Mick Garris: Stephen Kingin Desperation. Tobe Hooper: Luunmurskaaja
Kukaan ei ole tainnut ohjata yhtä monta Stephen King -filmatisointia kuin Mick Garris. Valitettavasti Garris on saanut oppinsa 1980-luvun televisiossa, samana aikana kuin kouliintui myös King käsikirjoittajaksi. Miesten ties monennessako yhteistyössä, Stephen Kingin Desperationissa (Stephen King's Desperation, 2006), asia käy kovin selväksi. Epätoivon kaupunki -romaaniin perustuva tv-elokuva sisältää lähinnä latteaa kuvakerrontaa, varsinkin alussa liian pitkiä vuoropuheluita, kokonaisuuteen huonosti sopivaa huumoria ja kummitusjunatasoista säikyttelyä. Tarina on suurin piirtein sitä mitä kirjassakin, mutta Kingin tapaan hän tälläkin kertaa oikoo mutkia käsikirjoituksessaan, kuin ei luottaisi katsojiin. Keskellä autiomaata sekapäinen poliisi pidättelee ohikulkijoita, kun on ensin listinyt koko kotikaupunkinsa väestön. Oikeasti kaiken takana on vanhasta kaivoskuilusta vapautettu demoni. Onneksi kiikkiin jääneiden joukossa on pikkupoika, jolla on henkilökohtainen yhteys Jumalaan. Tarinan naiivi uskonnollisuus häiritsi romaanissa melko paljon, mutta elokuvasovituksessa se tuntuu vielä kämpelömmältä. Kaksi selvää onnistumista Desperationissa on: Ron Pearlman irroittelemassa riivattuna poliisina sekä muka mykkäelokuvana esitettävä takaumajakso, jonka pituista sanattomuutta voi pitää rohkeana ajan jenkki-tv:ssä.
Eri tavalla epäonnistui Tobe Hooper, jonka tilillä sentään on pari hienoakin ohjausta. Kingin varhaiseen miestenlehtinovelliin perustuvasta Luunmurskaajasta (The Mangler, 1995) ei alkutekstiä löydä kuin yksityiskohdista. Hassuttelu ihmisiä vainoavasta teollisuusmankelista on muuttunut sarjakuvamaiseksi hölmöilyksi, jossa riivattu transformer-prässi kaipaa neitsytuhreja ja Bond-konnan oloinen Robert Englund kompuroi kainalosauvoineen yltiökapitalistisena mankelin ylipappina. Veriefektit ovat hupaisat (ihminen laskostuu näppärästi!), mutta tarinaan on ympätty laikenlaista sälää ihan liikaa.
Toivo Särkkä & Yrjö Norta: Rykmentin murheenkryyni. Aarne Laine: Murheenkryynin poika
Rykmentin murheenkryyni (1938) aloitti suomalaisessa elokuvassa menestyksekkään sotilasfarssien sarjan, vaikkei teknisesti ihan ensimmäinen lajiaan ollutkaan. Menestyksekäs pitää tässä ymmärtää taloudellisesti, sillä mistään taiteen merkkiteoksista niissä ei ollut kyse. Toivo Särkän ja Yrjö Norran ohjaustyö perustuu Topiaksen näytelmään ja sisältää jokseenkin kaikki lajin peruselkeet: laiska mutta kekseliäs alokas (eli monni), herraskainen ja mukavuudenhaluinen maisteri josta koulitaan Mies, vähän kevyttä kasarmiromanssia keittäjättären tai komppanian komentajan tyttären kanssa. Ja sitten käsitetään väärin, ristiin ja pitkin poikin. Huumori on sittemmin moneen kertaan nähtyä mutta sellaisenaan viehättävää, ja hienoa on edelleen katsella Angerkosken pariskunnan, Leo Lähteenmäen ja Ansa Ikosen komiikkaa. Nuorena kuolleessa Kaarlo Angerkoskessa menetettiin kyllä hieno filmikasvo.
Elokuva sai jokseenkin odottamattoman jatko-osan kaksikymmentä vuotta myöhemmin. Aarne Laineen ohjaama Murheenkryynin poika (1958) korvaa vanhan kaartin pääosin uudella sukupolvella (paikoin ihan kirjaimellisesti). Idea säilyy samana: Entisen murheenkryynin yksioikoinen ja vakavanpuoleinen poika lähtee armeijaan; Veikko Sinisalo jatkaa suoraan Sven Tuuvan elkeillä. Kaveriksi osuu nahjusmainen kaupunkilaiskaima. Ja sitten taas ymmärrellään väärin. Vähän kuitenkin lopulta ollaan kasarmilla, enemmän kotijoukkojen puolella. Isäpappa kun kaipailee vanhoihin hölmöilyihin. Huumori on paljon ensimmäistä elokuvaa löysempää ja kerronta epätasaisempaa. Punainen lanka uhkaa kadota koko ajan. Onneksi moni näyttelijä tuo mukaan valonpilkahduksia, varsinkin Veijo Pasanen jerrylewismäisillä maneereillaan ja Uljas Kandolin irrottelullaan. Lopulta elokuva itse on kuitenkin varsin mitätön.
Ridley Scott: Alien – kahdeksas matkustaja. James Cameron: Aliens – paluu. David Fincher: Alien 3. Jean-Pierre Jeunet: Alien – ylösnousemus
Ridley Scottin ohjaama Alien – kahdeksas matkustaja (Alien, 1979) on yhä edelleen tieteiskauhun mestariteos. Tarina tähteinvälisen kauppa-aluksen kyytiin soluttautuvasta tappajasta on yksinkertaisuudessaan tehokas. Pitkin kamera-ajoin alkava, pienoismalliestetiikalla Tähtien sotaa muistuttava Alien kääntyy hyvin nopeasti slasher-elokuvaksi, jossa yliluonnollisen ylivoimainen hirviö vaanii joka nurkan takana ja vain yksi selviää siinä kilpajuoksussa. Elokuvan teho syntyy verkkaisen maalailevasta temposta, jonka rikkoo muutama ikoninen hyppysäikky, sekä toisaalta intensiivisestä käsikamerakuvauksesta ja upeasti alitajuntaan pureutuvasta äänimaailmasta.
James Cameronin jatko-osa Aliens – paluu (Aliens, 1986) puolestaan vaihtaa kauhun sotilas-scifiksi. Pelastustehtävä muuttuu selviytymiskamppailuksi tappajaolentojen keskellä. Cameron malttaa hänkin kertoa hitaasti (etenkin vuoden 1991 leikkauksessa) ja rakentaa tunnelmaa ennen kuin räjäyttää toiminnan käyntiin. Aliens on hienosti soljuvaa elokuvaa, mutta se on lopulta myös turvallista viihdettä. Alkuperäisen ahdistavuutta ei synny.
Epäonnisten tuotanto-olosuhteiden keskellä syntynyt Alien 3 (1992) oli David Fincherin ensimmäinen pitkä elokuva. Musiikkivideotausta näkyy: elokuvan ensimmäinen puolisko on visuaalisesti upeaa, synkkää tieteisfantasiaa. Valitettavasti sen jälkeen käsikirjoitus pettää, ja loppupuoli jää punahehkuiseksi haahuiluksi, loputtomaksi käytävissä juoksenteluksi. Suljetun vankilaplaneetan miljööstä olisi pitänyt saada paljon enemmän irti. Jopa itse olento on tällä kertaa mitätön.
Ohjaaja Jean-Pierre Jeunet’n ja käsikirjoittaja Joss Whedonin käsissä Alien – ylösnousemuksesta (Alien Resurrection, 1997) tuli toimintasarjakuvaa. Mahdollisuuksia leikitellä kloonaamisella sekä ihmisen ja koneen, toisaalta ihmisen ja toisen orgaanisen olennon rajapinnoilla olisi ollut, mutta kaksi tuntia käytetään kuumeenkeltaiseen ryminään. Hahmot ovat jeunetmainen läjä originelleja, ja aiempien osien sankari Ripleyn kloonistakin on tehty kaksiulotteinen oneliner-automaatti.
William Peter Blatty: Manaaja III. John Landos: Ihmissusi Lontoossa
Kirjailija William Peter Blatty ansaitusti suivaantui romaaniinsa perustuvan Manaaja-elokuvan jatko-osasta. Niinpä hän päätti ohjata omansa – tai oikeastaan sovituksen Paholaisleegio-romaanista, mutta studio muokkasi siitä omanlaisensa. Manaaja III (The Excorsist III, 1990) on suoraa jatkoa alkuperäiselle, joskin se alkaa sarjamurhaajaelokuvana. Teloitetun murhaajan työ tuntuu jatkuvan 15 vuoden tauon jälkeen, ja tapausta tutkii ensimmäisestä osasta tuttu poliisi. Uskonnollissävytteisten murhien tutkinta johtaa kummiin taivasnäkyihin (Fabio-enkeli!) ja outoihin hahmoihin. Kaikki vie kohti murhanhimoista riivaajaa, perheyksikköön kajoamista ja välttämätöntä manausta. Blattyn näkemys on ihailtavan omalakista. Normaalisti tällainen elokuva tehtäisiin yleisön toiveet edellä ja helpoin ratkaisuin. Manaaja III kuitenkin on selvästi kunnianhimoinen yritys. Visuaalisesta kekseliäisyydestään huolimatta se on selvästi kirjallisen ihmisen työtä. Fragmentaarinen kerronta, yllättävät välileikkaukset, moniselitteinen symboliikka ja parhaimmillaan säkenöivä dialogi ovat paljonpuhuvia. Pikemmin kuin kauhuelokuva on Manaaja III runo. Harmi ettei Blatty ohjannut kuin pari elokuvaa.
Vuoden 1981 kahdesta isosta ihmissusielokuvasta Ihmissusi Lontoossa (An American Werewolf in London) on se vähemmän vakava. John Landisin teos on kertomus kahdesta amerikkalaisesta reppureissaajasta, jotka joutuvat Englannissa suden uhreiksi. Toisesta tulee mätänevä kummitus, toisella alkaa kasvaa karvaa hassuihin paikkoihin. Itse- ja genretietoiset intertekstuaaliset viittaukset yhdistyvät amerikkalaiseen mielikuvaan brittiläisyydestä, veriseen kauhukuvastoon ja teinileffahöpsyyteen. Tulos on parhaimmillaan Hammerin versio Emmerdalesta, jossa on hieno kuu-aiheinen soundtrack. Perinteikäs muodomuutoskohtaus on yhä vaikuttava, vaikka susi lopulta onkin kuin steroidimopsi. Kauhukomedia on kuitenkin vaikea laji, eikä Amerikkalainen ihmissusi onnistu täysin. Parhaiten se toimii postmodernina lajityyppileikkinä vaikkei sellaisenakaan ole täysosuma. Kuitenkin kohtaus, jossa epäkuolleet ehdottavat pornofilminäytännössä ihmissudelle keinoja kuolla, on ratkiriemukas.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti