Katsottua: kesäkuu 2026

Park Chan-wook: Lady Vengeance. John Boorman: Syvä joki

Eteläkorealaisen Park Chan-wookin Lady Vengeance (친절한 금자씨, 2005) käsittelee kostoa, armoa ja virheiden hintaa. Parkin kolmas kostoelokuva kertoo naisesta,, Geum-jasta, joka on pakotettu ottamaan lapsensurman nimiinsä. Hän istuu tuomionsa ja samalla suunnittelee kostoa. Elokuvan alkupuoli on huikeaa kerrontaa, jossa katsojaa pidetään koko ajan varpaillaan. Geum-ja ei ole ainoa vankilassa istuva nainen, mutta hän auttaa hymyillen ja sädehtien niitä, jotka apua tarvitsevat. Kaiken takana on kuitenkin suunnitelma kostosta, joka pikku hiljaa avautuu katsojalle. Mutta kun varsinainen koston aika tulee, suunnitelma ei päde. Lady Vengeance ei ole mikään Kill Bill; turha odottaa lopputaistelua. Sen sijaan elokuvan rytmi ja sävy rauhoittuvat, synkkenevät. Kosto ei ole leikin asia, vaikka Park ripotteleekin mustaa huumoriaan pitkin matkaa. Lopetus on karmeudessaan katarttinen ainakin monelle henkilöhahmolle. Katsoja ei ole ihan niin myyty haikeuden edessä, koska alkupuolisko on niin energisesti latautunut. Yritys on kuitenkin kiitettävä.

1960- ja 1970-lukujen vaihde oli parasta aikaa Hollywoodille vuosikymmeniin. Hayesin koodisto oli saanut väistyä, mutta tuleva siloiteltu spektaakkeliaikakausi ei ollut vielä koittanut. John Boormanin ohjaama, James Dickeyn romaaniin perustuva Syvä joki (Deliverance, 1972) osuu tuohon aikaan. Neljä kaupunkilaista liikemiestä lähtevät melomaan jokea, joka on piakkoin jäämässä tekoaltaan alle. Matkallaan he kohtaavat pari paikallista Appalakkien asukasta ja joutuvat taistelemaan hengestään. Upeasti kuvattu elokuva ei ole muutoin kaunista katseltavaa. Se muistetaan parhaiten paitsi musiikistaan myös kohtauksesta, josta yksi mieshahmoista raiskataan "kiljuen kuin sika". Syvä joki yrittää sanoa jotain painokasta, mutta sanottava katoaa jonnekin kauniiden maisemien ja survivalistisen kauhun kuvastoon. Silmiään pyörittelevä Jon Voigt tai machismoa henkivä Burt Reynolds eivät herätä sympatiaa. Syvä joki on ahdistava elokuva, mutta ei aina niistä syistä, joist tekijät sen ajattelivat olevan.

 

Toivo Särkkä & Yrjö Norta: Lapatossu. Orvo Saarikivi: Särkelä itte. Jorma Nortimo: Takki ja liivit pois!

Komedia on kumma elokuvan lajityyppi. Toisaalta se kestää aikaa tavattoman hyvin, kun kyse on yksinkertaisesta fyysisestä huumorista – Chaplinin kevytväkivalta tai Laurelin naamanvääntely toimivat edelleen ihan yhtä hyvin kuin ennenkin. Verbaalinen komedia sen sijaan on useammin riski: vitsit vanhenevat, yleisön maku muuttuu nopeasti ja huumorin rytmi elää koko ajan. Suomalaisen studiokauden komedialla ei ole kovin hyvä jälkimaine. Se nojautuikin vahvasti kepeään teatteriperinteeseen, jossa huumori syntyy toisaalta nokkelasta dialogista ja hauskoista tilanteista, jotka nykykatsojalle voivat tuntui jo kovin kaukaisilta ja vierailta.

Kansantarinoiden lupsakka töittenvieroksuja Lapatossu siirtyi valkokankaalle vuonna 1937. Toivo Särkän ja Yrjö Norran ohjaaman elokuvan käsikirjoittivat Ensio Rislakki (eli Valentin) ja Ilmari Turja (eli Teini), joiden tulkinta Lapatossu-hahmosta oli tuleva se, jonka muistijälki olisi kestävin. Kaikkein tärkein osa oli kuitenkin roolia esittäneellä Aku Korhosella, jonka koomiset kyvyt edelleen pitävät Lapatossu-elokuvan katsomisen arvoisena. Eikä Korhonen suinkaan ole ainoa, vaikka yleensä ainoastaan hän saa kiitosta – oikeastaan jokainen elokuvan näyttelijä tekee mainion tyyppisuorituksen: aina varma Angerkosken pariskunta, aliarvostettu suomalaisen elokuvan kummajainen Kaarlo Kartio ja roolissaan suorastaan irvokkaaksi heittäytyvä Jorma Nortimo.

Roolittaminen onkin onneksi menetys, sillä käsikirjoitus ei sitä ole. Yksittäiset huulet ja gägit toimivat, mutta tarina on mitätön: Leskirouva ei halua rautatietä vedettävän maittensa kautta, minkä vuoksi työt seisovat ja topparoikka joutuu työttömäksi. Työstään kaikin voimin jo valmiiksi laistellut Lapatossu yrittää saada rouvan allekirjoittamaan luvat, jotta kaverit pääsisivät takaisin töihin. Apuna on niin naseva sanailu kuin erikoiset valepuvut. Sinänsä ihan kelpo komediajuoni ei kanna kokopitkän elokuvan ajaksi, ja tarina eksyykin loppupuolella irralliseen sirkusjaksoon, johon onneksi sentään kytketään leskirouvakin mukaan.

Särkän ja Norran ohjaus on sielutonta peruskauraa, jossa ei filmillisyyttä juuri näy. Lisäksi elokuvan rytmi on auttamattoman verkkainen, mikä vie naljailulta terää. Hieman kehiteltynä ja ronskimmalla otteella Lapatossu olisi voinut hyvinkin olla kestävä komediaklassikko.

Paljon paremmin ei pärjää Turjan näytelmään perustuva Särkelä itte (1947), jota niin aikalaisarvostelijat kuin Turja itsekin pitivät teatteriversiota heikompana. Aivan ilman meriittejä sekään ei silti ole, ja aivan kuten Lapatossun kohdalla myös Särkelä itte menestyy näyttelijöittensä osalta. Uuno Laakso nimiosassa ei ilmeisesti ollut sitä, millaiseksi Kansallisteatterin katsojat olivat Särkelänsä mieltäneet. Mutta jos jättää tällaiset vertailut sikseen, hän onnistuu vallan hyvin tärkeilevänä ja melskaavana tiilitehtaan johtajana. Tällä ei ole hyvää sanottavaa oikein kenestäkään (kylän lääkäriä lukuun ottamatta), kunnes hänen turhamaisuutensa hively ja kunnon kestitys korjaavat tilanteen. Laakson lisäksi on mainittava Korhonen, joka tällä kertaa on eksentrinen velkoja, sekä Arvo Lehesmaa, joka harvemmin sai valkokankaalla riittävästi aikaa todella loistaa.

Särkelä itte rakentuu vahvasti dialogin varaan. Rakenne toimii varmasti lavalla, mutta elokuvassa se tuntuu väkinäiseltä. Näyttelijät paikkaavat käsikirjoituksen puutteita parhaansa mukaan, mutta valitettavasti Saarikiven keinovalikoimaan ei kuulu muita tehokeinoja kuin suoraan kameraa kohti puhuvat henkilöhahmot. Kuten niin usein suomalaisen elokuvan kanssa on todettava, on Särkelä itte sympaattinen muttei paljon muuta.

Agapetuksen eli Yrjö Soinin näytelmään Onnellinen sankari perustuvan elokuvan Takki ja liivit pois! (1939) ohjasi oman käsikirjoituksensa pohjalta Jorma Nortimo. Aku Korhonen pääsee jälleen loistamaan suvereenisti hyväntahtoisen mutta pikaisesti tulistuvan lääkärin roolissa. Vaikka vastaanotollakin ollaan, kietoutuu tarina teatterin ympärille. Tohtorin tytär nimittäin haluaisi näyttämölle ja toimittaa salaa isältään tämän nuoruudessaan kirjoittaman näytelmän teatterinjohtajalle. Kuvioon kytkeytyy tietysti monta muutakin hahmoa, joiden tiet menevät ristiin rastiin ennen kuin lopussa löytävät sopuisat pääpisteensä.

Väärinkäsitysten komediaksi Takki ja liivit pois! on aivan kelvollinen – olkoonkin, että varsinkin alkupuolella Nortimon ohjaus ei ole aivan niin jouhevaa kuin tämäntyyppinen elokuva vaatisi. Yritystä siinä silti on, etenkin kun tavoitteet eivät ole olleet erityiset korkeat. Keveäelokuva saa lisäarvoa lyhyestä (joskin epätahtiin tanssitusta) balettikohtauksesta. Korhosen lisäksi luonnerooleissa nähdään Kaarlo Angerkoski sosiaalisesti kömpelönä professorina, Toppo Elonperä hienosti piirrettynä teatterinjohtajana sekä Kaarlo Kartio vääriin paikkoihin ilmestyvänä sähkömiehenä. Nuori Sirkka Sipilä varhaisessa roolissaan tohtorin tyttärenä ei vakuuta, mutta onneksi hän sai siihen vielä monta parempaa tilaisuutta.

Valentin Vaala: Vihreä kulta. Morsian yllättää. Linnaisten vihreä kamari

 Valentin Vaala on yksi suomalaista elokuvaa määrittelevimpiä ohjaajia. Hänen uransa ulottuu mykkäkaudelta liki studiokauden loppuun. Vaalan monipuolisuutta alleviivatkoon kolme sota-aikaa ympäröivää elokuvaa: Vuonna 1939 Vihreä kulta, Hella Wuolijoen näytelmän mukaan, on Lappiin sijoittuva kertomus kielletystä rakkaudesta. Vuorineuvoksetar haluaa takaisin kasvinseuduilleen ja saa siellä johdattajakseen metsänhoitajan, johon rakastuu. Kummankin porvarillinen elämäntilanne tulee tielle, mutta lopulta kohtalo on sovinnaisuuksia vahvempi. Linnaisten vihreä kamari (1945) perustuu Zachris Topeliuksen romaaniin ja kertoo kauhuromanttisen tarinan kartanosuvun salaisuuksista ja vuosisataisen perinnön vaikutuksesta jälkipolven naimakauppoihin. Siihen väliin osuu Morsian yllättää (1941), hollywoodilainen romanttinen hupailu.

Hanna Taini Vihreän kullan pääosassa on kuin kotimainen Greta Garbo; eteerinen, huokaillen hitaasti replikoiva, kohtalokas naishahmo, joka on valmis viemään pomonsa vaimon silkan vietin ja luonnonvalinnan vuoksi. Morsian yllättää -elokuvassa hän on altavastaava vamppihahmo, joka on valmis petkutukseen miehen vuoksi. Taini olisi ollut upea mykkäkauden vamppi, mutta äänielokuvassa hän on vain hiukan kömpelö femme fatale.

Olavi Reimas, Vihreän kullan jäyhä metsien mies, vaihtuu Morsiamessa opportunistiseen runoilijahahmoon. Edellisessä elokuvassa Reimaksen replikointi on lähes naurettavan pateettista, vaikka hänen hahmonsa onkin traagisen sympaattinen. Jälkimmäisessä hän on koominen nero par excellence.

Eine Laine ja Reino Valkama ovat loistava pari, ovat he sitten äiti ja poika (Vihreä kamari) tai mies ja vaimo (Morsian). Valkama varsinkin on revittelevä näyttelijä, milloin vain hänelle annetaan tilaisuus siihen. Laine puolestaan on varma luonnenäyttelijä.

Rauli Tuomi Linnaisten yhdessä pääosassa on vakuuttava. Mutta aivan yhtä vakuuttava on paljon vähemmälle huomiolle jäävä Kaija Rahola, joka niin Linnaisissa kuin Morsiamessa tekee herkän roolisuorituksen toista viulua soittavana tyttönä. Varsinkin edellisessä hän herättää sympatiat.

Ja Vaala. Hän on eleetön ammattimies, jonka valikoimaan eivät kuulu visuaalinen kikkailu tai omaleimaisuuden jäljet. Hän on parhaimmillaan rytmityksen mestari, joka tietää, kuinka elokuvakerronta etenee ja tarinaa on paras tuoda esiin. Vaikka seurapiirikomedia nopeine vaihdoksineen on hänen suvereeneinta alaansa, hän hallitsee monta muutakin genreä luontevasti.

Luettua: kesäkuu 2026

Atte Korhola: Kristillinen äärioikeisto ja Trump. Helsinki 2024: Tammi. 503 s.

Yleensä pamfletti mielletään ytimekkääksi, painoasultaan ohueksi teokseksi, joka käsittelee jotain ajankohtaista aihetta, kenties poleemisesti. Atte Korholan Kristillinen äärioikeisto ja Trump täyttää ajankohtaisuuden ja poleemisuuden, mutta ohut se ei kyllä ole. Yli viisisataa sivua ja kattava lähteistö takaavat painavaa asiaa. Aihekaan ei ole kevyt: miten ihmeessä evankelikaalikristityt ovat onnistuneet ottamaan hallinnon otteeseensa Trumpin kautta.

Korhola on amatööri sanan puhtaimmassa merkityksessä: Hän on ympäristömuutoksen professori ja itse tunnustuksellinen kristitty. Jenkkievankelikaalien sekoilu on ollut hänelle henkilökohtainen intohimo, jonka hän purki kirjaansa vuoden vuoden 2024 presidentinvaalien alla. Teos on kirjoitettu näkökulmana Trumpin mahdolliseen toiseen kauteen, mutta samalla se on myös tanakka historiallinen katsaus ilmiöön.

Korhola avaa nykyaikaisen kristillisen äärioikeiston taustoja. Hänen katsauksensa on 1900-luvun historiaa, josta nousevat sellaiset ilmiöt kuin kristillinen nationalismi, dominionismi, uusi apostolinen reformaatio, seitsemän vuoren valloitus ja hengellinen sodankäynti. Hän esittelee erilaisia oppisuuntia, niiden johtajia, apostoleja, profeettoja ja saarnaajia. Lukija voi vain mykistyneenä seurata kavalkadia toinen toistaan harhaisempia hahmoja ja ajatuksia, joissa Yhdysvallat nähdään todellisena Raamatun Israelina ja Jumalan valtiona, joka on ajautunut saatanallisten voimien valtaan ja joka siksi pitää pelastaa kristittyjen käsiin. Päämääränä on kaiken amerikkalaisen kulttuurin valtaaminen evankelikaalisille voimille ja sen jälkeen jatkaa muualle maailmaan. Kuten Korholakin jossain kohdin toteaa, tämä kaikki olisi hirvittävän huvittavaa ellei kyse olisi niin vakavista asioista.

Koska Kristillinen äärioikeisto ja Trump on kirjoitettu ennen vaaleja, se joutuu arvailemaan jatkosta paljon. Korhola on melko varma siitä, ettei Trump pääsisi toiselle kaudelleen. Toisaalta hän tarjoaa useita näkökulmia siihen, mitä voisi tapahtua, jos näin sattuisikin käymään. Valitettavasti hänen oppineet veikkauksensa ovat toteutuneet. Täytyy toivoa, että kehitys saataisiin vielä katkaistua.

Tomi Rantala: Kuuletko kuinka ne huutavat?. Pienoisromaani skitsofreniasta. [Espoo] 2013: Monrepoo. 93 [+ 1] s. Toim. & jälkisanat Juho Nieminen.

Tomi Rantalan Kuuletko kuinka ne huutavat? (Monrepoo, 2013) ei kenties ole erityisen hyvää kirjallisuutta mutta erittäin vilpitöntä se ehdottomasti on. Teoksen alaotsikko ”Pienoisromaani skitsofreniasta” on harhaanjohtava: pikemminkin kyseessä on kokoelma toisiaan täydentäviä ja toisiinsa kietoutuvia kertomuksia. Kaikessa tuntuu omakohtaisuus. Nykyään kai puhuttaisiin autofiktiosta.

Teos jakautuu kolmeen osaan. Niistä kaksi ensimmäistä koostuvat kahdesta vuorottelevasti kerrotusta tarinasta, jotka melkein tuntuvat olevan samaa jatkumoa mutteivät aivan. Toisaalta on kertomus kristillisen opiston opiskelijasta, joka ei alkujaankaan tunnu kuuluvan muiden joukkoon ja alkaa sitten lisäksi kuulla ääniäkin. Toisaalta on katkelmia lama-ajan lapsesta, jota toistuvasti joutuu kiusatuksi ja aikuisiällä on selvästi alkoholisoitumisen tiellä. Teoksen kolmannen osan muodostaa viisi novellia, joissa osittain toistuu samat teemat ja jopa samat tapahtumatkin kuin kirjan alkupuolella ja jotka toisaalta myös hieman laajentavat teoksen tematiikkaa.

Vaikka kahden keskeisimmän tarinalinjan päähenkilöillä onkin eri nimet, ne on helppo tulkita samaksi hahmoksi; samoin lyhyempien kertomusten minä-kertojan. Vilahtaapa minä myös nimitarinassa, ilmeisesti muistona editointivaiheen muutoksista. Yhteys tekijään itseensä on selvä. Kuten teoksen toimittaja Juho Nieminen jälkisanoissaan sanoo: ”Eräällä tavoin kyse on terapiakirjoittamisesta, mutta hemmetin pätevästä sellaisesta.” Rantalan tyyli ei ole koreileva vaan 90-lukulaisen sähkösanomaproosan tapaan ytimekäs. Sen arkisuus ja tietty kömpelyyskin tukevat kerronnan näkökulmaa – päähenkilö saattaa olla syrjäytynyt mutta sanoittaa itseään maailmaan riittävän hyvin.

Itseäni lukijana puhuttelevat kaikkein eniten fragmentit otsikon ”Jessen maailma” alla. 1990-luvun alun koululaisuus on maalattu muutamin tarkoin vedoin niin, että ainakin omat muistoni aktivoituivat välittömästi. Samalla Rantala kuvaa armottomasti sitä, millaista jatkuva kiusaaminen voi olla. Se ei enää ole dramaattista jatkuessaan päivästä toiseen; se ei vaadi erityistä syytä, kun joku on valittu porukan kohteeksi.

 Kuuletko kuinka ne huutavat? on selvästi ohutta kokoaan suurempi kirja. Se on kaikukoppa eräiden unohdettujen äänelle. Rantalan proosan arvo ei kuitenkaan ole vain dokumentoinnissa vaan omalla tavallaan se on myös vaikuttavaa kirjallisuutta ihan itsessään.

K. A. Kalevi Miettinen: Viipurinrinkeleitä. Helsinki 2003: K. A. Kalevi Miettinen. 72 s. Kuv.

Välillä tekee hyvää lukea jotain täysin sattumanvaraista. Vielä parempi on, jos luettava on omakustanne. Näin maksimoidaan ennakoimattomuus. Tällä kertaa hyllystä valikoitui K. A. Kalevi Miettisen kirjoittama Viipurinrinkeleitä (2003). Miettinen vaali osaltaan synnyinkaupunkinsa Viipurin perintöä, minkä yhtenä osoituksena on tämä kirjanen eräästä kaupungin tärkeimmistä symboleista.

Rinkelin historia Viipurin seudulla alkoi keskiajalla, jolloin sitä valmistettiin paikalla sijainneessa fransiskaaniluostarissa. Kardemummalla ja muskottikukalla maustetusta, yleensä aika kookkaasta rinkelistä muodostui monipuolinen herkku lopulta koko Kaakkois-Suomen alueella. Tarinan mukaan Pietari Brahe vaati niitä tarjottavaksi Turun Akatemian vihkiäisissä, ja toisaalta eräillä paikkakunnilla hautajaisvieraat saivat kotiin viemisikseen rinkelit. Perinne elää yhä erityisesti markkinarinkelinä, joskin nykyään leivonnaisen muoto on pikemminkin lappeen- kuin viipurinrinkelin; aidossa viipurinrinkelissä kuuluisi olla pidemmät, kaaren paksuimpaan osaan yltävät tai sen jopa ylittävät ”sarvet” tai ”sorkat”, mieluiten letitettyinä.

Miettisen teos on riemastuttavan vapaasti assosioiva ja vauhdikkaasti poukkoileva kimppu kaikenlaista rinkelitietoutta. Se ei yritä millään tavoin olla yleispätevä esitys aiheestaan vaan pikemminkin ajatuksia, muistoja ja näkökulmia herättelevä markkinapöytä, jossa on tarjolla vähän kaikenlaista. Lähteinä toimii etenkin Viipuri- ja Karjala-aiheinen kirjallisuus, josta on nostettu jos jonkinmoisia rinkelimainintoja. Toisaalta Miettinen on kaivellut hieman museoiden ja arkistojen tietoja ja kolunnut jopa lähikauppojensa hyllyjen rinkelivalikoimaa.

Koko hommassa on sellainen asiastaan innostuneen amatöörin (joka ei silti ota sitä liian vakavasti) tekemisen tuntu. Vaikka rinkeli epäilemättä on aiheena silkka kuriositeetti, on Viipurinrinkeleitä silti kepeää kulttuurihistoriaa. Se tallentaa sivuilleen paitsi vanhaa viipurilaisuutta myös kirjoitusaikansa maailmaa.

Arto Schroderus: Apärät. 1988 - 1996. [Kuopio] 1996: Freebrain. 72 s. Kuv. Hans Nissen.

Äpärät on kääntäjänä parhaiten tunnetun Arto Schroderuksen lyhytproosakokoelma, tietääkseni ainoa laatuaan. Vuonna 1996 ilmestynyt teos kokoaa yhteen kolmekymmentä tekstiä, jotka on kirjoitettu edellisen kahdeksan vuoden aikana. Tyylilaji on groteski ja hyvin musta huumori, joka ei taatusti aukea jokaiselle eikä ole kaikkien makuun. Itselleni mieleen tulevat esimerkiksi samoihin aikoihin ilmestyneet Juha Seppälän Super Market ja Jaana Janhilan Viiltoja.

Äpärien tekstit ovat pääosin erittäin tiiviitä, lähes tyylikokeilumaisia rykäyksiä. Suoranaisia juoninovelleja on mukana vain muutama (omaan makuuni puree etenkin syrjäytyneen ihmiskohtalon kertova ”Naapuri Schade”). Yleensä Schroderus esittelee tylyn satiirisesti ihmisen outouksia: harrastajakirjailijat pieksemässä toistensa töitä ja toisiaan, epätoivoinen yritys ostaa kaupanhyllystä löytynyttä purkillista tiikerin kiveksiä etikassa. Toisaalta on sellaisia yhden idean kirjallisia harjoitelmia kuin unettoman yön epätoivoista tajunnanvirtaa tursuava ”Olla ilman”. Kirjan jälkipuolen muodostaa sarja hyvin lyhyitä, noin puolen sivun mittaisia tekstejä, pääosin kekseliäitä makupaloja, joista jää suuhun hyvä maku muttei välttämättä sen kummempia mielikuvia. Kuriositeettiarvoa on kokoelman viimeisellä, Sherlock Holmes -aiheisella jutulla.

Schroderuksen teksteissä tekee mieli kuulla nuoren miehen halua särmikkyyteen. Henkilöhahmot eivät yleensä saa myötätuntoa. He ovat usein irrallisia syrjästä katselijoita, joille kertojilta ei liikene armoa. Ihmiset eivät tunnu koskaan todella kohtaavan; paljon pannaan, mutta se on kliinistä ja arvottoman kuulosta. Monesti novelleissa on 90-lukulaisen sovinistinen henki, joka toki saattaa olla hahmosurkimusten ominaisuus mutta joka yhtä kaikki tuntuu nykyään väkinäiseltä.

Oli Schroderuksen esteettisistä valinnoista mitä mieltä hyvänsä, hän on taitava kirjoittaja. Napakka kerronta ja taloudellinen kieli ovat kirjoitusajan kotimaisen proosan keinovalikoimasta, mutta ne eivät tunnu nykynäkökulmastakaan klišeisiltä. Äpärät on ajankuvaa, pikku erikoisuus, jonka olemassaolosta pitää olla iloinen.

Maila Talvio: Pimeänpirtin hävitys. – Teoksessa Maila Talvio: Kootut kertomukset II. Porvoo 1956: WSOY. S. 71–269. – Ensimmäinen painos ilmestynyt vuonna 1901.

Kun Maila Talvion romaani Pimeänpirtin hävitys ilmestyi 1901, sen täytyi tuntua iskulta palleaan niistä, jotka olivat hänen aiempaa uraansa seuranneet. Poissa oli hiukan sievistelevä, varovainen tendessikirjallisuus, jossa melko kirkassilmäisesti osoiteltiin maailman pikku ongelmia. Pimeänpirtin hävitys astui kehään aivan toisenlaisena ja oli valmis tyrmäämään lukijansa niin tarinallaan kuin kerronnallaan.

Jos olisi sellainen kirjallisuuden käsite kuin suomalainen gotiikka, Pimeänpirtin hävitys voisi olla sen kirkas johtotähti. Romaanin kaleidoskooppimaisen pyörityksen keskiössä on Hanni-niminen sydänmaiden torpan tytär. Tytön äiti yrittää varjella tätä kirkonkylän seurapiireiltä, etenkin heidän maansa omistavan kartanon uudelta isännältä. Otto-herra on nimittäin tytön oikea isä, joka oli raiskannut talon kasvattityttönä eläneen äidin nuorempana. Syrjäseuduille harhautuneella jahtiretkellä kartanonherra tovereineen kohtaa Hannin, ja tämä jää kummittelemaan hänen mieleensä pakkomielteisesti. Lopulta kurtisaaniksi päätyvän Hannin loppu on kohtalonomaisen ruma.

Talvio ottaa Pimeänpirtin hävityksessä voimallisesti kantaa ajan luokkayhteiskuntaan. Herrasväen asenteissa on näkevinään jonkinlaista kirjoa, mutta lopulta heidät kuvataan kaikki omaa peliään pelaavina julmureina, joille talonpoikaiset ovat pelkkiä hyödykkeitä. Erityisesti naisen asema on Talvion tähtäimessä, ja sitä hän kuvaakin armottomasti. Romaanin naiset ovat omaksuneet oman pelinsä, jonka nappuloina he yrittävät selvitä miesten maailmassa. Joku turvautuu avioliittoon, toinen pakenee, kolmas antaa periksi. Hanni yrittää taistella miehiä vastaan, lopulta näiden omin asein, mutta sortuu.

Talvio kertoo tarinansa kohtauksin, joiden välissä saattaa olla kulunut verrattain pitkäkin aika. Samalla hänen kertojansa on kuin kamera Renoir’in elokuvassa: näkökulma vaihtuu lennosta, kun polttopisteeseen osuu uusi hahmo, ja samoista tilanteista nähdään monesti useampi kuin yksi versio. Kerronta liukuu pehmeästi kuvasta ja henkilöstä toiseen värikkäänä ja vaikuttavana.

Pimeänpirtin hävityksen soisi saavan uuden elämän. Sen elokuvasovitus sotien jälkeen palautti sen hetkeksi aikaa arvoonsa, mutta noista ajoista on jo turhan kauan. Naisen asemaa miehisen katseen ja tekojen kohteena oli kuvattu Suomessakin jo Talviota aiemmin mutta samanlaisella vimmalla ei ehkä koskaan aiemmin. Väitän, että romaanilla olisi paljon annettavaa nykyajan lukijallekin. Harmi, ettei meillä ole historiallisen elokuvan perinnettä, joka voisi palauttaa Pimeänpirtin hävityksen kollektiiviseen muistiin.

Ensio Rislakki: Elias. Näytelmä. Helsinki 1968: Otava. 126 s.

Ensio Rislakki muistetaan etenkin nimimerkillä Valentin kirjoittamistaan pakinoista, huvinäytelmistä ja elokuvista. Laajaan tuotantoon mahtuu paljon muutakin. Myöhäisvuosinaan hän kirjoitti esimerkiksi viehättävän pikku näytelmän Elias Lönnrotista.

Elias (1968) sijoittuu Lönnrotin keski-iän käänteentekeviin vuosiin. Kajaanin piirilääkärinä reilusti toistakymmentä vuotta toiminut Lönnrot meni naimisiin 1849, ja samana vuonna ilmestyi Kalevalan toinen laitos. Viisi vuotta myöhemmin hän siirtyi Helsinkiin suomen kielen professoriksi. Rislakin huomio on kuitenkin päähenkilönsä ja tämän lähipiirin suhteissa. Kajaanin seurapiireistä nostetaan esiin etenkin nuori Lina Rislachi, jonka päiväkirjat ovat olleet näytelmän merkittävänä lähteenä.

Kaksinäytöksinen draama on yleistunnelmaltaan kevyt ja hyväntuulinen, mihin vaikuttaa Rislakin taito kirjoittaa sulavaa ja lempeän humoristista dialogia. Vakavampia sävyjä luo etenkin Lönnrotin Maria-vaimon hahmo. Ankaraksi Maria esiintyy ehdottomana vastapoolina Eliaksen leppoisalle hahmolle. Marian uskonnollisuus tuo näytelmään uskonnollisen pohdiskelevuuden: hänen jyrkkä pietisminsä vastustaa kalevalaista pakanuutta ja toisaalta maallista elämäniloa. Jonkinlainen elämän merkityksellisyyden etsintä tuntuukin olevan Eliaksen keskiössä. Teemaa lähestytään paitsi hengellisestä näkökulmasta myös esimerkiksi Lönnrotin velvollisuudentunnosta käsin. Hän haluaisi pysyä lääkärintoimessaan mutta myöntyy lopulta etelän sivistyneistön vaatimuksiin professuurista, kun suomen kielen asema tuntuu olevan uhattuna.

Ihan oman kiintoisan sivupolkunsa näytelmään tuovat Rislachin sisarukset, edellä mainittu Lina ja hänen naisemansipaatiosta innostunut siskonsa Marie. Nämä kuvaavat aivan uutta, yhteiskunnallisesti aktiivista naista, joka ei ole valmis jumittumaan vanhoihin malleihin ja rajoitteisiin. Lina on noussut myöhemmin esiin muissakin yhteyksissä, ja hänen päiväkirjansa on nykyään luettavissa sähköisenä.

Vanha, kansakunnan kaapin päälle nostettu Lönnrot-kuva näkyy yhä Rislakin tekstissä, mutta hän myös inhimillistää sitä. Rislakin Lönnrot ei ole pyhimysmäinen suurmies vaan hyväntahtoinen ihminen, joka välillä myös turhautuu ja suutahtaakin. 

Reinhold Conrad Muschler: Seinen tuntematon. Novelli. Helsinki 1936: Otava. 68 s. Suom. Eero E. Vainio. 2. p. – Alkuteos Die Unbekannte (1934).

Tarinan mukaan Pariisissa, joskus 1880-luvun lopulla, Seine-joesta nostettiin oletettavasti itsemurhan tehneen nuoren naisen ruumis ja naisen kauneudesta vaikuttunut patologi päätti tehdä vahavaloksen tämän kasvoista. On toki muitakin kertomuksia siitä, kenen kasvoja valos kuvaa. Joka tapauksessa ”Seinen tuntemattomaksi” nimetystä naishahmosta tuli 1900-luvun taiteilijakotien muodikas koriste, jonka levollista hymyä on verrattu Mona Lisaan ja jota toisaalta on pidetty aikansa eroottisena ikonina. Oli tarina kasvojen taustalla mikä tahansa, ne ovat inspiroineet monenlaista taidetta vuosien varrella.

Eräs tuntemattoman naisen innoittama teos on saksalaisen kasvitieteilijä–tutkimusmatkailija Reinhold Conrad Muschlerin pienoisromaani Seinen tuntematon. Se oli aikansa bestseller, eittämättä monelle tutun taustansa vuoksi, ja filmattiinkin pari vuotta myöhemmin. Muschlerin kertomus on hyvin suoraviivainen, eräänlaisen hullun rakkauden kuvaus. Sen päähenkilö on jo nuorena orvoksi jäänyt Madeleine. Kun hänen holhoojatätinsäkin kuolee, Madeleine päättää lähteä toteuttamaan unelmiaan Pariisiin. Kaikki on pienessä ranskalaiskylässä kasvaneelle nuorelle naiselle uutta ja ihmeellistä. Matkallaan hän täysin sattumalta ja silkkaa hyvyyttään pelastaa varkaalta tämän nappaaman käsilaukun. Laukku kuuluu Egyptiin juuri lähtevällä naiselle, jonka sulhanen etsii myöhemmin Madeleinen kiittääkseen tätä. Mies paljastuu englantilaiseksi lordiksi ja lupautuu viemään Madeleinen Pariisiin.

Seinen tuntematon kuvaa näiden kahden ihmisen matkaa ja yhdessäoloa sekä heidän hiljaista rakastumistaan. Koko ajan on selvää, että lordi on lähdössä morsiamensa luo Egyptiin. Madeleine puolestaan ei ole koskaan ollut miesten kanssa tekemisissä ja tarkkailee tunteitaan ja ajatuksiaan koko ajan ikään kuin ulkopuolelta. Kun eron aika tulee, lukija tietää lopputuloksen, jos tuntee viittauksen Seinen tuntemattomaan.

Vaikka tarina on ennalta selvä eikä se tarjoile yllätyksiä, on kuvaus Madeleinen heräävästä rakkaudesta vivahteikkaasti kirjoitettu. Pienieleisesti luonnehditussa tasapainoilussa tunteen ja järjen välillä, toisaalta myös siveyden ja himon, on herkkyyttä, jonka ansiosta loppuratkaisukaan ei tunnu liioitellulta.

Mark Twain: Eevan päiväkirja. Turku 2008: Savukeidas. [110 s.] Suom. Ville Hytönen. Kuv. Lester Ralph. – Alkuteos Eve's Diary (1906).

Yhdysvaltalainen humoristi Mark Twain kirjoitti useammankin Raamatun paratiisikertomukseen liittyvän tarinan. Näistä viimeiseksi jäi Eevan päiväkirja (Eve’s Diary, 1906). Yleensä Twain muistetaan teräväsanaisena satiirikkoja ja purevan ivan ammattilaisena. Eevan päiväkirjakin on ehdottomasti satiirinen, mutta sydämessään se on paljon lempeämpi kuin Twainin kirjoitukset yleensä. Yhtenä syynä tähän lienee se, että kirjailijan vaimo Olivia oli kuollut 1904 ja tämä sijoitti Eevan tarinaan paljon puolisostaan. Eevan päiväkirjaa onkin sanottu postuumiksi rakkauskirjeeksi Olivialle.

Tarina todellakin on nimensä mukaisesti Raamatun Eevan päiväkirja, joskin pariin otteeseen lainataan myös Aatamin muistiinmerkintöjä. Tarinan alussa Eeva on noin vuorokauden ikäinen, ja hän tekee havaintojaan ympäristöstään. Esimerkiksi Kuun putoaminen näkymättömiin surettaa aluksi, mutta se nostetaan kyllä taas seuraavana iltana esiin. Keskeiseksi tarinassa nousee Aatamin hahmo, jota Eeva ensin tarkkailee matkan päästä, koska aluksi liskoksi epäilemänsä mies pysyttelee kaukana etäällä. Myöhemmin he lähentyvät, ja Eeva nimeää uusia asioita, mikä tuntuu tulevan häneltä luonnostaan. Ensimmäisten ihmisten (”kokeilujen”, jollaisena Eeva heitä pitää) dynamiikka on selvä: Eeva on täysillä elävä fiilistelijä, Aatami hiukan juro tekijä. Perinteiset sukupuoliroolit paistavat tekstistä, mutta häiritsemään ne pääsevät vain jaksossa, jossa Aatami määrittelee sukupuolten tehtävät. Se on onneksi sivuseikka. Syntiinlankeemusta tarina ei kuvaa, ainoastaan sen jälkiaallot joissa Eevan rakastavat tunteet Aatamia kohtaan tuntuvat yhä hänen kuolemansakin jälkeen. Lopetus on ytimekkyydessään riipaiseva: ”Missä ikinä hän olikin, siellä oli Eden.”

Oleellinen osa kirjamuodossa julkaistua Eevan päiväkirjaa on Lester Ralphin kuvitus. Mustavalkoinen tussiviiva on voimakasta ja kuvat yksityiskohtaisessa luonnollisuudessaan yksinkertaisesti kauniita. Luonnollisuus meni joidenkuiden mielestä liiankin pitkälle, sillä alastomana kuvattu Eeva oli liikaa eräille Yhdysvaltain kristillisille piireille.

Katsottua: toukokuu 2026

Clint Eastwood: Pahin rikos

Clint Eastwoodin ohjaama Pahin rikos (True Crime, 1999) menestyi ilmestyessään surkeasti. Ja ihan oikein niin. Elokuvan lähtökohta on hyvä: Mies ollaan teloittamassa murhasta. Vanha alkkisreportteri pannaan yllättäen haastattelemaan tuomittua teloituspäivänä. Muutaman tunnin taustatutkimuksiensa perusteella hän kuitenkin alkaa epäillä, josko murhasta olisikin tuomiolla syytön mies.

Kelpo lähtökohta hitchcockilaiselle jännärille! Vaan Andrew Klavanin romaaniin perustuva käsikirjoitus vuotaa kuin revennyt seula. Yhden päivän rakenne ei yksinkertaisesti ole uskottava, dialogi on joko kornia tai etenee pelkkiä oikoteitä, sovinistinen pölhöhuumori on rumassa ristiriidassa vakavan aineksi kanssa, hahmot ovat liki groteskeja... Suurin erhe on seitsemänkymppinen Eastwood pääosassa. Hänen ärtyisä geriatrikkohuoripukkinsa on ihan samanlainen leikekirjakarikatyyri kuin muutkin hahmot.

Ehtisipä sitä oikeastikin vuorokaudessa kuulla pokailemansa työtoverin kuolleen ja toeta siitä; ratkaista murha ja pelastaa kuolemaantuomittu; käyttää lapsi eläintarhassa; erota vaimostaan, ja selvittää välit rakastajattarensa miehen kanssa; vetää kännit; ja ilmeisesti vielä ajaa autoa useamman tunnin verran. Jos Pahimman rikoksen tuotantoarvot eivät olisi kohdillaan ja Eastwoodin ohjaus muodollisesti pätevää, se saattaisi olla ironisten diggareiden pieni kulttisuosikki.

Andrzej Wajda: Tuhkaa ja timanttia. Roman Polanski: Veitsi vedessä

Puolalaisen elokuvan kenties kirkkain jalokivi on Andrzej Wajdan Tuhkaa ja timanttia (Popiól i diament, 1958). Se on toisen maailmansodan päättymisen päivään sijoittuva kertomus, jossa velvollisuus, uskollisuus, vastarinta ja unelmat, yksityinen ja yleinen taistelevat vielä kerran antikommunistisen liikkeen erään jäsenen elämässä. Työväenpuolueen paikallisen johtohahmon murha tuntuu aluksi itsestäänselvältä teolta, mutta lopulta sekään ei ole yksinkertaista tilanteessa, jossa kaikki on muutoksessa, eikä varmaa ole mikään. Elokuvallisesti Tuhkaa ja timanttia on upeaa kuvan ja sisällön yhteispeliä. Useimmiten kahden henkilöhahmon välisistä kohtauksista muodostuva kerronta ei koskaan lähentele teatraalista vaan on jatkuvassa liikkeessä. Kuva ei tyydy kaksiulotteisuuteen, vaan syvyyssuuntainen liike luo koko ajanarvaamattomuutta asetelmiin. Levottomuuden, purkautuvan paniikinkin tunne on alati läsnä, ja se saavuttaa huippunsa elokuvan katarttisessa loppukohtauksessa, jossa laskuhumalaisen poloneesin jälkeen menneet teot eivät pysty juoksemaan pakoon päivänvaloa.

Lähes yhtä intensiivinen on neljä vuotta myöhemmin ilmestynyt Roman Polanskin ainoa puolankielinen pitkä elokuva Veitsi vedessä (Nóż w wodzie, 1962). Purjehtimaan matkalla oleva aviopari ottaa mukaansa nuoren liftarin, joka pakottaa heidät arvioimaan suhdettaan uusista näkökulmista. Jo alkukohtaus osoittaa, että heidän väleissään on kitkaa; aviomiehen tarve kontrolliin on ilmeinen, ja liftarista hän kuvittelee saavansa itselleen toisen pompoteltavan. Naiivi nuorimies on kuin lapsi pariskunnan keskellä ja osoittautuu arvaamattomaksi vaa'ankieleksi, jonka varassa he punnitsevat välejään. Veitsi vedessä yltyy eräänlaiseksi pseudojännäriksi: voimistuva uhka on psykologinen, ei väkivaltainen. Silti tai juuri siksi se iskee voimalla katsojaa. Purjeveneen ja kolmen hahmon pieni näyttämö käy ahtaaksi, kun sille pitäisi mahtua myös katsoja. Kamera asettuu kuin huomaamatta osaksi tapahtumia, ja jazzmusiikki luo harhauttavan helteisen tunnelman, jonka on lopulta pakko purkautua ukkosmyrskyyn. Miehinen kukkoilu muuttuu lapselliseksi isä–poika-asetelmaksi, jossa äiti on lopulta ainoa aikuinen. "Riittää että pelkäät."

Stephen Chow: Shaolin Soccer. Wilson Yip: SPL Hong Kong Force

Mitä saadaan kun yhdistetään kung fu -elokuva ja jalkapallo? Stephen Chow'n ohjaama Shaolin Soccer (Siu lam juk kau, 2001). Se on heikkojen puolella, koulukiusattujen, lihavaksi, rumaksi tai typeräksi tuomittujen puolella, niiden jotka valittiin koulun liikuntatunnilla aina viimeisenä joukkueeseen. Aikoinaan kaltoin kohdeltu jalkapallotähti saa uuden tilaisuuden entisten shaolin-munkkien avulla. Nämä yhteiskunnan altavastaajiksi päätyneet ressukat saavat pyhät voimansa takaisin ja haastavat lajin huiput. Potku on potku tehtiinpä se sitten nurmella tai tatamilla. Shaolin Soccer yhdistelee pölhöhuumoria voimauttavaan urheilujuoneen ja tarkoituksellisen kömpelöihin cgi-efekteihin. Se on typerä, mutta niin on keskiverto jalkapalloilijakin. Se on naiivi, mutta niin on jokainen satukin. Kun pallo katoaa kiertopotkun voimasta pilviin, se on korkea veisu kaiken epäurheilullisen voimalle. Jokainen alakoulussa kentältä ulos naurettu on ansainnut Shaolin Soccer -hetkensä. Urheilu- ja kung fu -elokuvien klišeet sopivat yhteen hämmästyttävän hyvin.

Astetta vakavampi on Wilson Yipin ohjaama SPL – Hong Kong Force (Saat po long, 2005). Arkkiviholliset saavat samaan aikaan huonoja uutisia: rikollispomon vaimo saa keskenmenon, häntä jahtaava poliisi diagnoosin kasvaimesta. Jälkimmäinen on pääsemässä eläkkeelle, mutta työt ovat yhä kesken. Elämässään epäonniset kollegatkin hymyilevät. Mutta mitä ihmettä! Kauheuksia! Minkäänlaisesta perinteisestä (länsimaisesta) draaman kaaresta ei ole tietoakaan, kun alkaa tapahtua. Kaikessa tuntuu outo perhetragedian lemu. Vammainen poika kuvaa Sammo Hungin tappohommissa golfmailan kanssa. Onneksi poliisi taitaa kung fun salat. SPL:n yksittäisissä kohtauksissa, yksittäisissä kuvissa on voimaa. Valitettavasti kokonaisuus on hirvittävän teennäinen tyyliteltyjen ostosten sarja. Syrjään astuvan ja uuden, silo-otsaisen poliisin vastakkainasettelu on lähinnä hassua poseerausta. Hahmoilla ei ole tila hengittää, eikä pinnallinen tyylittely kanna riittävän pitkälle. Lopputulos on kuin katselisi Double Dragon II:n läpipeluuta: pari hienoa pomoa, muuten tylsää jyystöä ja hölmö taustatarina. Ihme äijäilyä koko homma.

Kitamura Ryûhei: Azumi

Puolihumalaisten mielikuvien mukaan Kitamura Ryûhein ohjaama Azumi (2003) oli ollut välkivaltainen, visuaalisesti komea jidaigeki. Uusintakatselu paljastaa sen melko mitäänsanomattomaksi sarjakuvaleffaksi.

Koyama Yūn mangaan perustuva Azumi kertoo joukosta nuoria salamurhaajia, jotka on lapsesta saakka koulutettu tappajiksi, jotta he voisivat kostaa feodaaliajan Japanissa muutamille sotaloordeille. Sarjakuvamaisuus näkyy toisaalta poseeraavana väkivaltana, toisaalta yksinkertaisena dialogina. Selostavat vuoropuhelut ovat kuin videopelin cutsceneja, jotka johdattavat elokuvaa taistelu kohtauksesta toiseen. Taistelut ovat lopulta melko yhdentekeviä miekanheiluttelun ja verisuihkujen kavalkadeja, mutta joukossa on pari oikeasti vaikuttavaakin jaksoa (ryhmän sensein, Gessain tunkeutuminen Kiyomasan luo, ruusuja haistelevan Bijomarun kohtaus heinäarolla).

Monta asiaa latistaa digitaaliseen värikalvoon sotkettu kuva, joka kyllä pehmentää kömpelöitä digitaaliefektejä mutta samalla saa elokuvan näyttämään kuin Playstation 2:n päiväunelta. (Dvd-kopio ei ainakaan auta asiaa.) Loppupuolella sentään tarjoillaan maukkaita, paatoksellisia hidastuksia pauhaavan jousiorkesterin säestyksellä, kepeää feminismiä ja aivan aavistuksenomaisia lesbosävyjä. Pop-tähti Ueto Aya ei saa juurikaan tilaa näytellä, mutta hän täydellinen kawaiin ja kohtalokkaan väkivallan yhdistelmä.

Lau Kar-leung: The Legend of Drunken Master

The Legend of Drunken Master eli Jui Kuen II (1994) oli Jackie Chanin paluu perinteiseen kung fu -elokuvaan vuosikymmen tauon jälkeen. Ja mikä paluu se olikaan! Drunken Master II on Chanin humoristisen kung fu -tyylin korkea veisu. Mykkäelokuvan slapstick-komediasta mallia ottava liioittelevan fyysinen pölhöhuumori on erittäin luonteva pari taistelulajiakrobatialle. Kaksi kulttuuria kohtaavat tarinassakin, jossa tarunhohtoisen Wong Fei-hungin kiinalainen elämäntapa kohtaa imperialistisen brittikulttuurin.

Nuori lääkärinalku on myös mestari juopuneen koulukunnan kung fussa. Aina pelkkä juopon liikeratojen osaaminen ei riitä – vaan aito känni tuo supervoimat esiin. (Missä on suomalainen versio?!) Samalla pitäisi esittää lääkäri-isälle hyvää poikaa ja myötäillä juonikasta, uhkapeliriippuvaista äitipuolta. Ja sitten ovat brittejä myötäilevät pikkupomot, jotka haastavat riitaa. – Tarinahan on oikeastaan tosi typerä, mutta niinhän se on 1920-luvun konedioissakin. Tarina on tekosyy osoittaa jokin syvempi totuus, huvittaa katsojaa ja näyttää hänelle joukko vaikuttavia temppuja.

Jo ensimmäisestä, junan alla tapahtuvasta välienselvittelystä alkaen elokuvan taistelukohtaukset ovat upean elokuvallisia hetkiä. Komeat koreografiat yhdistyvät Chanin äärimmäiseen fyysisyyteen; on väliä, uskooko katsoja näkemänsä aitouteen. Chanin tapauksessa sitä ei tarvitse epäillä. Hongkongilainen tyyli tekee leikkauksista luontevia, kuin ne myötäilisivät aitoja liikesarjoja. Amerikkalainen elokuva harvoin tarkoittaa saman, edes aasialaisia taitureita kuvatessaan. Uskomattominta on nelikymppinen Jackie Chan nuorena mestarina – en minä keski-ikäinen ainakaan taivu ihan kaikkeen samaan kuin hän!

Elokuva jälkimmäinen puolisko on lajinsa hienoimpia hetkiä. Aluksi uskomattoman energinen joukkokohtaus, jossa Chanin hahmo kohtaa kokonaisen jengin – ja tietenkin selviytyy voittajana aseenaan lähinnä bambunvarsi. Ja sitten: varttitunnin huikea lopputaisto. Patrioottinen sanoma yhdistyy kauniiseen koreografiaan, jossa kung fu toimii kuin tanssi. Väkivaltabaletti liittyy saumattomasti elokuvaleikkauksen keinopalettiin, ja yhdistelmä tuntuu luoduilta toisilleen. Chanin ja taekwondo-taituri Ken Lon kamppailu on elokuvankerronnan täysivoimainen ilmentymä.

Hongkongilainen toimintaelokuva onnistui elvyttämään erään elokuvan perinteen, joka vaikutti jo menetetyltä mykkäkauden päätyttyä vaikka saikin jatkoajan animaatiolyhäreiden aikakaudella. Jackie Chan oli oleellinen osa sitä kehityskulkua, jopa sen oleellinen elvyttäjä.

Luettua: toukokuu 2026

Sari Kivistö, Katariina Kärkelä, Erika Pihl, Isa Välimäki: Kadonneet kirjallisuuden lajit. Nokturno, gaseeli ja muita unohdettuja aarteita. Helsinki 2026: Kustantamo S & S. 383 s.

Kirjallisuus on tänä päivänä niin proosakeskeistä, että muut lajit tuppaavat unohtuman helposti kokonaan. Toisaalta kirjoitettu maisemamme on täynnä mitä erikoisempia tekstilajeja, etenkin ei-kaunokirjallisia, vaikka arjessa emme välttämättä erittelekään niitä kovin tietoisesti. Samalla vanhoja lajeja unohtuu ja jää pois käytöstä kaikessa hiljaisuudessa ja huomaamatta. Näin on tietenkin ollut aiemminkin, ja ilmiötä kuvaa tänä vuonna ilmestynyt teos Kadonneet kirjallisuuden lajit.

Sari Kivistön, Katariina Kärkelän, Erika Pihlin ja Isa Välimäen kirjoittama kirja esittelee kolmekymmentä tekstilajia, jotka ovat sittemmin kadonneet kokonaan tai ainakin lähes. Mukana on sellaisia edelleen kollektiiviseen yleissivistykseen kuuluvia lajeja kuin luomiskertomus, loitsu tai murhaballadi, harrastelijoillekin tutut idylli, nokturno ja sokraattinen dialogi mutta myös joukko kirjallisia kuriositeetteja, kuten suljetulle ovelle omistettu paraklausithyron, pieruhuumorin klassikko fabliau ja ompelutöitä voimauttaen säestäneet kudontalaulut.

Kokonaisen tekstilajin katoaminen voi johtua maun ja muodin virtauksista; idyllejä ei tänä päivänä kirjoiteta, koska ne koetaan naiivina kitschinä. Toisaalta ympäröivässä todellisuudessa tapahtuvat muutokset tekevät joiltain teksteiltä elintilan; sanomalehtirunoudelle ei enää ole juurikaan julkaisumahdollisuuksia, pyramiditekstit liittyvät kuolleeseen uskontoon. Kadonneet kirjallisuuden lajit osoittaa hyvin, että tekstilajit saattavat myös jäädä elämään eräänlaista puolielämää, kun muut kirjallisuuden muodot säilövät niiden muodon itseensä. Loitsurunous ei ainakaan ”sivistyneissä länsimaissa” elä, mutta samaan aikaan täkäläinen fantasiakirjallisuus museoi sen idean. Osaa vanhoista lajeista käytetään edelleenkin, etenkin runoudessa, mutta useimmiten kyse lienee tietoisesta nekromantiasta.

Kadonneet kirjallisuuden lajit ei ole kirjallisuustieteellinen genreanalyysi. Pikemminkin sen kirjoitukset ovat kulttuuriesseitä, joissa ei muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta jäädä tiukasti vain käsiteltävään tekstilajiin. Yleensä kirjoittajat pohtivat myös maailmaa ja sen ilmiöitä tekstien ympärillä ja johtavat ajatuksensa nykyaikaankin. Neljästä kirjoittajasta huolimatta kirjan tyyli on yhtenäinen ja tasavahva. Itse olisin kaivannut enemmän konkreettisia esimerkkejä ja näytteitä, mutta laaja lähdeluettelo toimii hyvänä tienviittana sellaisten äärelle.

Richard Dalby (toim.): Suuri noitakirja. Hyvinkää 1994: Book Studio. 336 s. Suom. Sirkka-Liisa Sjöblom. Collector antologia 11. – Alkuteos: Tales of Witchcraft (1991).

Richard Dalbyn toimittama Suuri noitakirja sisältää pitkälti toistakymmentä kertomusta noidista. Noitahan on hyvin keskeinen hahmo kansanperinteessä varmaankin lähes kaikkialla maailmassa. Länsimaisessa populaarikulttuurissa noita on kokenut niin vahvan merkityslaajeneman, ettei se oikein edes tunnu relevantilta. Pottereiden ja lastenviihteen noitahahmot ovat tulleet kauas Raamatun, Macbethin tai vaikkapa Kalevalan arkkityypeistä. Dalbyn antologia kuitenkin yrittää saada tolkkua kirjalliseen noitaan sellaisena kuin se on esiintynyt 1900-luvun englanninkielisessä kirjallisuudessa.

Kertomuksista kaksi on tätä teosta varten kirjoitettuja, ja neljä muuta on peräisin 1970–1980-luvuilta. Seitsemän tarinaa sen sijaan on ilmestynyt alun perin ennen toista maailmansotaa. Dalbyn tyylitajusta kertoo se, että modernit tekstit solahtavat vanhempien sekaan vaivattomasti niin tyyliltään kuin kerronnaltaan. Toki Stephen Kingin Mummi pistää silmään kirjoittajan niin tuttujen maneerien vuoksi, mutta sekin on vallan kelpo juttu. Ylipäänsä kertomukset rakentuvan enemmänkin tunnelman kuin toiminnan varaan. Useat jakavatkin monia samankaltaisuuksia klassisen kummitustarinan kanssa. Esimerkiksi N. Dennetin Pääkallo on hieno esimerkki tästä.

Aivan tasalaatuinen kokoelma ei kuitenkaan ole. Joukkoon on eksynyt W. F. Harveyn kömpelö kertomus, jonka loppukierre on kuin Hitchcockin lukemistolehdistä. Myös pari muuta Suuren noitakirjan teksteistä on selvästi vähäisempää laatua. Mutta Markku Sadelehtohan on sanonut, että antologiassa kuuluu aina olla joku selvästi huonompi juttu, jotta hyvät saisivat loistaa. Kokonaisuutta rikkoo myös muutama humoristinen tarina mutta ei huonolla tavalla. Sakin ja Robert Blochin hirtehisyys tunnetaan, mutta myös Ronald Chetwyn-Hayesin Sorretun päivä on vanhentuneenakin ihan hauska (sitä paitsi se on ensimmäinen noitatarina, jossa mainitaan Harry Potter!). Kunniamaininnan ansaitsevat kaksi liki sadun tyyliin kirjoitettua kertomusta. Marjorie Bowenin Yksi jäi jäljelle on hyvin tyylikäs ja runsaan värikäs novelli. Manly Wade Wellmanin Noidan kissa puolestaan on toiveikkaasti heikoimman puolella ja päättää kokoelman nousujohteisesti.