moisen tendenssin. Kumpikin lukutapa on perusteltu. Sivullinen kuvaa ajattelutapaa, jossa ihmiselämällä (tai -kuolemalla) ei ole merkitystä. Mistään nihilistisestä tai kyynisestä ei kuitenkaan ole kyse.
En silti voi olla lukematta Sivullisessa hyvin toisenkinlaisia sävyjä, todennäköisesti omien lähtökohtieni vuoksi. Mersault kyllä sanoo, ettei millään oikeastaan ole merkitystä. Samaan aikaan hän kuitenkin selvästi tuntee omanlaisiaan ilon, nautinnon ja kaipuun tunteita. Hän ei vain osaa tuoda niitä esiin tavalla, jota yhteiskunta odottaa ja vaatii. Hänen ja monen muun ihmisen välillä on jokin perustavanlaatuinen ymmärryksen railo. Ylittämätön se ei ole, sillä kaikesta päätellen Mersault’lla on ihmisiä, joiden kanssa hän viihtyy ja jotka pitävät hänestä. Olisi ehkä älyllistä epärehellisyyttä sijoittaa Mersault autismin kirjolle, mutta valehtelisin, ellen ajattelisi sitäkin.
Klassikko määritellään usein teokseksi, joka aukeaa yhä uusilla tavoin kokijan elämänvaiheesta riippuen. Sivullinen taatusti täyttää tämän kriteerin. Sen ytimekkyys harhauttaa, ja pinnan alta löytyvä runsas ihmisyys ruoppaa lukijan ajatuksia salakavalasti. Taidanpa pohtia lukemaani vielä seuraavatkin kaksikymmentä vuotta.
Juha Manner & Milla Ollikainen: Ulvilan surma. Juttu 2472. 2004: Into Kustannus. 200 s.
Niin sanottu Ulvilan surmatapaus eli joulukuussa 2016 tapahtunut Jukka S. Lahden murha on kaikkine jatko-osineen ja kerrannaisineen häkellyttävä vyyhti. Olen itse ollut tapauksesta lähinnä pelkkien mediatietojen varassa, ja sen yhtään tarkempi tutkailu on tuntunut suorastaan ahdistavalta. Toisaalta kuitenkin kyseessä on yhteiskunnallisesti varsin merkittävä juttu; varsinkin poliisin, oikeuslaitoksen ja median toiminta on ollut sellaista, johon olisi hyvä perehtyä.
Omasta näkökulmastaan tapausta avaa Anneli Auerin puolustusasianajajana toimineen Juha Mannerin ja kirjailija Milla Ollikaisen teos Ulvilan surma. Juttu 2472. (Työnjako on ymmärtääkseni ollut sellainen, että Mannerilta on lähtöisin sisältö ja Ollikaiselta muoto.) Kirja käy läpi alkuperäiset murhaoikeudenkäynnit ja kuhinan niiden ympärillä.
Selväksi käy, että Manner on uskonut asiakkaansa syyttömyyteen ja että hänen mielestään niin poliisin tutkinnanjohto kuin syyttäjäkin ovat toimineet kyseenalaisesti. Syntyy vaikutelma ajojahdista, vaikka viisaasti Manner ei suoraan ryhdykään syyttelemään vastapuolta vaan esittää perusteltua kritiikkiä ja ihmettelee asioita. Yhtenä teoksen kirjoittamisen pontimena on selväsi ollut tapauksen tutkinnanjohtajan Pauli Kuusirannan kirja, jota Ulvilan surma hiljaa polemisoi.
On harmi, että Ulvilan surma on kirjoitettu kovin kepeällä tyylillä. Kieli on yksinkertaista (jotta se taipuisi kivasti äänikirjaksikin?), ja asioiden pohdinta jää lähinnä lähinnä muutamiin kysymysmerkkeihin. Prosessia teos kuitenkin valaisee maallikkolukijalle mielenkiintoisesti.
Niina Berg: Totuus Ulvilan murhan hätäpuhelusta. Helsinki [2024]: BoD - Books on Demand [& Niina Berg]. 132 s.
Kirjassaan Totuus Ulvilan murhan hätäpuhelusta juristi Niina Berg käsittelee maineikasta, Jukka S. Lahden murhaan liittyvää hätäkeskusnauhoitetta ja siitä tehtyjä tulkintoja. Berg kertoo kotisivuillaan olevansa murhasta syytetyn ja sittemmin syytteistä vapautetun Anneli Auerin ystävä, mikä tieto luonnollisesti vaikuttaa lukutapaani. (Berg itse asiassa oli Auerin naapuri murhan jälkeisinä vuosina, kun perhe oli muuttanut Ulvilasta Turkuun.) Asiasta olisi voinut mainita myös itse kirjassa, ihan vain läpinäkyvyyden vuoksi. Tieto on saattanut jäädä pois jo siksikin, että kirja on ilmestynyt omakustanteena. Omien sanojensa mukaan Berg halusi itse määrätä sen sisällöstä. Tämä tuo mukanaan eräitä omakustannekirjoihin usein liittyviä kömpelyyksiä ja epätarkkuuksia, mutta kokonaisuutena Totuus Ulvilan murhan hätäpuhelusta on koherentti esitys.
Noin neljän ja puolen minuutin mittaista hätäpuhelua on analysoitui paljon ja huolella. Berg esittelee kolme erillistä litteraatiota ja lisäksi muutaman analyysin tai muunlaisen lausunnon siitä. Hän keskittyy luonnollisesti tulkintojen välisiin eroihin ja muutoksiin, joita tulkinnoissa on tapahtunut (eritoten KRP:n rikosteknisen laboratorion äänitutkija Tuija Niemen eri lausunnoissa). Hän myös kontekstualisoi rikosta, sen tutkimusta sekä hätäpuhelun tekniikkaa ja tutkimista. Suurelta osin hänen lähestymistapansa on asiallinen ja ammattimainen, vaikka paikoin henkilökohtaiset tunteet tulevat ymmärrettävästi pintaan; Berg ei piilottele tuohtumustaan poliisin ja syyttäjän toimiin.
Bergin kritiikki kohdentuu eritoten kahteen seikkaan. Ensimmäinen on hänen mukaansa poliisin tarkoitushakuisuus saada Auer näyttämään syylliseltä – tähän liittyy syytös ulkopuolisesta tekijästä kertovien merkkien häivyttämisestä, jopa todisteiden väärentämistä. Hän mainitsee muutamia kiinnostavia epäselvyyksiä esitutkintamateriaalissa, mutta päähuomio on kahdessa hätäpuhelun kohdassa. Näitä ovat mahdollisesti tekijän poistumisesta aiheutuvan napsahduksen häviäminen tallenteelta (minkä vuoksi on selvää, että alkuperäiseksi väitettyjä äänitiedostoja onkin kaksi erilaista!) sekä monen vuoden tutkimisen jälkeen äänitteeltä yhtäkkiä kuuluva huudahdus, joka on tulkittu Auerin ”Kuole”-huudoksi.
Tuohon jälkimmäiseen liittyy Bergin toinen kritiikin kärki. Äänitutkija Tuija Niem(i-Laitis)en lausunnot ja tulkinnat, jotka ovat tuntuneet muuttuvan aina sen mukaan, mitä häneltä on odotettu. Mainittu Auerin huudahduksin löytyi selvästi vasta, kun eräs poliisin edustaja oli ehdottanut sitä Niemelle. Hän tulkinnoissaan taustalla kuuluvat äänet ovat aina heijastelleet poliisin kulloistakin tutkintalinjaa: aluksi ne ovat kamppailun ja ulkopuolisen tekijän ääniä, sitten Auerin tämän viimeistellessä murhan, lopulta jo aiemmin äänitettyjä murhan ääniä joita Auer soittaa puhelun aikana.
Lisäksi Berg esittää painavaa arvostelua sitä kohtaan, miten pitkälle meneviä tulkintoja niin koko poliisitutkinnassa kuin hätäpuhelunkin analysoinnissa on tehty Auerin persoonasta. Myös Niemi, vaikka onkin ”vain” äänitutkija, esittää monenlaisia näkemyksiä siitä, miten Auerin olisi pitänyt puhelun aikaan käyttäytyä. Näillä oletuksilla on ollut valitettavan pitkälle kantaneita seuraamuksia.
Pauli Kuusiranta & JP Koskinen: Ulvilan murha. Kadonneen tekijän jäljillä. Helsinki 2023: Crime Time. 317 s.
Ulvilan murhan toinen tutkinnanjohtaja Pauli Kuusiranta avaa omaa näkemystään tapausten kulusta kirjailija JP Koskisen avustuksella. Kirjassaan Ulvilan murha. Kadonneen tekijän jäljillä hän käy läpi sekä tutkinnan vaiheita että sen kerryttämiä todisteita. Koko ajan on selvää, että Kuusirannan mielestä Anneli Auerin vapauttama oikeuden päätös on väärä. Hän muistaa mainita aina tilaisuuden tullen, koska Vaasan hovioikeus on tehnyt hänen mielestään virheen perusteluissaan, kuten on ymmärrettävääkin. Mainittu oikeuden ratkaisu sisältyy kirjaan liitteenä, mikä on suoraselkäinen ratkaisu.
Kuusiranta tuli tapauksen tutkinnanjohtajaksi vaiheessa, jossa liki kahden vuoden työn jälkeen Jukka S. Lahden murhalle ei ollut löytynyt perheen ulkopuolista syyllistä. Hänen mukanaan poliisin tutkintalinja muuttui ja keskittyi nyt uhrin puolisoon, Anneli Aueriin. Se osoittautuikin hedelmälliseksi, ja Kuusirannan todistelu on kieltämättä usein hyvin vakuuttavaa. Satunnaiselle lukijalle tuleekin kirjan jälkeen vahva tunne Auerin syyllisyydestä, vaikka se varmasti sisältää myös vastaan sanottavaa; tätä näkökulmaa ovat avanneet myöhemmissä kirjoissaan puolustusasianajaja Juha Manner ja juristi Niina Berg. Erityisen paljon painoarvoa Kuusiranta antaa kolmelle seikalle: näkemykselle, että tutkinnan alkuvaihe hoidettiin huonosti; Auerin niin sanotulle tunnustukselle (jonka Auer itse sekä hänen puolustusasianajajansa Manner ovat kyseenalaistaneet monin tavoin); hätäpuhelunauhoitteen olemattomille ulkopuolisen murhaajan äänille.
Aiheeseen sen suuremmin perehtymätönkin lukija huomaa joitain erikoisia piirteitä Kuusirannan esityksessä. Varsinkin alkuun häiritsee hänen toistuva ”yleiseen elämänkokemukseen” vetoaminen. Paljon on puhuttu siitä, miten Auerin käytös rikospaikalla (ja hätäpuhelussa) on ollut jotenkin epätavallisen rauhallista ja tunteetonta. Kenties niin onkin, mutta onko se osoitus kenenkään syyllisyydestä…? Lisäksi hieman hassulta tuntuu tapa, miten Kuusiranta usein nojaa näkemyksensä syyttäjän valituskirjelmään – maallikon silmin he kun ovat ”samalla puolella”.
Muutoin kirjaa hiukan vaivaa toisto. On toki ihan paikallaan, että eräitä asioita mainitaan usein ja perustavaa laatua olevia asioita kerrataan. Teoksen rakenne on kuitenkin oudon syklinen – aina tunnutaan palaavan samaan asetelmaan pienin muunnelmin. Murhayön tapahtumaketju käydään läpi moneen kertaan, hieman näkökulmaa muuttaen. Ehkäpä rautalangan vääntäminen kuuluu ammatinkuvaan?
Aarne Koponen: Vornan poika. Yksinäytöksinen näytelmä. Helsinki 1945: Tammi. 50 s. Tammen näytelmiä 6.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti