Aarne Tarkas: Teerenpeliä. Kulkurin masurkka
Kuten tunnettua, Näyttelijäliiton lakko vuosina 1963–65 tappoi suomalaisen studioelokuvan. Suurin kaikista, Suomen Filmiteollisuus, hiipui sekin hiljaa olemattomuuteen. Yhtiön viimeiseksi pitkäksi elokuvaksi jäi Aarne Tarkaksen musiikkihölmöily Teerenpeliä (1963). Lakon vuoksi ammattinäyttelijöitä oli mukana lähinnä Siiri Angerkosken verran. Pääroolit menivät amatööreille. Onneksi pääosien esittäjät osaavat laulaa. Tarina on hölmö: Parikymppiset sisarukset työskentelevät kahviossa ja haaveilevat rikkaista miehistä. Samaan aikaan rikkaat veljekset haluaisivat päästä oikeisiin töihin pelkän johtamisen sijaan. Sitten, ihan yllättäen, nelikon polut risteävät; toiset ihastuvat kauniisiin silmiin, toiset kalliisiin autoihin. Ja kuten arvata saattaa, heppoista juonta täydennetään sinänsä ihan näppärillä musiikkinumeroilla ja valitettavan kömpelöllä tilannehuumorilla. Väärinymmärrysten komediaa haetaan, kun miekkoset alkavat larpata köyhää työväenluokkaa ja naiset minkkiturkkitylyttäjiä. – Kovin mairitteleva päätös SF:n tarulle ei Teerenpeli ole. Edes ammattimies Tarkas ei tunnu jaksavan kiinnostua siitä, vaikka muutaman kerran yrittääkin Aulangon lumimaisemissa.
Muutamaa vuotta aiemmin Tarkas ohjasi Fennada-Filmin ensimmäisen värielokuvan, Kulkurin masurkan (1958). Se on pinnallisesti suomalaisittain peruselokuvaa: samannimisestä laulusta juuri ja juuri innoituksensa saanut tarina kulkumiehestä. Sen kuitenkin nostaa erilleen muista kaltaisistaan muutama seikka: Esko Töyrin kauniisti liikkuva kuvaus, neuvostoliittolainen värimaailma ja topeliaaninen tarina, joka ei ole niinkään hilpeän romanttinen kuin haikean eroottinen (Bergströmin musiikki!). Tulipunakukkamainen kulkuri kohtaa reissullaan suudeltavia naisia joka notkossa. Tarkas on taas käsikirjoittanut genrefiktiota, jossa Suomessakin on nättejä nunnia, koska niinhän kaikissa hyvissä seikkailujutuissa. Taustalla kuitenkin on kulkurin yritys ymmärtää omaa menneisyyttään, ja vaikka "suuri paljastus" ei ole yllätys, on epätavanomainen lopetus tyylitajuinen.
Muutamaa vuotta aiemmin Tarkas ohjasi Fennada-Filmin ensimmäisen värielokuvan, Kulkurin masurkan (1958). Se on pinnallisesti suomalaisittain peruselokuvaa: samannimisestä laulusta juuri ja juuri innoituksensa saanut tarina kulkumiehestä. Sen kuitenkin nostaa erilleen muista kaltaisistaan muutama seikka: Esko Töyrin kauniisti liikkuva kuvaus, neuvostoliittolainen värimaailma ja topeliaaninen tarina, joka ei ole niinkään hilpeän romanttinen kuin haikean eroottinen (Bergströmin musiikki!). Tulipunakukkamainen kulkuri kohtaa reissullaan suudeltavia naisia joka notkossa. Tarkas on taas käsikirjoittanut genrefiktiota, jossa Suomessakin on nättejä nunnia, koska niinhän kaikissa hyvissä seikkailujutuissa. Taustalla kuitenkin on kulkurin yritys ymmärtää omaa menneisyyttään, ja vaikka "suuri paljastus" ei ole yllätys, on epätavanomainen lopetus tyylitajuinen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti